Kun olin toisella luokalla, Turun Kähärin kansakoulussa, lähimmästä kirjastosta eivät lainanneet minulle aikuistenosaston kirjoja.
Kyseessä oli kirjastonhoitajan pikkumaisuus, mutta jos ei käy, että kahdeksan vuotta täyttänyt on kiinnostuneempi geologiasta kun Barbababasta, nauttii enemmän antiikin historiasta kuin Muumipeikosta, niin ei sitten.
Kun lähin kirjasto oli paljastanut harvat karvansa, kävelin kolmasti viikossa Kähäristä Itäpellontietä Lampuodintielle, yli Kähärintien ja siitä Juhannuskukkulan sivuitse Juhannuskadulle ja Paasirinteen portaita alas, yli Köydenpunojankadun.
Humalistonkävelysillanpielessä oli puinen kioski, jossa tympeä myyjä teki parhaansa pettääkseen asiakkaita, mutta silti saatoin siitä joskus ostaa lakritsin, mutta saituuttani sen tilaisuuden yleensä sivuutin, koulussa sai tarpeekseen epäkunnioittavaa asennetta, josta veronmaksaja oli maksanut.
Silta jännitti minua. En koskaan ole nauttinut korkeudesta ja alla haisevan ratapihan kreosiitinen katkuinen ilma vielä pahensi tunnelmaa.
Sillan päässä oli toinen kioski ja Rautatietorin nurkalla oli jäätelökioski, josta kerran ostettiin minulle ja serkkuveljelleni parit jäätelöpallot, mutta heti kohta pulu paskoi Jannen jäätelöön. Edelleen, 52 vuotta myöhemmin tunnen syyllisyyttä siitä vahingonilosta.
Jäätelökioskin ohi matka kirjastolle kulki pitkin Humalistonkatu Yliopistonkadulle, jossa saatoin pysähtyä hetkeksi katsoakseni kultasepänliikkeen ikkunoita, ennen kuin jatkoin torin nurkalle.
Vasemmalla oli kreikkalaiskatollinen kirkko, mikä oli muutamaa vuotta aikaisemmin houkutellut miettimään, miten kreikkalainen katto tuodaan kansilastina Turkuun, mustalla laivalla, F.Å.A:n nälkärenkaat savupiipussa ja sitten lavetilla satamasta, ennen kuin lykätään mahtavaa, pitkälle torille ulottuvaa ramppia kirkon päälle. Tämän prosessin järki ja logiikka oli minulle suuri arvoitus, kunnes Leila-täti selitti nimen tarkoittavan yleistä, kaiken kattavaa kirkkoa, mutta että maailmalla oli kaksi ryhmää, kreikkalainen ja roomalainen kirkko, jotka molemmat olivat omasta mielestään yleisiä ja kattavia.
Yleensä kannatti kysyä Leila-tädiltä, häneltä tuli vastaus, juuri niin kuin se hänen mukaansa oli, tai sitten rehellinen, turkulainen ”Aijaa-a, emmä vaa yhtää tierä, meirä pittä ottaa täst tiatto!”
Torin yli matka kulki viistosti ja vastapäisestä nurkasta Kauppiaskatua Linnakadulle. Siinä se sitten oli, Linnankatu 1, kaiken tiedon koti, kirjasto.
Vuosikymmeniä myöhemmin minulle selvisi, miten liki 500 vuotta aikaisemmin paikalla oli ollut talo, jonka omisti mies, jonka nimi, Djäkn, tarkoitti oppinutta, ja jonka jälkeläinen oli 17 sukupolven takaa.
Aika sulki ympyrän ja minä hain tietoa kirjastosta, paikalta missä oppinut esi-isäni asunut.
Äidin kolmannella siskolla, jonka kanssa asuimme samaa taloa, Laila-tädillä, työmatka oli liki sama, kuin minulla kirjastoon, paitsi että hän kääntyi Yliopistonkatua kohden satamaa, ja siitä ravintola Valencian kohdalta Ursininkadulle.
Ursininkadulla oli Laila-tädin työpaikka, Turun näyttelijöiden, taiteilijoiden ja kaapissa, enemmän tai vähemmän, elävien homojen ja lesbojen kantapaikka, Mosel. Mosel varmasti olisi oman messunsa arvoinen, Pariisista niin väliä, mutta ei tässä palveluksessa.
Muutamaa vuotta aikaisemmin Laila-täti oli ollut töissä ruotsinlaivalla, Borella, ja hän toi joululahjat Tukholmasta.
Olin pilkkua vajaa viiden, kun Laila-kysyi, joulun alla: ”Mitä sää, Pietro, haluisit…” puheenparrella, jossa läntisen savolaismurteen päälle alkoi asettua turkulaisuus.
Ennen kuin hän ehti pidemmälle, avasin sydämeni halun, ”haluan tietää maailman kaikki asiat!”
Ja sen halun vuoksi kävelin sen vuoden ajan läpi kaupungin, kolmasti viikossa, lainatakseni ne kolme kirjaa, jotka lasten kortilla sai kerralla ja luin joka ilta kunnes nukahdin, ja aamulla siitä kun äiti lähti töihin, kunnes kello soi sen merkiksi että piti lähteä koululle, kuuntelemaan kuinka keskiäkäinen nainen, kertoi minulle asiota, jotka olin jo edellisenä kesänä lukenut.
Kävin siellä sen vuoden ja muutaman kuukauden päälle, kolmasti viikossa, ennen kuin muutimme sitten Helsinkiin ja edelleen, jos käyn Turussa, vailla muuta ohjelmaa, käyn herättämässä sen tunteen, jonka silloin löysin. Hartauden.
——
Tämä kirjoitus syntyi kun kirjailija Tommi Kinnunen kertoi olleensa Turun kirjastossa koulukkaiden seurassa.