Silloin, lopun aikojen alussa, kun vanha maailma oli käymässä jo vanhaksi ja sen unet kävivät ohuemmiksi, kaksi nuorta rakastui, niin kuin nuorilla on ollut tapana rakastua kaikkina aikoina ja vielä niitä ennenkin, ja varmasti siihen asti, kuin viimeinenkin tähti oli jäätynyt suuriin meriin pohjoisessa.
Tyttö, Margumada, oli omalla tavallaan kaunis, mutta omiensa parissa häntä ei suurena kaunottarena pidetty, sillä hänen leukansa oli liian kapea, silmät kovin etäällä toisistaan ja sitäpaitsi ja ennen kaikkea; tyttöhän oli aivan liian pitkä, oikea jätti, pidempi kuin kukaan kotiseutujensa miehistä; ja täsmälleen kuusi jalkaa.
Margumadan isä oli suurta sukua, kuninkaan sisaren poika, eikä äidinkään isää pitänyt väheksyä, sillä hän oli Oikea Sotaherra ja paroni.
Kun tytön kuusi sisarusta olivat jo naimisissa, eikä tälle nuoremmalle, jättitytölle löytynyt sulhasta, arveli tytön isä, että tyttö voisi olla onnellisempi vierailla mailla ja pyysi enoltaan, josko tyttö voisi lähteä lähettilääksi Lännen Suurkuninkaan hoviin.
Poikakin oli oivallista sukua, metsäparonin seitsemäs poika, äitinsä puolelta kuninkaallista verta. Hän oli nimeltään Menarei ja oikeastaan liiankin kaunis.
Varreltansa ja voimiltansa vain oli kovin vähäinen, pituutta hyvällä tahdollalla seitsemän jalkaa, minkä kaikki tiesivät sen kohteliaisuudeksi. Vaikka hän teki kaikkensa korvatakseen puutteensa muutoin, niin ei hänestä ollut kantamaan edes isänsä kilpeä, puhumattakaan, että hän olisi jaksanut heiluttaa tämän sotatapparaa, samalla tavoin kuin isänsä.
Vaikka Menareissa oli puutteensa, oli yksi asia, jossa hän voitti kaikki naapurinsa. Pienenä, keveänä ja sirona, hän oli kotiseutujensa ainut mies, joka saattoi ratsastaa ja näin hänestä tuli kotitanhuviensa ensimmäinen ratsumies.
Vaikka elämä tuntui jotenkin sujuvan, Menarei ei kuitenkaan ollut onnellinen, vaan tunsi epämääräistä ja surun sekaista kaipuuta jonnekin, jota ei osannut määrittää sen tarkemmin.
Kun Menarei sitten täytti 65-vuotta, hän pyysi isältään lupaa lähteä maailmalle, ja etsiä onneaan vierailta mailta. Äiti pyysi serkultansa kuninkaalta suosituskirjeen ja osti pojalleen muutaman hyvän gamarilaishevosen.
Muutaman vuoden Menarei vaelteli, ennen kuin asettui suurkuninkaan palvelukseen, ja palveli hovin turkoosinuttuisissa keihäsmiehissä.
Margumada oli innoissaan saapuessaan Lännen Suurkuninkaan mahtavaan kaupunkiin ja ensi kerran hän uskalsi kulkea selkä suorana, sillä vaikka hän olikin pidempi liki kaikkia naisia, jotkut miehet olivat vielä häntä paljon pidempiä. Täällä ihmisten joukossa hän tunsi itsensä kauniimmaksi kuin koskaan, ja itsekseen hän hymysi monasti vanhan laulun kertosäkeelle kotipuolesta ”Tyttö vailla puolensadan, kosijoita koko maasta, ottajia olis kyllä”, sillä seuraavana keväänä hän täyttäisi 48 ja häntä pidettäisiin aikuisena naisena.
Kun suurlähettiläs sitten virallisesti otettiin perheineen vastaan hovissa oli Margumada suorastaan haltioissaan. Koko pitkän matkan valtaistuinsalin keskikäytävää seisoivat vartiossa suurkuninkaan keihäsmiehet, joista lyhyimmätkin olivat hänen mittaisiaan.
Puolivälissä käytävää hän katsoi erästä keihäsmiehistä suoraan silmiin ja näki silmät, jotka olivat heleän siniset, kuin jäätynyt taivas, ja hiukset, joista muutama suortuva näkyi kypärän alta, olivat oudon keltaiset, kuin kultaa seassaan iltaruskoa.
Menarei seisoi kunniavartiossa kun idänkääpiöiden lähettiläs esiteltiin virallisesti hovissa. Todella Kunnianarvoisa Lähettiläs lähestyi valtaistuinta keinuvin askelin, yllään kullalla ja lapis lazulillla koristeltu puku ja vyöllään koristeltu hopealeka. Suurlähettilään takana kulki vanhempi nainen, jonka puku oli vähintään yhtä loistavasti koristeltu kuin lähettilään.
Viimeisenä seurueessa kulki pitkä nuori nainen, jonka musta puku antoi hyvän pohjan hienoille kultavitjolle ja jonka sinisen mustissa hiuksissa kimmelsivät kultaisissa neuloissa sateenkaaren väreissä jalokivet. Naisen kasvot olivat kissamaisella tavalla sirot, nenä matala ja suora, huulet kapeat ja kaunismuotoiset, mutta suurimman vaikutuksen Menareihin tekivät silmät.
Tytön silmät olivat mustat, täysin mustat, kuin olemattomuudesta katsova sateinen yö ja mitään sellaista Menarei ei ollut koskaan nähnyt. Hän tunsi ihonsa viilenevän ja verensä kuumenevan. Tämän naisen vuoksi hän oli tullut etelään, ihmisten pariin.
Margumada tunsi että siniset silmät olivat nähneet hänen sydämeensä, lukeneet hän yksityisemmät ajatuksensa ja laskeneet yksinäisen sielun kaipauksen määrän. Hän punastui niin, että hänestä tuntui että miehustan granaattikirjontakin oli saanut punaansa heleämmän sävyn.
Nyt oli Lännen Suurkuningas vain vanha mies kultaisella tuolilla, loisto hänen ympärillään vain kimallusta kynttilöiden ja peilien seassa, ja turkoosinuttuiset miehet kullattuine kyltereineen vain tapettia käytävän varrella.
Margumada mietti vain, koska hän voisi uudelleen katsoa sinisiin silmiin. Hän kulki edelleen pitkin käytävää, mutta se oli unessa kävelyä, hänen kumarruksensa suurkuninkaalle ja kuningattarelle tapahtui kaukana muualla, jollekin toiselle, kun hän vain toivoi voivansa palata tuota sinistä mattoa ja nähdä uudelleen ne siniset, sinisimmät kaikista silmistä.
Kun mustasilmäinen nainen oli kulkenut Menarein ohitse, oli tämä hetken pelännyt pyörtyvänsä. Sen jälkeen, vaikka hän hyvin harjoitetun ohjesäännön mukaan tuijotti vastapäisen sotilastoverin kypäräkoristetta, olivat kaikki hänen aistinsa virittyneet seuraamaan tuota naista.
Menarei saattoi päätään kääntämättä laskea lenkit käätyjen niskasta, hiusneulat nutturasta, kultarenkaat ranteista ja kultalaatat uumilla lepäävästä vyöstä.
Hän kuunteli vailla mielenkiintoa, kun suurlähettiläs pitkine nimineen ja arvonimineen kuulutettiin suurkuninkaalle, eikä pistänyt pilkkuakaan merkille, kun valtiaalle esiteltiin suurlähettilään puoliso, mutta kun kuuluttaja luki ”ja heidän korkeasti jalosukuinen tyttärensä Margumada Greikh Koragada urt Karaggab thar Modavom Tedgin Zolig as Sorgo, Haredgon sukua ja Hulgubusin luolakuntaa, Thairgradanin Tähti.” tajusi Menarei, ettei tyttö ollut ihminen, vaan kääpiöiden kansaa.
Menarei oli hämmentynyt. Kaikki hänen tapaamat kääpiöt olivat lyhyempiä, alle viisi jalkaa ja samanlaisia, kuin hän oli nähnyt kaupungin markkinoilla, kuin heidät olisi suunnitellut joku, joka asetti käytännöllisyyden kauas kauneuden edelle, eikä olisi ollut kovin hyvä sen käytännöllisyydenkään kanssa.
Hän oli kuullut palatsin pajalla työskentelevältä kääpiösepältä, että heidän parissaan arvostettiin naisessa tummia ja paksuja kulmakarvoja, pieniä silmiä, leveää suuta ja vantteraa vartaloa. Ja useimmista kääpiömiehistä nainen ei saisi olla yhtään pidempi kuin neljä jalkaa.
Kun vastaanoton virallinen osuus päättyi siihen, että suurlähettiläs ja Suurkuningas joivat ystävyyden maljan yhteisestä pikarista, poistuivat keihäsmiehet valtaistuinsalista, sillä nyt lähettiläs oli virallisesti kuninkaan ystävä, eikä kaartin enää tarvinnut olla paikalla.
Sitä mukaa kuin kaarti katosi salista kultavartisten keihäittensä kanssa, tunnelma huoneessa keveni ja kävi epämuodolliseksi, ikään kuin isäntä ei olisikaan suurkuningas ja kahden valtameren herra, vaan piskuisen maakunnan lääninherra, joka viettää pyhäpäivää naapuriensa kanssa.
Vaikka muut vapautuivat, Margumada ahdistui tajutessaan, että keihäsmiehet lähtivät salista. Hän kääntyi nähdäkseen sinisilmän, mutta takaapäin ei erottanut miestä tuosta pitkien miesten parijonosta, joka poistui paikalta samanlaisissa puvuissa ja kypäröidyin päin.
Koska hänellä olisi mahdollisuus nähdä nuo silmät uudestaan? Eihän hän voisi lähteä kasarmin portille kuin joku huora, eikä hän voisi täällä pyytää sisariaan kysymään miehiltään, kuka palveli missäkin rykmentissä. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vain odottaa seuraavaa virallista tilaisuutta, jossa suurkuninkaan keihäsmiehet asettuisivat vartioon.
Kun Menarei pääsi palveluksesta, hän oitis pyysi kapteenilta lupaa poistua linnoituksesta, vaihtoi siviilivaatteet päällensä ja etsi käsiinsä äitinsä järjestämän suosituskirjeen. Nuori mies juoksi läpi kaupungin ja jyskytti sitten erään erityisen suuren talon korkeaa ovea suosituskirje kourassaan.
Portissa avautui tirkistysluukku yli kahdeksan jalan korkeudella ja punapartainen naama ilmestyi kurkkimaan kolkuttajaa.
”Mittäin ten haluatte!” Kysyi portinvartija happamin kasvoin matalalla äänellä.
”Haluan tavata lähettilään!” sanoi Menarei ojentaen suosituskirjettään häntä tarkastelevalle vartijalle.
Mies ei sanonut mitään, otti vain suositukset ja löi luukun kiinni sen tien. Menarei käveli edestakaisin portin edessä jonkin aikaa, ennen kuin kuuli että mahtavan portin telkiä vedettiin sivuun.
”Kylläpä se kesti! Missä lähettiläs on?” kysyi Menarei kiirehtiessään talon avaralle sisäpihalle.
”Sitä ollaanki Tubarei Ganymayn velimies?” aloitti ovea avannut mies verkkaan, “jokos sitänäin olet oppinut ihmisten hätäisille tavoille? Eihäin sitä nyt niin kiirus voi olla!” Virkkoi vartija verkkaan ja paljon lempeämmin, kuin hetki sitten oven raosta ja lähti saattamaan Menareita syvemmälle taloon. Matkalla alkoi mies pitämään seurallisesti puhetta ”Oltiinna veljes kanssa yhtä aikaa Itäisessä Kaartissa. Hyvä mies. Siis näin kuin upseeriksi, meinaan.” Ja hän ohjasi vierasta portaikkoon. ”Osaapa näin veljenne heiluttaa miekkaansa!” jatkoi, kuin tämä lause selittäisi kaiken muun. Menarei tunsi tarvetta potkia vauhtia tuohon mieheen, mutta tyytyi nopeuttamaan omia askeliaan portaissa.
”Missä lähettiläs on?” Kysyi Menarei heti päästyään portaat ylös.
”No kylläin me tässä ehditään. Ollain vain niin, ettein vielä hän ole paikalla, mutta niin pian kuin hänein on tullut, te pääsette varmaan hänen puheilleen, sikäli kun hänen tapainsa tunnein.” Kertoi Menarein saattaja, mutta siirsi taas huomion muualle ”Niin se teidäin velimies? Vieläkön on väessä?”
-On. Vielä on väessä, mutta nyt pohjoisen laivastossa.” Menarei vastasi hammasta purren. Hän ei halunnut kuunnella enää yhtään tätä jaaritusta, eikä ainakaan tuota kaakkoista murretta, mutta hänen oli vain yritettävä sietää.
”Vainen että laivastossa. Hehe! Vainen että laivastossa… Ennäin olisi uskonut.. heheh! Ja vaikutti niin mukavalta mieheltä…Siis näin kuin upseeriksi.” Ja mies nauroi niin kuin laivasto olisi aivan verraton kasku. ”Niin, onkoin se velimies nainut, siis niin kuin että jos tuo olisi akottunut?” Jatkoi porttivahti opastaessaan Menareita seuraaviin portaisiin.
”Olihan tuolla vaimo kun kotoani läksin. Ja lapsia kolme.” Vastasi Menarei taas odottaessaan portaiden päässä opastaan. ”Missä se lähettiläs viipyy?”
”Niin lähettiläs. Sein on se ongelma, että hovissa virallisesti ottavain vastaan Idänpään kääpiöiden uusi suurlähettiläs ja lähettiläs Dilavumui on näin siellä. Hän varmaan tulee piannin, sillä hän viettää yleensä aina iltapäivän katollansa puutarhassa ja tilaisuuden pittäin olla varsin erikoinen, että hän olisi mieluummin siellä kuin ruusujensa parissa.” Ja avatessaan reitin viimeistä ovea hän sanoi ”Ja kun ottaa huomionen olosuhteet, niin näin väittäisin tätä puutarhaa varsin onnistuneeksi.”
Menarein astuessa kattoterassille näkymä yllätti hänet. Lähetystö oli paljon korkeampi kaupunginosan muita taloja ja sen suuri, kahta sisäpihaa kiertävä kattoterassi oli kokonaan muutettu puutarhaksi, joka voisi kilpailla loistossa useimpien Menarein näkemien puutarhojen kanssa tai ainakin kattopuutarhojen joukossa se olisi kuningatar.
”Jos menisinnein tuonne pohjoiskulmalle, Dilavamui varmaan hoitaa siellä ruusujaan, silläin hän ei vastustaa voine kiusausta leuhkia niillä uudelle vieraalle. Ja saatainnin sanoa aivan ilman imartelun häivää, että siinä on mies, joka oikeasti osaa hoitaa ruusujaan… Mutta tässä minä vain jaarittelen vaikka portillahan minun pitäisi olla. Menkää te sinne perälle, minä yritän matkalta löytää jonkun joka voisi tuoda sinulle vähän hiukopalaa, valkoviini on oikein hyvää, savustettu lampaankylki ja…” loppu jäi kuulematta, kun portinvartija katosi portaikon mutkaan.
Menarei oli ällistynyt ruusutarhan loistosta. Vaikka sivistyneen miehen piti tietää yhtä sun toista ruusujen kasvatuksesta, eikä hän saattanut itseään vallan moukkana pitää, oli tämä puutarha todella sivistyneen miehen työtä. Tusinan verran ruusulajikkeista hän tiesi harvinaiseksi, mutta paikalla oli puolen tusinaa sellaisia, joista hän ei muistanut edes lukeneensa.
Menarei ihaili levottomana lähetystön ruusuja liki tunnin verran. Erityisesti häneen teki vaikutuksen aikaisemmin tuntematon hybridi, valtavan suuri keltainen ruusu, jonka terälehtien kärjet olivat karvan tai kahden leveydeltä lumivalkeat. Todella ainutlaatuisen kaunis kukka, säännöllinen ja väritys uskomattoman selkeä. Tuoksu voimakkaan ruusuinen, mutta aromissa oli himpun verran hunajaa, aivan aavistus minttua ja kepeä häivähdys tuntematonta. Tuoksu oli loistava, kenties paras, mitä oli koskaan tavattu jättien valtakunnan ulkopuolella.
Sitten Menarei söi muutaman voileivän ja katseli suurkuninkaan kaupungin yli maisemaa, ennen kuin isäntä saapui esiliinan liepeet liehuen.
”No hyvää päivää Menarei, anteeksi että jouduit odottamaan, mutta minun oli oltava viran puolesta pitkästymässä hovissa. Kai sinusta on pidetty huolta?” sanoi suurlähettiläs esiliinan nauhoja sitoen ja jatkoi vastausta odottamatta ”Eikös ole aivan kohtuullinen puutarha, huomioiden että tämä on tämmöinen vaatimaton kattoterassi, jonne kaikki multa ja vesi on kannettava?”
”Tämähän on hienoimpia puutarhoja mitä olen nähnyt vuosiin!” vastasi vieras kohteliaasti ja rehellisesti.
”Etkös? No onhan tämä aika hyvä, mutta varmaan olet parempiakin nähnyt. Eihän näissä olosuhteissa voi paljoa tehdä, mutta valoa on täällä kylliksi. Vaan arvaa vaan millaisia määriä joudun kannattamaan tänne vettä joka päivä? ” Lähettiläs ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan jatkoi tarinaa uuteen suuntaan.
”Sinähän olet kuningattaren serkun Isdariun nuorin poika, joten me olemme melkein sukulaisia, sillä minun anoppini on Opaliun Namus, kuningattaren isän serkku äitinsä puolelta. ” Ja kallistaen päätään vieraan suuntaan lähettiläs jatkoi ”Ja mehän olemme tavanneetkin, prinsessa Juniumin häissä, onko siitä nyt neljä vuotta sitten?”
”Toki muistan, viisi vuotta sitten.” Vastasi kärsimätön nuorimies ”Tehän tulitte suoraan hovista?”
”Niin. Niin tulin. Kammottavan pitkästyttävä tilaisuus. Vaikka voisin monista asioista kiittää näitä pikkuihmisiä, niin tylsien juhlien järjestämisessä he ovat hyviä. Minuuttitolkulla tyhjänpäiväisiä puheita, kulkueita, seremonioita, ja jaaritteluja. Meni liki kaksi kolmannesta tunnista, ennen kuin siellä kaadettiin siman pisaraa” Dilavamui tilitti aidosti järkyttyneeltä vaikuttaen, silmät kaukaisuuteen katsoen, ennen kuin taas kiinnitti huomionsa vieraaseen – ”Et kai vain aio pyytää minua järjestämään esittelyä hovissa? Voin vakuuttaa ettei se kannata. Hovin ihmiset ovat kovin, kovin p-i-t-k-ä-s-t-y-t-t-ä-v-i-ä ja voin vakuuttaa ettei terveelle nuorelle miehelle ole mitään iloa Lännen suuren kuninkaan hovista.!
”Minä olin siellä?”
”Niin missä?” Vastasi lähettiläs yllätettynä.
”Minä olin tänään siellä vastaanotolla” vastasi Menarei isännälleen ”Palvelen suurkuninkaan keihäskaartissa.”
”Mitä? Kuinka kauan olet ollut Cos Dar at Bashadarissa? Kuinka et ole tullut aikaisemmin käymään? Et varmaan ymmärrä, miten vaikeaa täällä on löytää ketään, kenen kanssa puhua puutarhanhoidosta?”
”Olen ollut täällä vajaan vuoden verran. Ja kun olen tämmöinen kun olen, en ole ollut kovin kiinnostunut pitämään yhteyttä kotiseudun väkeen.” Ja Menarei piti tauon, miettien sanoisiko sen ”En ole kenellekään kertonut olevani jättien sukua, vaan täällä luulevat että olen Kapadasin miehiä.”
Suurlähettiläs katseli hetken nuorta soturia, joka katsoi takaisin, kuin olisi aikeissa aloittaa tappelun sen henkilön kanssa, jolta tuli pyytämään palvelusta.
”No… Olethan sinä pikkuinen. Mutta näitten muutaman vuoden aikana, mitä olen täällä pikkuväen parissa ollut, olen jotakin oppinut. Pienelläkin miehellä voi olla suuri sydän, ja pitkäkin mies voi olla pikkusieluinen.” Ja lähettiläs laittoi lapion kokoisen käden Menarein hartialle, ennen kuin jatkoi ”Minulle riittää, että mies hoitaa puutarhansa ja kantaa kilpensä.” Sitten hän aloitti ruusujensa karsimisen ”Mutta mikä on sinut nyt sitten tuonut puheilleni? Podetko koti-ikävää, vai haluaisitko lähettää viestin kotiväellesi?”
”Voisitteko järjestää niin, että minut esitellään Margumadalle, kääpiöiden lähettilään tyttärelle!”
”Kääpiölle!” sanoi lähettiläs niin hämmästyneenä, että leikkasi poikki juuri sen saman keltaisen ruusun, jota Menarai oli aikaisemmin ihaillut.
”Voi… Katkaisin Asdeor-hybridini, ylpeyteni.” Lähettiläs kurkotti lavan pohjalta sinne pudonneen kukan, suuren kuin normaalin miehen nyrkki ja kääntyi sitä pidellen Menarin puoleen, “mutta mies hyvä; minkä vuoksi kukaan kunnon mies haluaisi tulla esitellyksi kääpiölle, oli se kuka hyvänsä. Kääpiöt ovat ainakin sata kertaa pitkästyttävämpiä kuin ihmiset, jotka nekin keskimäärin ovat niin pitkästyttäviä, että saisivat Madakin suuret karhut pakenemaan talviuniltaan.”
”Näittekö tuon naisen? Lähettilään tyttären? Toki hän oli varreltansa vähäinen, mutta pienessä mitassaan hänellä oli kauneutta ja suloutta enemmän kuin kenelläkään kaikista suuren Thumamin prinsessoista. Hänen silmänsä olivat mustat, kuin öinen olemattomuus, ja niitten ilme kertoi suuresta lempeydestä ja ymmärryksestä muitten sydäntä kohtaan. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja sirot, ja niissä kuvastuu hänen sydämensä suuri herkkyys. Hänen liikkeissänsä yhdistyy sinisen lohikäärmeen arvokkuus sellaiseen naisellisuuteen, etten ole nähnyt sellaista kaikkina niinä vuosina, joina olen haaveillen naisia katsonut!” Menarei piti hengästyneen tauon, ennen kuin jatkoi ylistystään. “Hänen kätensä, näitkö hänen kätensä? Niin sirot, naiselliset, mutta siitä huolimatta niistä näkee, että ne kykenisivät pitelemään Thumamin teräksestä tehtyä tikaria.” runoili Menarei lähettiläälle, joka katseli vierastaan ensin hämmentyneenä, sitten vähitellen hänen kasvoilleen kasvoi riemastunut virne.
”Voi poika rukka. Sinähän olet rakastunut!” hihkaisi lähettiläs vilpittömästi riemastuneena, sillä useimmat jätit ovat hillittömiä romantikkoja.
”Minun on kuitenkin varoitettava sinua, sillä onhan selvää, ettet tiedä todellakaan mitään kääpiöiden kansasta. Maailman kaikista älyllisistä olennoista, joita käyttävät kahta jalkaa ja omaavat lihallisen muodon, ovat kääpiöt kaikkein pitkästyttävimpiä, tylsimpiä ja epäromanttisimpia.” ja hän taputteli lohduttavasti Menarein hartiaa
”Ja tiedätkö, mitä rakkauden hetkellä huokaa heidän kuningattarensa ”Aloitti Dilavamui virnistäen ilkikurisesti ja kun Menarei pyöritti päätään, lähettiläs kertoi ”Oih, Te Grotareghartam XXII, Thairgradanin Suuri Aurinko, Luolien Herra, Vuoren Huippujen Valo, Pimeiden Käytävien Opas, Thairgradanin Kaikkien Karhujen Herra ja Valtias. Oih, Te Grotareghartam XXII…” Ja lähettiläs Dilavamui nauroi omalle kaskulleen herkeästi, mutta vakavoitui sitten ja katseli vierastaan lempeästi, ennen kuin taas aloitti
”Minun on kuitenkin sanottava, että tästä tulee loistava kertomus, kävi tässä niin tai näin, jos ei kaunis, niin hauska, jos ei hauska, niin surullinen, mutta miten hyvänsä, loistava yhtä kaikki. Näin ollen Hänen Majesteettinsa lähetystö tulee tekemään kaikkensa, tavanomaisella kohtuudella, tämän romanssin edistämiseksi. Ja koska kaikkiin rakkaustarinoihin kuuluu ruusu, niin emmekö me sitten voisi käyttää tätä, vaikka se olekaan sinun itse kasvattamasi!”
Pohjan kääpiöiden suurlähettiläs, jonka virallinen nimi olisi nyt aivan liian pitkä, Karaggab Madaris, oli tullut perheineen virallisesta esittelystä Suurkuninkaalle vain jokunen hetki aikaisemmin, kun hänen hovimestarinsa tuli kertomaan jotakin hyvin kummallista; jättien lähetystön kuriiri oli tuonut paketin Korkeasti Kunnioitetulle Neidille, Armolliselle urt Pradimak Maladukin… lyhyesti sanottuna Margumada-neidille.
“Lähetys jäteiltä?” Sanoi suurlähettiläs suorastaan pöyristyneenä.
“Lähetys Margumadalle?” Huudahti rouva Suurlähettiläs suorastaan pyöristyneenä.
“Minulle?” lausui Margumada peräti hämmentyneenä?”
“Miksi sinä saat lähetyksen jättien lähetystöstä? Kenet sinä tunnet sieltä? Mitä siinä lähetyksessä on?” Suurlähettiläs tivasi, ikään kuin kuin ei olisi konsanaan arvokkuudesta ja itsehillinnästä kuullutkaan.
“Ei mitään aavistustakaan, enkä tunne tietääkseni ketään oman lähetystön väen lisäksi 50 päivämatkan sisällä. Ja mitä siinä on, selviää kun avaamme sen,” Margumada sanoi isälleen, onnistuen säilyttämään arvokkuudestaan enemmän kuin vanhempansa, mutta hänen palleaansa puristi jännitys.
Margumada poimi rasian hovimestarin hyppysistä, kuin olisi ryöstämässä sitä ja avasi kannen.
Huumaavan ihana ja makea tuoksu levisi rasiasta, ja siellä, lehtipedillä oli yksi ainoa valtava ruusu, jonka virheettömän loistavan keltaisia terälehtiä kiersi aivan aavistuksen kapea selvä valkoinen raita.
Suurlähettiläs vaimoineen yrittivät kumpikin puoleltaan kurkistaa pitkän tyttärensä ohi rasiaan nenä väristen,ja yrittipä hovimestarikin, asemansa unohtaen, kurkistaa rasiaan, josta levisi niin ihastuttava tuoksu.
“Onpa se, onpas hyvinkin, ruusu!” Suurlähettiläs sanoi huokaisten, ja rouvansakin myönsi, “suurenmoinen ja valtava, hyvinkin on!”
Margumada katseli lahjaa hämmästyneenä, ja näki sen viereltä lappusen jonka poimi käsiinsä, mutta ei vieläkään saanut katsettaan irti loistavasta ruususta.
“Mitä siinä lapussa on, mitä siinä on, siinä lapussa,” kärtti rouva suurlähettiläs, ja Margumada avasi sen, ja luki kauniilla käsialalla kirjoitetun lapun.
“Korkeasti kunnioitettu Lady Migurd Khutred urt Pradimag Maladukin Matir Madaris, Margumada, jälleennäkemisen toivossa lähetän teille tämän ruusun, jonka täydellisyys on varjo kauneudestanne. Kunnioittaen Menarei Ganymay” Margumada luki kirjeen ääneen, entistä hämmästyneempänä.
Kolme kääpiötä, joista toki Margumadaa ei olisi kääpiöksi arvannut, tuijotti rasiaan pitkän hiljaisuuden vallassa, ennen kuin isä katsoi tytärtään kysyvästi, “no?”
Tyttö kuljetti suurta sormeaan pitkin terälehden reunaa, sitten toista, ennen kuin valitsi kolmennen, nyhtäisi sen irti ja työnsi suuhunsa. Vanhemmat katsoivat tytärtään kysyvästi, joka nyökkäsi, ja sitten kumpikin nyppäsi oman terälehtensä ruususta.
“Tämähän oli,” myönsi suurlähettiläs pitkän mutustelun jälkeen, ja rouvansa nyökkäsi suunnaten toivorikkaat silmänsä tyttäreensä. Margumada otti toisen lehden, eikä voinut olla huokaisematta sen koskiessa kieltä.
Molemmat vanhemmat poimivat myös omansa, ja nyt Margumadan äiti taputti pitkää tytärtään käsivarrelle poikkeuksellisen lempeästi, “voi miten ihana ruusu, aivan taivaallinen!”
Ja niin Menarein lahja katosi, terälehti kerrallaan, kääpiöperheen suuhun, kunnes jäljelle jäi rasia, kirjelappunen ja huumaava tuoksu.
Suurlähettiläs tuijotti rasiaan liki haikeasti, ennen kuin sanoi, mitä sydämellään oli, “varmasti suurin osa siitä, mitä jäteistä sanotaan, on totta, mutta varmasti heistä paljon kerrotaan myös valheita. Tänään tuli todistetuksi, että väitteet siitä, etteivät he ymmärtäisi ruuan päälle yhtään mitään, on silkkaa panettelua!”