Olin matkalla kotiin ja Malmin kohdalla bussi alkoi tulla jo kohtuu täyteen. Koska hartiani vievät puolitoista paikkaa penkistä, kukaan ei istu yleensä viereeni. Nyt siihen silti istahti neiti-ihminen, keveästi ja luontevasti, juuri kuten neiti-ihminen, joka tietää arvonsa ja paikkansa, ja tällä kertaa se paikka oli minun vierelläni.
Neidin äiti ja rattaissa olevan nuorempi veli, johon määrite ”räkkänokka” olisi saattanut sopia, jos nenää olisi ollut kyllin nokaksi, eikä sitä räkääkään juuri ollut, asettuivat keskisillalle. Neiti vilkaisi minuun, arvokkaasti, ja vaihtoi sitten hieman asentoaan, niin että sai katsekontaktin veljeensä. Tämä oli varmasti perusteltua, maailmassa on hyvin vähän mitään niin paljon valvontaa ja kontrollia vaativia asioita, kuin neiti-ihmisen pikkuveljet.
Neidillä oli erittäin kaunis, poltetun oranssin värinen popliinitakki, pituus hieman polven yläpuolelle, siistit kaitalepaikkataskut, vyö ja suhteellisen iso kaulus.
”Neidillä on todella tyylikäs takki!” Huomautan, kuten tapanani on, sillä en usko laisinkaan siihen soopaan, ettei ihmisten ulkonäköä ja pukeutumista saisi arvostella. Minä olen itsekäs paskiainen, ja uskon että ympäristöni muuttuu miellyttävämmäksi, kun annan suoraa palautetta siitä, mikä on hyvää ja oikein. Eri mieltä toki saa olla, vaikkei siinä tietysti mitään mieltä ole.
”Hän on sen itse v-a-l- (miksi välimerkeissä on huutomerkki, mutta ei vaimennusmerkkiä, tarkoittamassa, että puhujan ääni hiljenee lähtötasosta vähitellen kuulumattomiin).
”Minä valitsin tämän, koska tykkään että yksivärinen on tyylikäs!” ilmoittaa puhuteltu neiti itse, mulkaisten äitiään tavalla, jolla kreivitär sammuttaa heinähankoja kantavien talonpoikien soihdut.
”Äiti olisi halunnut kuviollisen, mutta en minä sellaista halua, joutuu koko ajan katsomaan sopiiko paita tai housut kuvion kanssa” Ja katsekontakti, joka selvästi tarkoitti ”eihän minun sinulle tarvitse selvittää?” Pieni sivuvilkaisu äitiin päin, kuin viittaukseksi, kuka se tolvana on, jolle kaikki pitää selittää.
”Ja minä olen jo ekaluokkalainen, ei mun tarvi käyttää mitään puputakkeja!”
En sano, ettei jokin pupukuviokin voisi olla jossakin kontekstissa aivan asiallinen, tai no, jos ei asiallinen, mutta kuitenkin sievä, tai ainakin ihan kiva. Minun olisi kuitenkin paljon vaikeampi kuvitella sellaisen kaulukseen rivi leijonia, niin kuin kuvittelin tämän ensimmäisellä luokalla koulussa olevan tytön helvetin hehkuiseen popliinitakkiin.