Pieni Koulukuja polveilee hieman mutkitellen rannan suuntaisesti, kulkien paikoin portaina, osin nupukivisenä kujana, jonka portaita lady Agatha oli usein kuvannut. Portaat olivat sen verran lähellä, että lady Agatha päätti piipahtaa kuvaamaan ne lumessa.
Portaat eivät olleet kovin pitkät, nousua oli vain jokunen metri, ja portaitten keskellä oli kaide, jonka viereen oli tallautunut polku lumeen kulkijoiden jalkain alla. Lady Agatha tunnisti lapsien leikin jäljet lumesta, vaikka päälle olikin satanut uutta lunta. Portaissa oli seinän viertä laskettu mäkeä, ja seinän kuurassa näkyi hämärästi pienen käsien jälkiä, joihin uusi, eri tavalla kiteytynyt kuura oli luonut toisenlaisen pinnan.
Puolen välin paikkeilla portaissa näkyi tahra, punerva, kuin veren päälle satanutta lunta. Se näytti lady Agathalle hyvältä lähtökohdalta, jos saisi kuvatuksi niin, että etualalla olisi jotakin mielenkiintoista.
Kaide, hieman kiemurainen ja ruosteinen, oli tehty muistuttamaan etäisesti oliivipuunoksaa, ja sen kiinnitykset pystytolppiin ja päiden spiraalit kuvasivat oliivipuun lehtiä. Lady Agatha tiesi, että yläpäässä kaide oli hapertunut jo poikki, mutta alapäätä vielä koristi spiraalin päätä ruosteinen, mutta edelleen tunnistettava lehti.
Hän katseli ympärilleen, saisiko kuvaan vielä jonkun tekijän, joka tekisi siitä mielenkiintoisen. Portaita lähestyi mereltä päin pikkutyttö, kenties kahdeksan vanha, luultavasti matkalla kouluun.
Lady Agatha ei ajatellut itseään dokumentaristina, vain ihmisenä joka kuvaa mitä näkee, mutta hän hyvin harvoin otti kuvia ihmisistä, jotka poseerasivat tai joita hän olisi pyytänyt kuvaan, mutta nyt olisi se tilanne.
”Huomenta, tyttö!”
”Huomenta, rouva.”
”Minun nimi on Agatha, mikä nimenne on?”
”Minä olen Alenni Rosso.”
”Se on hyvä nimi. Minä olen Agatha Cluskey.”
”Rouva ei ole saarelta?”
”En. Minä olen Skotlannista. Tiedätkö missä se on?”
”En tiedä, rouva.”
”Se on saarella kaukana täältä, Englannin takana.”
”Hyvä on, rouva,”
”Voisitteko, Alenni, aivan pikkuisen auttaa minua?”
”Miten minä voin auttaa rouvaa?”
”Minä haluaisin ottaa valokuvan, kun teidän pieni sormi, koskettaa aivan vähän tämä lehti, kun on tässä kaiteessa?”
”Miksi, rouva?”
”Koska minä olen vanha nainen, joka ottaa valokuvat kaikesta mikä on Bragalonessa, ja nyt minä haluan ottaa kuva tästä lehti ja pienestä sormesta lapsella.”
”Miten sitä pitää koskettaa, rouva? ”
”Aivan vähän, näin,” ja lady Agatha ojensi sormen kohden ruosteista lehteä, kuin Jumalan sormi Aatamin sormea Sixtuksen kappelin katossa. ”Minä otan kuvan sormesta, ja sitten minä otan kuvan sinusta. Sinä voit sanoa äidille tai isälle, että voi tulla hakemaan kuva torstaina Palazzo Obrigado. Minä annan sitten valokuva, ja 20 liiraa.”
”Minä en ole aivan varma, rouva, ”Aleni epäröi vielä.
”Ja minä annan heti kaksi liira!” Lady Agatha korotti tarjousta.
”No jos ei mene paljon aikaa. Minun pitää mennä kouluun.”
”No siten aletaan kuvaamaan.”
Lady Agatha viritti kameransa, asetteli tytön sormen juuri niin kuin halusi, kevyt kosketus, kuin Luomisessa, pieni tytön sormi, ja ajan syömä ruosteinen rautalehti, jonka päällä oleva kuura valkaisi, Takana punerva lumi, kuin ruusun läpi satanut Hän otti nopeasti viisi kuvaa, sitten hän asetti tytön uudelleen, seisomaan muutamaa porrasta ylemmäs, viritti kameransa ja sanoi ”Oletko sinä luokan kaunein tyttö?”
Sillä hetkellä tyttö hymyili, hän hymyili yli kylmän talven, yli köyhyyden, yli karun sodan jälkeisen ajan, kauas tulevaisuuteen, tulevaisuuden odotuksiin, lehtiin, lehtiin, elokuviin ja maailmaan, josta sillä hetkellä ei tiennyt lady Agatha, eikä Aleni Rosso.
Lady Agatha kaivoi taskustaan tytölle pari kolikkoa, ”Sinä sanot sitten kotona, sinun kuva ja seteli, torstaina, Palazzo Obrigado.”
Tyttö niiasi, ”Kyllä rouva, minä sanon, torstaina minun kuva ja raha, Palazzo Obrigado.”
”Ja minun nimeni on Agatha!”
”Kyllä, rouva Agatha. Minun nimeni on Aleni!”
Lady Agatha katseli tovin, kuinka tyttö nousi portaat, ja jatkoi koulua kohden, viritti vielä kameran, ja otti yhden kuvan pienestä tytöstä matkalla kouluun lumisella Pienellä Koulukujalla.