Pääsin sitten alla olevalla tekstillä Jyväskylän yliopiston avoimeen opiskelemaan kirjoittamista.
Pirustako minä tiedän, millainen on teidän normaaliopiskelija? Minulla ei ole aavistustakaan. Joten pitäisin paljolti paskanpuhumisena, jos sanoisin että olen epätyypillinen opiskelija. Minä olen ihan muutoin vain epätyypillinen. Jos pääsen opiskelemaan, huomaatte sen kyllä.
Minä kirjoitin yli seitsemän vuotta ammatikseni. Päädyin hommaan yhden mielipidekirjoituksen vastineen vuoksi. Minulla on vaatturin koulutus, ja kirjoitin vastineen farkkuja koskevaan kirjoitukseen, ja minulta pyydettiin kirjoittamaan pari juttua lisää. Kirjoitin sataosaisen sarjan ”Sata sanaa vaatteista” ja päädyin töihin lehtitaloon.
Juri Joensuu siteeraa blogikirjoituksessaan ”Kirjoittamisen keskeiset marginaalit” Gilbert Sorrentinoa ”Valkoisenpaperinkammo on inspiraation idioottikaksonen”.
Hiljan kirjoitin blogilleni siitä, että kun aloitin laulunopiskelijana en tiennyt musiikinteoriasta tai laulamisesta mitään. Kun ensimmäisissä harjoituksissa lauloin kolmeviivaisen C:n, en tiennyt sen olevan vaikeaa. Sen vaikeus valkeni minulle kerrottuna, ei koettuna, ja kun se ei ollut minulle vaikeaa, niin syntyi eräänlainen huijarisyndrooma, koin tekeväni jotakin väärin, en epäonnistumisen, vaan onnistumisen vuoksi. Valkoisen paperin kammon kanssa minulla on ollut hieman sama juttu; kun kirjoittaminen sinällään ei ole minulle vaikeaa, pelkään tekeväni jotakin väärin, se saa minut epäröimään silloin kun pitäisi kirjoittaa, mutta kun ei sitä paperia voi jättää tyhjäksi, olen kirjoittanut satoja sivuja siitä, ettei nyt juuri ole sanottavaa.
Kirjoitin joka ainut aamu seitsemän vuotta, viikonloput ja juhlapyhät, alustuksen päivän keskusteluihin, ja iltasella toisen. Avaan koneen ja katson mistä minulla on sanottavaa päivän otsikoista, ja kirjoitan siitä. 45 000 ihmisen silmille, noin 3000 päivän aloitusta, ja saman verran, jokailtainen päivän päätös. Se teki minusta sujuvan kirjoittajan. Ei hyvää, mutta sujuvan.
Kun palvelumme, Duuni.net lopetti, entinen pomoni, Kim Weckström yllytti minua kirjoittamaan sitten sosiaalisen median historiaa. Se ei ollutkaan yhtä helppoa. Muutama sata liuskaa sekavaa jokeltelua, jos toki seassa muutama erittäin kirkas ajatus ja teoria siitä, miten sosiaalisuus toimii. Mutta ei siitä kirjaa tullut. Se on toinen juttu.
Mutta en minä oikeasti ole tietokirjailija. Minä olen luki-häiriöinen sanansaattaja, saatan ne vaikeuksiin, toisinaan tarinan iskijä, toisinaan sen viettelemä.
Pannu Hämeenaho, oletan nimen blogilla kuitenkin olevan lyöntivihre, korostaa lukeneisuutta kirjoittamisen toisena puolena kirjoituksessaan ”Kallen kiipeilypuu” ja minä luin kannesta kanteen. Ja sitten kuuntelin. Pidin aikani kirjapäiväkirjaa, mutta hukkasin ne viime muutossa, vaiheessa jossa siellä oli liki 10 000 luettua kirjaa.
Yhden seitsemän vuotta olin yhteisötoimittaja, ja toiset seitsemän vuotta olin pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen laaduntarkastaja. Se tarkoitti bussilla matkustamista 20-35 tuntia viikossa, ja siinä ihmisten kuuntelua.
Kirjoittamisen oppii kirjoittamalla, mutta kertomaan tarinan, sen oppii lukemalla ja kuuntelemalla. Minun kotini ei kannustanut lukemaan, mutta minä luin. Luin kaiken.
Vuosia minä luin kaiken ajan jonka ehdin.
Ja sitten minä kirjoitan. Kirjoitan novelleja, jotka sijoittuvat, pääosin, 1950- ja -60 luvun Italiaan, kuvitteelliseen Bragalonen kaupunkiin, ja kaikki mitä minulla on, hiipii sinne, Rovinon kirjakauppaan, aution kalatehtaan varjoon, sodan jäljiltä toipuvaan kaupungin raunioihin. Bragaloneen saapuvat lapsuuteni kummitukset, Turun sataman valot lokakuun iltana, Grimberg ja Dumas, vanhat työtoverit ja koululaisten keskustelut raitiovaunussa, kaikki keittyy sisään tarinoihin, rikkana rokassa.
Välillä kirjoittaminen vaatii sisäänhengitystä. Se ei tarkoita, ettei kirjoittaisi, tai että kirjoittaisi, vaan asian, sen oikean tekstin kypsymistä. Ja silloinkin sitä voi kirjoittaa, mutta jotakin muuta, vaikka sitten kirjoittamisesta, Hyperloopista, yhteisöllisyydestä, Venäjä Euroopan politiikasta 1860-luvulla, Kuningas Sebastianin tippurista tai jostain muusta.
Nyt, elämän taas arpoessa, joudun luopumaan vanhasta työstäni, ja erinäisten soveltuvuustestien ja arvioiden jälkeen, suosittelevat minulle kirjoittajan ammattia, ja keskusteltuani parin tuntemani kirjallisuuden ammattilaisen kanssa, olen tässä, taas kirjoittamassa uutta lukua elämääni.
Kertojana kaipaan varmuutta, taitoa kertoa oleellinen ja kykyä luopua, lopettaa ja pistää piste, ja sitä minä haluaisin oppia teiltä. Ja se on nyt tässäkin, tekisi mieleni jatkaa, mutta nyt on sen aika. Piste.