Avainsana: Bragalone

The Bragalone’s bluest eyes. Part 2

When they had arrived here at Arbo’s house, Giuanna had only been a year old, and it was 10 years ago this spring. She had never left the mountain, meeting only her parents, her seven brothers and her uncle Lenardu, who had visited a few times, her cousin Libòriu and his mother, Adelac, who visited twice, and each time they left her father looked worried. Apart from these few relatives, there were only two servants, Altea and Zemu, and that was every person Giuanna remembered.
But now Giuanna’s blue eyes began to bother her.
It was hard for her to even imagine any other women, except her mother, Altea and Adelac. Mum was Mum, and Altea was old, but Adelacia, she was beautiful in Giuanna’s eyes.
The next day Giuanna asked her father ”Did you see the princess when you went downstairs?”
The father smiled, ”Onorau told you then? No, I didn’t, I did see the carrying chair,” but the daughter now interrupted
”What is a baby carrier?”
”It’s one of those, kind of like a cupboard, where they carry dignitaries?”
”Oh like my bed, but a chair?”
”Well over there?”
”Well, did you see the princess?”
”Well, I didn’t see her, except from a glimpse and from a distance, I was on the wrong side of the carry chair!”
”Have you ever seen a woman with blue eyes?”
”Once, a long time ago”. Dad seemed to be looking somewhere very, very far away!”
”Who?”
”My grandmother, my grandmother had blue eyes!”
Giuanna looked at her father in amazement. She never even thought about the fact that he had a father and a mother, let alone a grandmother.
”Did your grandmother have blue eyes!?” she asked, breathless with astonishment, and paused for a moment before putting her thoughts into words, ”Was your grandmother a princess?”
Dad laughed, ”No, grandma wasn’t a princess, she was something much more gorgeous!”
”What’s more gorgeous than a princess?” the daughter looked at her father, stunned.
The father grew serious, and took her in his arms, as if lulling her, trying to reassure her, or himself.
”Oh my girl, oh my girl, Giu. We have big secrets, bigger than your little shoulders, but sometimes, sometimes I have to tell you, but I wish I didn’t have to, but sometimes is the day, but not today.”

”But daddy, one little secret, just a little one…” the girl now whispered, reaching for her father’s ear, and with a hopeful foreboding said to him, ”tell me about the well!”
And the father whispered, ”Then don’t tell anyone. Think of the pond that comes to the Fiumebraga in the spring after the flood, have you tried to find a frog there?” and when she smiled in reply, the father continued, ”Think that everything under the water is another world, and everything above the water is this world,” and the father looked at his daughter to see if she understood, before continuing, ”And think that the point where you put your hand through the surface of the water is a well, a point where you can reach another world. When Adelacia comes, she will tell you more.”

That night, Giuanna watched and thought of the blue-eyed paternal grandmother and the blue-eyed princess, the frogs in the other world, and heard her father and mother talking in the night, and mentioning Aunt Adelacia and Uncle Lenardu, and heard the words ”guards,” ”masters,” and ”escorts,” words that were mentioned in whispers in the family.

And before the dreams came, Giuanna tried to imagine Adelac with blue eyes, but it was difficult, and only by trying hard could she see her aunt with blue eyes in her mind’s eye. Until now she had been annoyed by autumn, and had dreaded her aunt’s visits, which would make her father serious, but now she looked forward to both. She did not know when he would come, or whether he would come in the summer, but winter would come, and on its arrival Giuanna placed all her expectation.

And winter came.

 

Kirje Bragaloneen

Livornossa

22.maaliskuuta 1994

Miten tämän aloittaisin, näin monen vuoden ja kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikka edelleen haluaisin sanoa, ”Rakas Michele” minä pelkään käyttää niin tungettelevaa ja henkilökohtaista puhuttelua, enkä kuitenkaan voi puhutella sinua muodollisesti, edelleenkään, näin monen vuoden ja kaiken tapahtuneen jälkeen. En voi puhutella sinua muodollisesti ”Parahin Herra Siriano”. Enkä ole edes varma, oletko sinä elossa. Ehkä minä sanon vain ”Michele”

Michele.

Siitä on niin kauan, niin kauan, että välillä minusta tuntuu, että olisin nähnyt vain elokuvan, nuoruuteni teatterissa Porto Floresissa, ja sinä olisit vain yksi romanttinen sankari. Silti, aina tähän aikaan vuodesta minä ajattelen sinua, sitä kevättä Bragalonessa ja sotaa.

Silloin sinulla oli sininen takki, jossa oli metallinapit ja kun viimeisen kerran syleilimme, nappisi tarttui leninkini nappilistaan ja meidän molempien vaatteesta tipahti nappi. Minä otin napin talteen ja lupasin ommella sen takaisin takkiisi sitten kun sota olisi ohitse, ja että tapaisimme maaliskuun toinen sunnuntai, sodan jälkeen, Bragalonen aseman odotushuoneessa. 

Mutta tämä elämä. Minä en nähnyt sinua, enkä aviomiestäni, enää koskaan.

Silloin kun nousin junaan, olin samaan aikaan epätoivoinen, koska jouduin jättämään sinut ja tiesin, että en saisi ikinä eroa Giorgiosta, mutta kuitenkin sydän täynnä luottamusta. Jonakin päivänä sota olisi ohi, jonakin päivänä olisi taas maaliskuu ja jonakin päivänä palaisin Bragaloneen. 

Mutta tämä elämä.  Lue lisää ”Kirje Bragaloneen”

Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956

Lumi lankesi kaupungin ylle, kuin miljoonat pienet enkelit olisivat leijailleet tuulessa. Jäisin siivin ne liitivät yli kaupungin kattojen, lankesivat vanhojen kujien kanjoneihin ja hyisin kynsin tarttuivat kaupungin kaiken kirjaviin seiniin, joiden tiilet ja rappaukset oli huurre ja pakkanen tasoittanut monen sävyiseksi harmaakseen.
Ylikomisario Capratorrente meni niska kyyryssä ylös, kotia kohden, ja kääntyi sitten yhdelle niistä pienistä kujista, jotka olivat hieman paremmin suojassa lumelta ja tuulelta. Kujan laidalla olevien luukkujen takaa tulivat ihmisten tuoksut, polttoöljy, hiili, hiki, tupakka, kiima, sipuli, tomaatti, muna ja kala, ne tuoksut joista kaupungin maku syntyi, mutta kaikki oli kääritty tämän kummallisen talven kylmään ja lumeen. Lue lisää ”Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956”

Sinä aamuna toisaalla

Sinä aamuna, kello 7.00 Walter Audisio ja Alto Lampredi lähtivät 14 muun miehen kanssa Milanosta kohden Dongoa, pientä kylää, jota hyvän tahdon vuoksi joku sanoo kaupungiksi.  

Eikä sinä huhtikuisena lauantaina, 1945 ei Maria Falconieri  uhrannut ainuttakaan ajatusta Lombardialle, vaan heräsi kello seitsemän ja hänen miehensä nousi säpsähtäen istumaan sängyn laidalle, sytytti kärpäsen likaamaan lampun sängyn päällä ja katsoi kysyvästi vaimoonsa, jonka katse kertoi kaiken tarvittavan. Mies nyökkäsi, veti nopeasti vaatteet päälleen, kysyi vain, “pärjäätkö sinä?” Ja nyökkäävän vastauksen saatuaan, lähti ulos hakeakseen auton.
Maria puki itsensä, kuluneisiin ja yksinkertaisiin vaatteisiin, ilman että yksikään hänen ajatuksensa edes hipaisi Comoa. Huohottaen hän puki jalkaansa vanhat, äidiltä saadut matalakorkoiset kengät, yksikään hänen ajatuksensa ei edes etäisesti koskenut Giuliano di Mazzagran seutua ja kun Alfrudo Falconieri tuli hakemaan vaimoaan, ei heistä kumpikaan olisi tiennyt mitään Villa Mariasta kylästä ja kysymys Villa Belmontesta, josta avautui näköala yli Como-järven, olisi varmasti saanut vain kärsimättömän mulkaisun.  Lue lisää ”Sinä aamuna toisaalla”

Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956

Hän oli löytänyt kyyhkysen, joka ei vielä ollut aivan kuollut, mutta likimain, ja nopealla hyökkäyksellä saanut sen hengiltä. Ensin hän söi näkemättömät silmät, ne olivat helpot, ja sen jälkeen repi rinnan auki, päästäkseen kiinni vielä lämpimiin sisäelimiin.
Olisi väärin sanoa, että hän kuuli sen, mutta on hyvin vaikea muutoinkaan ilmaista sitä tietoisuutta, että joku oli sanonut hänen nimensä. Hän kallisti päätään ja katsoi kuollutta pulua epäluuloisena.
“Boele, missä sinä olet,“ oli selkeä lause, mutta silti häntä epäilytti, oliko hän tämä Boele, ja kuitenkin hän tiesi, että häntä puhuteltiin.
“Olen syömässä tätä kyyhkystä,” oli hänen vastauksensa, mutta kuten oli väärin sanoa, että häntä puhuteltiin, oli väärin sanoa, että hän sanoi niin, se vain oli vastaus ja hän täsmensi, “haluan syödä sen, ennen kuin se jäähtyy ja kovettuu.”
“Tule tänne!” Hän tiesi että häntä kutsuttiin, mutta silti ruoka olisi tärkeintä.
“Minun on syötävä,” hän vastasi, vaikka jokin hänessä pisti vastaan. Ruoka tuntui tärkeältä, mutta niin tuntui kutsuun vastaaminenkin.
“Missä sinä olet?” Häneltä kysyttiin, ja kysymys tuntui raskaalta, turhan vaativalta ja eikä hän pitänyt sen sävystä, vaikka se ei ollut ääni, vaan kysymys hänessä itsessään. 
Lue lisää ”Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956”

Neljäs todistaja: Anna di Trapani

Vaikka Anna di Trapani oli katsonut lumisadetta, hän ei ollut poistunut talosta pariin päivään, ja nyt, neljäntenä päivänä, hän vasta näki miten hirvittävästi lunta oli. Häntä alkoi epäilyttää, mutta sitten kun hän pääsi aukiolta kadulle, hän huomasi, että oikeastaan siellä oli aika hyvä kävellä. Kylmää ja liukasta, mutta siltikin aika miellyttävää juuri nyt.

Kevyt tuuli ajoi harvaa lumisadetta yli kaupungin ja kääntyessään Via Montebrazzinille, Anna di Trapani tunsi viileän kosketuksen reisissään ja se palautti hänen mieleensä viimeöisen kuuman unen.
Uni sai hänet katsomaan vastaan tulevia miehiä. Useimmat miehet olivat parrattomia, Ensimmäinen parrakas mies oli vanha ukko, joka harjasi lunta Montebrazzilla olevan leipomon edestä. 

Sitten hän näki kadun toisella puolella miehen,, jolla oli musta kokoparta. Mies näytti olevan jotenkin poissa, ja samalla hän näytti tutulta. Hän näytti olevan jotenkin epävarma, ja varmasti kylmissään, sillä hänellä oli vain ohut päällystakki, joka sopisi lenseään kesäiltaan, ja kädet oli tungettu syvälle taskuihin. 
Mies ei ollut niin iso kuin se mies hänen unessaan, eikä intensiivinen. Pikemminkin tämä mies vaikutti jotenkin poissaolevalta ja levottomalta.
Annan muisti unen miehen. Parran, ja suuret voimakkaat kädet, jotka olivat lyöneet Claudio-serkkua, iskeneet vasarana Claudion kasvoihin, murskaten omahyväisyyden, yhä uudelleen, kuin höyryveturin kanki, vakaasti, uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, kunnes serkun mielevä hymy oli survottu veriseksi sotkuksi Uccidentalin oikeustalon lumiseen seinään.
Anna tunsi unen ajattelemisen lämmittävän häntä kun tuuli ripotteli pieniä lumikiteitä hänen helmoilleen, puhalsi jäätä hänen poskilleen ja sai hänet räpyttelemään ripsiin tulleita pieniä hiutaleita. 
Mies kadun toisella puolen oli jotenkin niin samanlainen kuin unessa, mutta silti toisenlainen. Mies katseli katua pitkin,  jonnekin hänen taakse, kääntyi sitten ylittämään katua ja silloin Annassa syntyi aavistus.

Se aavistus tiputti hänet takaisin viimeöiseen uneen, ja unen mieheen. Se mies oli niin voimakas, niin intohimoinen, niin suoraviivainen, ja pystyi pelkin nyrkein murskaamaan Claudio di Trapanin pään. Ja ne samat, veriset kädet olivat nostaneet hänet ylös, pidelleet häntä ilmassa, kourineet ja koskettaneet. 

Mies kadulla oli niin toisenlainen. Parrakas, laihempi, ei laisinkaan se itsevarma roisto, joka oli ollut Porta Magdalla viime kesänä, mutta silti, Anna alkoi olla varma.  Tämä mies oli Pedru Puddu. 

Alessandro-setä vei hänet syömään, kun hän poikkesi Uccidentalissa. Porta Magdan ravintolan ruoka ei ole ehkä parasta, mutta sen näköala oli paras kaupungin ravintoloista, ja silloin autereisten kukkuloiden ja viinitarhojen yli saattoi aavistaa meren olevan niiden takana, vaikka se ei aivan näkynyt.

Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan

Rouva Carmillina Carta paleli. Hän oli palellut kotona, hän oli palellut ostoksilla, hän oli palellut kadulla ja nyt hän paleli poliisiasemalla. Hän oli palellut koko päivän ja kaikki helmikuun kolme muutakin päivää. Lisäksi hänellä oli ollut hieman outo tunne koko päivän.
Toki hänen oli myönnettävä, että katseet joita hän poliiseilta sai, ne olivat osin hyvinkin lämpimiä. Hän ojensi ensin jalkansa oikein pitkäksi, ja veti ne sitten taas siististi ja asiallisesti vinoon tuolinjalkaa vasten. 

Kunpa hän nyt pystyisi palauttamaan mieleensä kaiken mitä oli nähnyt, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Joku oli huutanut, ja se parrakas mies oli lyönyt veitsellä toista miestä, ja juossut pois. Sitten se nainen oli pidellyt lyötyä, lumessa oli ollut verta ja ihmiset olivat huudelleet ja ryntäilleet kuka kauemmas, kuka lähemmäs, luontonsa mukaan, mutta mitä hän saattoi muistaa? 

Mariachiera oli poikennut eilen ja kertonut, että äiti oli ollut hieman erikoinen sen jälkeen mitä tapahtui professori Concauccelolle ja että äitiä voisi piristää, jos hän poikkeaisi joskus äidin luona. Sen vuoksi Carmillina oli lähtenyt liikkeelle, ja ajatellut, että voisi samalla ostaa vähän juustoa. Jos hän ei olisi pysähtynyt juustokaupassa, hän ei olisi ollut Montebrazzinilla, kun se puukotus tapahtui ja hän voisi olla jo äidin luona ja heillä olisi ollut tuota mantereelta tuotua mozzarellaa lounaalla. 

Kuinka kauan hän joutuisi odottamaan poliisiasemalla? Lounasaika olisi ilman muuta menetetty, mutta ehkä hän voisi kuitenkin viedä tuon mantereelta juuston päivälliselle. Äiti ei pitänyt Salinasin juustosta, vaan osti yleensä Ghirin juustoa, mutta nyt kun lunta oli kaikkialla, ei äiti varmaan lähtenyt niin kauas.Rouva Carta katseli, kuinka hajamielisen näköinen poliisi tuli rapusta ja meni erääseen huoneeseen kahvikupin kanssa. Nyt maistuisi kupillinen, olisikohan sillä poliisilla kahvia huoneessaan? Carmillina ei ollut juonut aamukahviaan kokonaan, kun oli ollut niin kummallinen olo. Tämä sääkin oli niin outo.

Se poliisi, mikä sen nimi nyt olikaan, äiti oli sanonut sen monta kertaa, mutta ei äitiin voinut luottaa yhdessäkään nimessä, oli tullut paikalle ja käskenyt hänet tänne, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi juuri hänet oli valittu kaikista kadulla olleista.
Mutta täällä hän vain oli. Lue lisää ”Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan”

Tupakkakaupan rouva, rouva Pellegrino

Rouva Pellegrino oli asettautunut tiskin taakse, ja nojasi siihen, kuin tapanaan oli, kun miehet astuivat sisälle, ensin iältään keskimmäinen, sitten vanhin ja viimeisenä nuorin.

Rouva Pellegrino

“Herra Trabisi, mukava nähdä teitä!” Rouva Pellegrino tervehti varhaisessa keski-iässä olevaa miestä, jonka silmät eivät tahtoneet pysyä hetkeäkään paikallaan.
“Nimeni on Brabisi,“ mies sanoi, mutta hiljaa, kuin alistuneena.
“Niinhän minä sanoi, herra Brabini!” Rouva Pellegrino vastasi kevyesti, mutta ei voinut olla ajattelematta, mitä vikaa näiden miesten korvissa oli. “Te otatte varmaan Africaa?” 
“Niin…” Mies sanoi, mutta odottamatta vastausta puodinpitäjä otti askeleen taakse ja kumartui syvään, poimiakseen askin halvinta tupakkaa vyötärön tasalta olevasta laatikosta kättään ojentamatta. Kumartuessaan rouva kuuli tuulen puhaltavan ja nousi nopeasti ylös, nähdäkseen kolmen miehen seisovan edessään autuaana hymyillen. 
Tupakkakauppias vastasi hymyllä ja antoi kysyvän katseen vaeltaa kasvoilta kasvoille, samalla kun hän otti rahat herra Brabisilta, “Entä te, herra Rondini, piippuun toscanalaista, kuten aina?”

“Niin, mitä sitä vaihtamaan…” sanoi herra Runkina ja piti tauon, jonka aikana rouva Pellegrino kääntyi sivuttain ja sai nuoren miehen leuan laskeutumaan, kun kauppiaan käsi ei noussut leukaa korkeammalle, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla vartalo kuitenkin venyi kenties neljännesmetrin tai enemmän, tavoittamaan piipputupakkapakkausta seinältä

“…vaikka ehkä minä joskus kokeilen,” jatkoi herra Runkina saadessaan tupakkatopan eteensä, ”jotakin, vaihtelun vuoksi.” Verkkaat sanat vierähtivät miehen huulilta, kun hän ojensi seteliä, ja pää kallistui enemmän kuin paksuniskaiselta vanhalta mieheltä odottaisi, kun kauppias kumartui ottamaan vaihtorahoja kassakoneen alta. 
“Siinä olkaa hyvä, herra Rudolfi”, rouva Pellegrino vastasi pistäessään rahoja tiskiin, ja vilkaisi herra Runkinan ohitse nuorukaista, joka juuri sai suunsa kiinni.  “Mutta herranen aika, oletko sinä se Ruscon vanhin…”
“Boscon..” yritti nuorimies väliin, ja toiset virnistävät sivulta.
“:..poika, Tonio…”
“Tomeu…” Tomeu Bosco yritti vielä.
“… ja sinusta on tullut aikamies!” Rouva Pellegrino näytti työntävän koko ylävartaloaan kymmenen senttiä tiskin ylitse, jotenkin oudolla tavalla liukumalla, samalla kun hän tiedusteli, “Mitähän sinä haluat?”
Tomeun leuka unohtui taas noin puoli vaaksaa alemmas, kuin mitä yleensä pidettiin soveliaana, ja kesti hetken, ennen kuin hän sai sanotuksi, “niin,“ mutta sana jäi hetkeksi kauhuissaan odottamaan tuntemattomia tovereitaan, “minä tulin vain katselemaan!” Samalla Tomeu tunsi punastuvansa niin, että huulet olivat varmaan kasvojen kalpein osa. 
“No koska vain!” Tupakkakauppias kuulutti iloisesti ja levitti kämmenensä ilmaan, pitäen kuitenkin kyynärpäät kiinni vartalossaan.  

Viinin maistajat.

“Tohtori Fabbri, mitä sanotte tästä viinistä?”

“Kunnianarvoisa kreivi, ette kai te odota että kykenisin arvioimaan tätä puolikkaasta lasista?” Don Alonzo vastasi, luoden silmäpussinsa ystäväänsä kohden.
“Suokaa anteeksi, olinpa minä huolimaton,” vastasi Don Domenico Strozzi,” ajattelin rakasta puolisoani, ja tehän tiedätte hänet; hänellä on tiettyjä käsityksiä, joita en aivan jaa.”
“Olen ymmärtänyt tämän, mutta olen silti valmis juomaan hänen kunniakseen,” tohtori Alonzo Fabbri sanoi, ja kampesi itsensä pöytään nojaten pystyyn, hänen toverinsa seurasi esimerkkiä “Hänen Armolleen, Antiesin Ruhtinatar Elizabettalle!” ja Don Domenico vastasi “rakkaalle puolisolleni!” ja molemmat joivat lasinsa liki tyhjäksi, ja katsoivat sitten toisiaan, pitkään, katsoivat lasejaan ja sitten pulloa pöydällä.

“Parahin tohtori, olemme juoneet tamman kusta!”
“Minä sanoisin, kunnianarvoisa ystäväni, että tuosta sakasta päätellen tamma on sairas!”  Lue lisää ”Viinin maistajat.”

Martangela Bonacuoren rakkaus

Minä olin istunut jonkin aikaa Bonacuoren keittiössä ja talon emäntä laittoi meille kahvit, sitten aloimme yhdessä perata maisseja ja muutaman turhanpäiväisemmän asian perästä uskalsin sanoa asiani, “Tietääkö Martangela rouva, että Don Elias tulee iltaisin neiti  Pinnan luota.”
Rouva ei näyttänyt mitenkään kuulleensa minua, vaan repi maissinlehtiä tasaiseen tahtiin. 

 “-Seuran talolla tapellaan, ehtiikö emäntä mukaan!- huusi takkuinen pää ikkunasta ja minä tiesin kyllä että  Bardilli Lussurgu siellä huusi!” Martangela Bonacuore kertoi, ja repi samalla suojalehtiä maissista. “Sama Bardilli, jonka poika nai meidän Marieddun!”

Kun Isä Bonaventura sanoi, että signora Bonacuore oli verevä emäntä, nostivat kyllä vanhan kaupungin rouvat kulmakarvojaan, mutta kukaan ei oikeastaan ollut eri mieltä, enkä minäkään tohdi papille muuta väittää. 

“Äiti huusi – Martangela, otahan koppa ja lähde mukaan -, ja minähän menin!” rouvan kädet tekivät koko ajan työtä. Vaikka hän oli varakas nainen, ne kädet tekivät kaikkia töitä, joita Bonacuoren tukkuliikkeessä oli. 

“Dietro Fabbrica. Tiedätkös millainen jalkapalloseura se on?” Minä kyllä tiesin ja nyökkäsin, mutta tämä ei estänyt Martangela-rouvaa kertomasta. “Jalkapalloseura. Ja kissan paskat!” Oli hyvä että olimme kahden, sillä tapa, jolla Martangela-rouva kiskaisi peitinlehdet maissista, olisi voinut käydä jonkun miehuuden päälle. 

“Ainut joukkue koko maailmassa, jolla on yhteensä 22 vuotta pelikieltoja,” ja talon rouva viittasi joen taakse maissilla “ja ainut joukkue saarella, joka on kokonaisuudessaan pidätetty kesken ottelun!”  Lue lisää ”Martangela Bonacuoren rakkaus”