”Sie se vissiin puhut suut makiaks ja kissin alas puusta”

Joskus käy niinkin, että lähden baarista viimeisellä bussilla kotiin, yksin. Ehkä, jos on kevät ja seitsemäntoista, ei ole aikaa odottaa, mutta syksyllä on jo puoli vuotta viisaampi .

Päätepysäkki on omakotitaloalueella, liki puolen kilometrin päässä kotoa, ja vaikka syksy on ollut lämmin, on yö sen verran viileä, että vyötän poplarini syysilmaa vasten, vedän fedoran tukevammin päähäni, ennen kuin otan hansikoituun käteeni jakarandaisen kävelykepin ja suuntaan kotia kohden

Sen yleensä näkee jo kaukaa. Ei voi sanoa, että se olisi kävelytyyli, pään asento, katse, tai jokin muu tietty, mutta kyllä sen tietää. Tietty potentiaali, mahdollisuus. Se on hieman samankaltaista, kun menee baariin ja yhdellä vilkaisulla näkee, ketkä ovat seuran haussa, ketkä ovat jo parinsa valinneet ja ketkä ovat omalta kannalta tavoiteltavissa. 

Kolme miestä kävelee kohden, koko tien leveydeltä. Askelten keveys kertoo nuoruudesta ja vartalon suhteet jo saavutetusta täysikasvuisuudesta, ja se jokin, selittämätön, väkivallan mahdollisuudesta, vaikka kasvot ovat vielä liian kaukana hämärässä nähdä tarkasti. 

Otin mahdollisuuden vastaan ja asetuin itsekin keskemälle tietä, kuin olisin muutoin asettunut, mutta hieman keskilinjasta vasemmalle, jättäen asekädelleni riittävästi tilaa.  

He ovat kaikki minua suurempia, rotevampia, 5-10 vuotta minua vanhempia, aikuisia miehiä. Yhdestä selviäisin, kahdestakin selviäisin, mutta kolme, se on liikaa. 

”Sulla on makee hattu”, yksi miehistä sanoo

”Wahlmannilta niitä saa,” kerron, kun hattu riisutaan minulta ja nostetaan paljon pienempään päähän, jossa se kellahtaa oitis vinoon. 

”Sulla on tommonen keppi” toinen sanoo, ja ottaa kävelykeppini.

”Jacarandaa, Intiasta,” kerron, samalla kun mies tunnustelee kepin kaiverruksia sormissaan. 

”Mä taidan pitää tän!”

”Joo, ja mä pidän tän hatun!”

”Mitä sä teet, jos me vedetään sua kunnolla turpaan!” 

Katselen miehiä, kyllästyneenä, ”No näettekö tuon valon ikkunassa, radan takana? Kun te olette ensin vetäneet turpaan minua, menen tuohon taloon, tuosta valosta kaksi ikkunaa alas ja kaksi vasemmalle ja soitan numeroon 307 843. Sitten tapaan teidät seuraavan kerran Malmin poliisiasemalla, kun kaksi konstaapelia pitää teitä pystyssä ja minä potkin teitä palleille!” 

Hiljaisuus antaa mielikuvitukselle tilaa, menee hetki, ennen yksi miehistä kysyy ”Kenen numero se on?”

”Eero Jäppisen”

”Kuka se on?”

”Sisäasiainministeriön poliisiasiain päällikkö!” Vastaan napakasti.

”Mitä varten sulla on sen puhelinnumero?”

”Eero-setä on kummini!”

Miehet katsovat toisiaan ja yksi purkaa epäilyksensä ”Vittu, sä puhut paskaa!”

”Haluatteko selvittää sen?” 

Miehet katsovat toisiaan, he tietävät, että minä voisin tehdä sen, puhumme samaa kieltä. Sitten yksi ojentaa mulle kävelykeppini, ”sorry hei, tää menee joskus kaljoissa tämmöiseksi” mies selittää, kuin nolona.

”Joo, sorry. Tässä on sun hattu; on muuten makee, mutta vitun iso!” Mies tulee kertoneeksi kokemusmaailmastaan enemmän kuin oli tarkoitus, samalla kun ojentaa hatun ja  kaivelee sitten taskuaan, ”ja tässä sulle hei vitonen, niinku anteekspyynnöksi” mies selittää ja työntää vitosen käteeni. ”Älä muistele pahalla!” 

Kotiin päästyäni olen aikeissa mennä suihkuun, kun puhelin soi, ”307 843” vastaan. 

”Masi täällä, hei. Me ollaan Jonnan ja sen kaverin kanssa täällä kaupungissa, voidaanko me tulla jatkoille?” 

Lupaan että voivat tulla ja sitten, puhelun jälkeen, palaa kolme tapaamani miestä taas mieleeni. Mahdoinkohan minä ryöstää heidät?

Vastaa