Talven pimein aika kääntää esiin toisenlaisia sivuja
Toisenlaisia, joita en oikeastaan halua.
En sano, että ne olisivat huonoja.
Ne eivät niitä, joita haluaisin kirjoittaa, mutta arvatkaa kysytäänkö minulta?
Marraskuun lopussa Lihin alkaa vaeltaa liki 1000 neliön talossaan, kurkistella pihalle, käy lyhyen hämärän jälkeen rannassa, kuuntelemassa miten aallot soittavat kaisloja riitettä vasten ja katsomassa, miten naapureiden näkymättömistä ikkunoista kimmeltää valo puihin laskeutuneessa kuurassa.
Joulukuun puolen välin tuntumassa käy fysioterapeutti ennen lähtöään etelään ja sen jälkeen ei Lihinin talossa enää käy kuin näkymättömät lähetit, joka jättää ruuan autotallin kaappiin ja litteät pehmeät paketit eteisen eteisen hyllylle.
Sitten tietysti rouva Hodzic, joka pyyhkii olemattoman lian kivisiltä lattioilta, pölyttää taulujen kehykset ja veistokset, tyhjentää tiskikoneen, pesee osan pyykeistä, pussittaa puvut ja paidat odottamaan pesulan lähettiä.
Ja sitten rouva Hodzic katoaa muutamaksi viikoksi omaan elämäänsä.
On muutama viikko, jolloin talossa ei käy kukaan, eikä kukaan näe, kun auringon laskeuduttua herra Lihin tulee takapihalle, seisoo pimeässä lumisateessa, eikä edes huuru nouse harvan lumisateen sekaan, kun hän kävelee rantaan, katselee lumiselle selälle toisen rannan monen kirjavia kausivaloja, joiden värit leikkivät jääkiteillä.
Kukaan ei näe, paitsi kenties kavahtava kettu, kuinka herra Lihin kävelee rantaa pitkin tontin rajalle, seuraa aidan viertä ja nousee ylös portaita terassille autotallin yli, talon sisäänkäynnin puolelle ja pihan viertä pohjoislaidalle. Kevyen askelen äänen hädin kuulee edes herra Lihin, kun hän laskeutuu takaisin rantaa kohden matalien havupuupensaidan ja rapatun aidan välistä taas länttä kohden, pujahtaa käyttämättömän vierastalon takaa kaislikon rajaan.
Eikä kukaan näe, kuinka herra Lihin katsoo tuossa, niin kuin aina, olkansa yli kerrostalon kulmaan, ainoaan ikkunaa minkä naapureistaan näkee, joka aina yhtä turvallisen pimeä.
Ja sitten taas rantaa pitkin, niin kuin aina, kun pimeä peittää meren.
Ja sama uudelleen.
Sama uudelleen.
Uudelleen.
Vain herra Lihin tietää kuinka monta kierrosta hän kiertää pimeää ennen kuin hän palaa sisälle ja riisuu tumman harmaat vaatteensa odottamaan rouva Hodzicia, joka ei koskaan näe näitä vaatteita isäntänsä päällä.
Kukaan ei koskaan näe, miten herra Lihin seisoo tummalla puulla paneloidun kylpyhuoneen lattialla, liki pimeässä jossa ainut valo tulee suuresta ikkunasta, kun talvi heijastaa kaupungin valot taivaalta takaisin ja lumelta pimeään kylpyhuoneeseen.
Lihin ei kenties tiedä itsekään, miksi hän viettää sen hetken tuijottaen tummaa seinää, kuin näkisi siinä jotakin, joka ilta, ennen kuin astuu suihkukaappiinsa.
Saatan ajatella, että ei edes herra Lihin tiedä, että hän viettää joka yö pesulla 420 sekunttia, ja että viimeinen vaihe, kylmä suihku, kestää 42 sekunttia.
Eikä kukaan koskaan näe, miten herra Lihin seisoo suuren ikkunan edessä, josta heijastuu hänen liki valkoinen ihonsa, kuin aaveena, sillä aikaa kun vesi valuu hänen iholtaan. Vain herra Lihin tietää, katseleeko hän omaa heijastustaan, vai takapihaa, jossa kaikki muu on samaa hankea, paitsi kapea tallottu polku rantaan ja takaisin.
Pimeässä talossa, missä kaikki on paikallaan, herra Lihin käy hakemassa vaatehuoneestaan litteän pehmeän paketin, avaa paperisen päällikuoren ja kaksi päällekäistä tiivistä muovipussia ja vetää sieltä alus- ja pussilakanan.
Eikä kukaan näe sitä, emmekä tiedä, onko herra Lihin itsekään tietoinen, että hän haistaa lakanoita päätään kääntäen, kuin nuuhkaistakseen lakanoita kummallakin sieraimella erikseen, ennen kuin levittää aluslakanan vuoteensa ylitse, vain levittää sen, ei petaa, asettuu sen päälle ja vetää ylleen pussilakanan, aina kasvojen ylitse ja laskee sitten kätensä sivulle, levittää sormensa ja jää siihen.
Eikä kukaan muu, kuin herra Lihin tiedä, kuinka kauan hän siinä on ja ovatko hänen silmänsä auki.
Mutta te tiedätte, että marraskuu alkaa käännellä minulle toisia sivuja, kylmempiä, kaukana Bragalonen rannoilta.