Avainsana: Bragalone

Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956

Hän oli löytänyt kyyhkysen, joka ei vielä ollut aivan kuollut, mutta likimain, ja nopealla hyökkäyksellä saanut sen hengiltä. Ensin hän söi näkemättömät silmät, ne olivat helpot, ja sen jälkeen repi rinnan auki, päästäkseen kiinni vielä lämpimiin sisäelimiin.
Olisi väärin sanoa, että hän kuuli sen, mutta on hyvin vaikea muutoinkaan ilmaista sitä tietoisuutta, että joku oli sanonut hänen nimensä. Hän kallisti päätään ja katsoi kuollutta pulua epäluuloisena.
“Boele, missä sinä olet,“ oli selkeä lause, mutta silti häntä epäilytti, oliko hän tämä Boele, ja kuitenkin hän tiesi, että häntä puhuteltiin.
“Olen syömässä tätä kyyhkystä,” oli hänen vastauksensa, mutta kuten oli väärin sanoa, että häntä puhuteltiin, oli väärin sanoa, että hän sanoi niin, se vain oli vastaus ja hän täsmensi, “haluan syödä sen, ennen kuin se jäähtyy ja kovettuu.”
“Tule tänne!” Hän tiesi että häntä kutsuttiin, mutta silti ruoka olisi tärkeintä.
“Minun on syötävä,” hän vastasi, vaikka jokin hänessä pisti vastaan. Ruoka tuntui tärkeältä, mutta niin tuntui kutsuun vastaaminenkin.
“Missä sinä olet?” Häneltä kysyttiin, ja kysymys tuntui raskaalta, turhan vaativalta ja eikä hän pitänyt sen sävystä, vaikka se ei ollut ääni, vaan kysymys hänessä itsessään. 
Lue lisää ”Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956”

Neljäs todistaja: Anna di Trapani

Vaikka Anna di Trapani oli katsonut lumisadetta, hän ei ollut poistunut talosta pariin päivään, ja nyt, neljäntenä päivänä, hän vasta näki miten hirvittävästi lunta oli. Häntä alkoi epäilyttää, mutta sitten kun hän pääsi aukiolta kadulle, hän huomasi, että oikeastaan siellä oli aika hyvä kävellä. Kylmää ja liukasta, mutta siltikin aika miellyttävää juuri nyt.

Kevyt tuuli ajoi harvaa lumisadetta yli kaupungin ja kääntyessään Via Montebrazzinille, Anna di Trapani tunsi viileän kosketuksen reisissään ja se palautti hänen mieleensä viimeöisen kuuman unen.
Uni sai hänet katsomaan vastaan tulevia miehiä. Useimmat miehet olivat parrattomia, Ensimmäinen parrakas mies oli vanha ukko, joka harjasi lunta Montebrazzilla olevan leipomon edestä. 

Sitten hän näki kadun toisella puolella miehen,, jolla oli musta kokoparta. Mies näytti olevan jotenkin poissa, ja samalla hän näytti tutulta. Hän näytti olevan jotenkin epävarma, ja varmasti kylmissään, sillä hänellä oli vain ohut päällystakki, joka sopisi lenseään kesäiltaan, ja kädet oli tungettu syvälle taskuihin. 
Mies ei ollut niin iso kuin se mies hänen unessaan, eikä intensiivinen. Pikemminkin tämä mies vaikutti jotenkin poissaolevalta ja levottomalta.
Annan muisti unen miehen. Parran, ja suuret voimakkaat kädet, jotka olivat lyöneet Claudio-serkkua, iskeneet vasarana Claudion kasvoihin, murskaten omahyväisyyden, yhä uudelleen, kuin höyryveturin kanki, vakaasti, uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, kunnes serkun mielevä hymy oli survottu veriseksi sotkuksi Uccidentalin oikeustalon lumiseen seinään.
Anna tunsi unen ajattelemisen lämmittävän häntä kun tuuli ripotteli pieniä lumikiteitä hänen helmoilleen, puhalsi jäätä hänen poskilleen ja sai hänet räpyttelemään ripsiin tulleita pieniä hiutaleita. 
Mies kadun toisella puolen oli jotenkin niin samanlainen kuin unessa, mutta silti toisenlainen. Mies katseli katua pitkin,  jonnekin hänen taakse, kääntyi sitten ylittämään katua ja silloin Annassa syntyi aavistus.

Se aavistus tiputti hänet takaisin viimeöiseen uneen, ja unen mieheen. Se mies oli niin voimakas, niin intohimoinen, niin suoraviivainen, ja pystyi pelkin nyrkein murskaamaan Claudio di Trapanin pään. Ja ne samat, veriset kädet olivat nostaneet hänet ylös, pidelleet häntä ilmassa, kourineet ja koskettaneet. 

Mies kadulla oli niin toisenlainen. Parrakas, laihempi, ei laisinkaan se itsevarma roisto, joka oli ollut Porta Magdalla viime kesänä, mutta silti, Anna alkoi olla varma.  Tämä mies oli Pedru Puddu. 

Alessandro-setä vei hänet syömään, kun hän poikkesi Uccidentalissa. Porta Magdan ravintolan ruoka ei ole ehkä parasta, mutta sen näköala oli paras kaupungin ravintoloista, ja silloin autereisten kukkuloiden ja viinitarhojen yli saattoi aavistaa meren olevan niiden takana, vaikka se ei aivan näkynyt.

Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan

Rouva Carmillina Carta paleli. Hän oli palellut kotona, hän oli palellut ostoksilla, hän oli palellut kadulla ja nyt hän paleli poliisiasemalla. Hän oli palellut koko päivän ja kaikki helmikuun kolme muutakin päivää. Lisäksi hänellä oli ollut hieman outo tunne koko päivän.
Toki hänen oli myönnettävä, että katseet joita hän poliiseilta sai, ne olivat osin hyvinkin lämpimiä. Hän ojensi ensin jalkansa oikein pitkäksi, ja veti ne sitten taas siististi ja asiallisesti vinoon tuolinjalkaa vasten. 

Kunpa hän nyt pystyisi palauttamaan mieleensä kaiken mitä oli nähnyt, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Joku oli huutanut, ja se parrakas mies oli lyönyt veitsellä toista miestä, ja juossut pois. Sitten se nainen oli pidellyt lyötyä, lumessa oli ollut verta ja ihmiset olivat huudelleet ja ryntäilleet kuka kauemmas, kuka lähemmäs, luontonsa mukaan, mutta mitä hän saattoi muistaa? 

Mariachiera oli poikennut eilen ja kertonut, että äiti oli ollut hieman erikoinen sen jälkeen mitä tapahtui professori Concauccelolle ja että äitiä voisi piristää, jos hän poikkeaisi joskus äidin luona. Sen vuoksi Carmillina oli lähtenyt liikkeelle, ja ajatellut, että voisi samalla ostaa vähän juustoa. Jos hän ei olisi pysähtynyt juustokaupassa, hän ei olisi ollut Montebrazzinilla, kun se puukotus tapahtui ja hän voisi olla jo äidin luona ja heillä olisi ollut tuota mantereelta tuotua mozzarellaa lounaalla. 

Kuinka kauan hän joutuisi odottamaan poliisiasemalla? Lounasaika olisi ilman muuta menetetty, mutta ehkä hän voisi kuitenkin viedä tuon mantereelta juuston päivälliselle. Äiti ei pitänyt Salinasin juustosta, vaan osti yleensä Ghirin juustoa, mutta nyt kun lunta oli kaikkialla, ei äiti varmaan lähtenyt niin kauas.Rouva Carta katseli, kuinka hajamielisen näköinen poliisi tuli rapusta ja meni erääseen huoneeseen kahvikupin kanssa. Nyt maistuisi kupillinen, olisikohan sillä poliisilla kahvia huoneessaan? Carmillina ei ollut juonut aamukahviaan kokonaan, kun oli ollut niin kummallinen olo. Tämä sääkin oli niin outo.

Se poliisi, mikä sen nimi nyt olikaan, äiti oli sanonut sen monta kertaa, mutta ei äitiin voinut luottaa yhdessäkään nimessä, oli tullut paikalle ja käskenyt hänet tänne, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi juuri hänet oli valittu kaikista kadulla olleista.
Mutta täällä hän vain oli.

Hän mietti sitä poliisia. Äiti sanoi komisario, mutta Mariachiera oli sanonut ylikomisario. Äiti tapasi silloin, kun Carmillina vielä asui kotona, aina kertoa, jos joku asiakas, josta äiti erityisesti piti, oli käynyt, ja komisario Mikäliejakuka  oli aina selvästi erityisessä huomiossa.
Hän kyllä tunnisti poliisin heti, kun tämä tuli aukiolle. Ylikomisario oli poikkeuksellisen pitkä ja pitkänaamainen mies, jonka jäänsiniset silmät toivat mieleen jonkun oudon pohjoisen linnun. Outo ulkonäkö ei ollut mitenkään ruma, eikä erityisen komea, mutta silti jollakin tavalla miellyttävä.
Yhdestä huoneesta tuli nainen, ja hänen perässään mies, joiden välillä oli selkeä ero. Mies näytti poliisilta, ihan hauskalta, mutta hieman nukkavierulta. Carmillina Carta arvioi naista. Tämä oli selvästi varakkaampaa väkeä, laadukkaassa kävelypuvussa ja takissa, jossa ei varmaan tarvinnut palella. Jalassaan naisella oli saappaat, jotka eivät sopineet naisen muuhun olemukseen. Naisen saattoi kuvitella teatterin kahvilaan tai sataman Torreen punaisissa kengissä ja punavalkoisessa kellohelmaisessa hameessa, kävelemässä saumasukat vilkkuen ja katselemassa hänen kaltaistaan työläisnaista pitkin nenänvartta. Naista saattava poliisi näytti oikein mukavalta. Tämä oli jotenkin hänen Carolinunsa oloinen, vaikka vantterampi ja varmaan kymmenen, tai ainakin kahdeksan vuotta vanhempi.

He pysähtyivät hetkeksi käytävälle, “Minun on saatava tupakka”, nainen sanoi, ja se kuulosti jotenkin rahvaanomaisemmalle, kuin rouva Carta olisi odottanut. 
Nainen kaivoi laukustaan pitkän imukkeen, metallisen savukerasian ja pisti savukkeen siihen. Poliisi kaivoi taskustaan sytyttimen ja antoi tulta naiselle, ennen kuin he jatkoivat käytävää lähemmäksi.

Rouva Bardem

Pakostakin tuli rouva Cartalle mieleen, että jos sosialistit voittaisivat vaalit, prostituutio kiellettäisiin. Ei sillä että hän olisi pitänyt naista huorana, mutta silti asetelma hymyilytti. Vaikkapa mitä tuosta, vaikka nainen olisi huora, sellaista lakia ei tule koskaan, joka puuttuisi tuollaisten naisten asioihin. 

“Takki maksoi varmaan enemmän kuin hänen koko vaatekaappinsa, vaikka hän laskisi mukaan saranatkin”, rouva Carta ajatteli kun nainen kulki ohi ja tupakkakauppiaan tytär erotti ulkomaisen tupakan tuoksun. 

“Ylikomisario ottaa teihin yhteyttä, jos on tarvis, niin tai sitten hänen kollegansa, ylikomisario Marconi, joka tutkii ampumista,” poliisi sanoi naiselle, ja he katosivat portaisiin.
Mies oli tuonut hänelle mieleen Carolinun. Hän viihtyi naimisissa, koko ajan paremmin, ajatus sai hänet hymyilemään 

Nieddu oli vilkaissut naista jo saattaessaan rouva Bardemin ulos, ja kysyi päivystävältä kersantti Batistinilta, kuka sen on.
“Rouva Carta, Pedro Buddun tapauksen todistaja,” päivystäjä sanoi, ja silmät kertoivat että hän oli Nieddun kanssa samaa mieltä, “jonossa Capratorrentelle.” 

“No minäpä saatan hänet sinne!”
“Juu, on karmeeta, miten raskasta voi poliisityö olla,” Batistini sanoi, työnsi esitiedot ja virnisti Nieddulle joka lähti takaisin ylös.
Nieddu pysähtyi hetkeksi porrastasanteelle ja katsoi lasin läpi rouva Cartaa, Nainen oli nuori, ja näytti aivan liian nuorelta ollakseen rouva Carta. Naisen piirteet eivät kuitenkaan olleet tyttömäisen sirot, vaan niissä oli jotakin, ikään kuin suurempaa, mutta kokonaisuus oli sopusuhtainen. 

”Rouva Carta?” Äsken ohi mennyt poliisi pääsi yllättämään hänet, ja hän säpsähti ja punastui ylös noustessaan. 

”Minä olen,“ Carmillina Carta sanoi, ja kampesi itseään pystyyn, takkiaan keräillen. Punoittivatko naisen kasvot hieman?
“Minä olen komisario Nieddu, menemme tapaamaan ylikomisario Capratorrentea”, mies viittasi käytävää eteen päin, “tänne päin, jos haluatte, voitte laittaa takin päällenne, täällä on aika kylmä.”
“Kyllä tämä käy,” rouva Carta sanoi.
Nieddu ei voinut olla ajattelematta miten erilainen tämä nainen oli rouva Bardemin rinnalla. Kyse ei ollut vain iästä. Rouva Bardem oli jo nelissäkymmenissä, ja rouva Carta, uskaltaisiko hän arvata, kahdenkymmenen, jos sitäkään. 

Bardemissa yhdistyi iän tuoma kokemus, tietty ylimielisyys, luontainen tietoisuus omasta asemastaan jonkinlaiseen vaanivaan jännitykseen, kiukkuun ja ahdistukseen, joita kasvatuksen tuoma kuori peitti.
Rouva Carta taas, hän oli eittämättä kaunotar, nainen jonka muisti, mutta siinä naisessa oli jotakin kevyttä karismaa. Toki hän näytti käytävällä istuessaan väsyneeltä ja kyllästyneeltä odottamaan, mutta syttyi heti pystyyn päästyään. 

“Päivästä tuli hieman erilainen, kuin olin ajatellut, luulin että ehtisin äidilleni lounaalle,” rouva Bardem sanoi saattajalleen. 

“No, nämä tapaukset ovat tällaisia, ja ne vievät oman aikansa,” Nieddu sanoi, ja silloin he olivatkin jo ovella.

Rouva Carta tunnisti heti poliisin kun ovi avautui ja käveli sisään muitta mutkitta.

“Päivää ylikomisario,” Rouva Carta sanoi, ja istui suoraan pöydän ääreen pyytämättä tai jättämättä aikaa enempää kohteliaisuuksille.
Ylikomisario otti toisella kädellä kansion komisario Nieddulta “Päivää,” ja vikaisi kansion sisään, “tunnemmeko me, rouva Carta?”

“Olemme tavanneet, mutta en voi sanoa varmasti teidän nimeänne,” rouva Carta sanoi varoen, mutta silti hieman kuin kiusoitellen.

“Minä olen Capratorrente, Otto Capratorrente, saattaisitteko auttaa hieman?” Poliisi sanoi kurottaen kaulaansa, kuin esitelläkseen kasvojaan.

“Laura Pellegrino on äitini!” Julistus sai vastaansa ylikomisarion silmissä pienen pilkahduksen, joka kertoi että nimi on tuttu.

“Aaah! Te olette hänen vanhin tyttärensä.” Ja tilanteen vakavuudesta huolimatta, Capratorrente suli leveään ja lämpimään hymyyn, “Äitinne kertoi kerran häistänne. Äitinne on hyvin vaikuttava henkilö, rouva Carta!”

“Minusta tuskin koskaan tulee yhtä vaikuttavaa” ja rouva Carta vilkaisi miehustaansa, “henkilöä, mutta te ylikomisario tunnutte aivan vanhalta tuttavalta, voitte hyvin sanoa Carmillina!”

“Selvä, Carmillina. Mennään asiaan. Näittekö puukotuksen!”

“Näin,” sanoi Carmillina Carta nyt vakavoituneena.

“ Mitä sinä näit, Carmillina?”

“Kuulin kuinka joku huusi takanani – irti, huoranpenikka – ja kun käännyin katsomaan, parrakas mies iski veitsellä kaasupullon alta toista miestä, jolla oli vihreä huivi kaulassa!”

“Ja te näitte tämän, kuinka kaukaa?”

“Matkaa oli suunnilleen saman verran, kuin puolesta välistä tupakkakaupan ovelta Rovinon kirjakauppaan.” Carmillina näytti käsillään noin omaa hartialeveyttään ja Capratorrente arvioi päässään; noin kahdeksan metriä.

“Mihin olitte matkalla?”

“Kotoani – asun Contin ja Montebrazzinin nurkassa – äitini luokse,” ja käsi viittasi edestä vasemmalta oikealle

“Tunnistaisitteko te tämän miehen?

“No en voisi olla varma, mutta kuinka monella tässä kaupungissa on parta!” Carmillina Corte sanoi, käden sipaistessa leuasta rinnan päälle “Ja varsinkaan nuorta miestä, jolla on parta?”

“Siis näitte että hän on nuori?”

“No sanotaan, ettei hän varmaan ollut teitä vanhempi. Hiukset mustat ja liikkui niin kuin nuori mies liikkuu,” ja nyrkit pyörähtivät Carmillinan rinnan edessä, imitoiden nopeasti liikkuvan miehen pakaroita.

“Ymmärrän. Entä nainen tämän uhrin seurassa? “ Capratorrente kysyi

“Elene Boi, nojasi seinää vasten, niin kuin olisi liukastunut hetkeä aikaisemmin, ja tavoittelisi tasapainoa!”

“Tunnette heidät?”

“No Elenen, näöltä,“ sanoi Carmillina, samalla kun teki rintaansa kohden eleen, joka muistutti hänen äitinsä kädenliikkeitä tupakkakaupassa, mutta kertoi, ettei Elene Boi muistuttanut äitiä, ”ja tiedän että hän meni naimisiin muutama viikko ennen minua. Hänen nuorin siskonsa oli samalla luokalla siskoni Mariachiaran kanssa.”

“Mitä te tiedätte tästä Elenestä?” 

“En juuri mitään. Mies on rakennusmies, isä vaatturi Santini, se pidempi veljeksestä, en muista heidän etunimiään,” käsi teki eleen, joka kulki rinnan edestä kuin saksia käyttäen, ja sitten, ikään kuin oivaltaen Carmillina lisäsi, “Mariachiara taisi sanoa, että Elene on hyvä laulaja, mutta sillä ei kai ole väliä.”’

“Eipä taida, “sanoi Capratorrente, ”eipä taida. Mutta te siis voitte sanoa, että parrakas mies, joka juoksi pois kaasupullon kanssa, puukotti Elena Boin aviomiestä?” “Kyllä!”

”Eikö teitä järkytä tämä yhtään?” Capratorrenten oli pakko kysyä.

Carmillina katsoi hetken jonnekin lapsuuteen,  ensimmäisiin muistoihinsa kaupungista, jossa oli elänyt koko ikänsä. Se sai hänet voimaan pahoin, mutta hän sanoi ”minä olen bragalonese. Olen nähnyt kaupungin palavan, joten ei minua yksi puukotus paljoa säikäytä!” Sitten nainen katsoi vetoavasti Capratorrentea, “Miten hänen muutoin kävi?

Vaikka keskustelu on vakava, Capratorrente hymyili Carmillinalle, “Se mies, jota puukotettiin, hän selviää, mutta ei se partainen nuori mies, hänen suhteensa ei enää tarvitse olla huolissaan.”
Carmillina nyökkäsi Capratorrentelle, osoittaakseen ymmärtäneensä, ja tämä vastasi samalla eleellä, “no sitten tämä on teidän osaltanne selvä!” Capratorrente nousi kättelemään Carmillina Cartaa, “komisario Nieddu saattaa teidät alas. Ja sanokaa äidillenne terveisiä.” “Sanon. Hän pitää teistä!” 

 

Capratorrente hymyili kätellessään, eikä Nieddu malttanut olla pistämättä sivusta “Se on sellainen, tämä meidän ylikomisario!” ja kun Nieddu meni Carmillinan perässä käytävään, hän näki esimiehensä tekevän käsimerkin, jonka hän tulkitsi ystävyyden merkiksi, vaikka se ei ollut vaihtoehdoista ainoa. 

“Mukava mies, tämä Capratorrente “ rouva Carta avasi keskustelun heti käytävän puolella, ja sai Nieddun hymyilemään, ja vilkaisemaan että ovelle tuli matkaa, ennen kuin vastasi. 

“On se mukava, poliisiksi,“ ja Nieddu virnisti niin, että sai rouva Cartan hymyilemään, “ja erittäin hyvävainuinen poliisi.”
“Mistä puheenollen, se edellinen nainen, hän taisi polttaa ulkomaista tupakkaa,” rouva Carta sanoi.
“Huomasin saman, kun hän laittoi sen imukkeeseen. Hänen miehensä, tohtori Bardem varmasti matkustelee työssään.” ylikomisario Nieddu vastasi, “ja tarkka vainu teilläkin.”
“Minähän olen kasvanut tabaccheriassa, äiti ja isoäiti ovat molemmat pitäneet tupakkakauppaa. Mummoni aloitti vuonna -22, “ja rouva hymyili sitten ylikomisario Nieddulle valloittavasti, “ja saatte tekin sanoa Carmillinaksi.” 

“Minä olen Tiedoru,” ja ylikomisario Tiedoru Nieddu tarttui Carmillinan ojennettuun käteen.
“Tekin olette bragalonese. Meidän lähellä on asunut suutari Nieddu. He muuttivat pois kun olin lapsi.”
“Isän serkku. Hänen pojillaan on nyt oma suutarinliike Pontesievessä.” 

“Suutarin rouva oli jotakin sukua minun isälleni, mutta kun isä ja Emiliano-setäkin ovat kuolleet, olen unohtanut mitä.”
“Ehkä me olemme jonkinlaisia pikkuserkkuja,” Tiedoru sanoi ja avasi oven portaikkoon.
“Eikö sitä sanota: bragaloneseksi serkku on braglalonese!” ja nauroivat mennessään rappuun.

He kulkivat portaikossa, joka muistutti siitä, että poliisilaitos oli alunperin tarkoitettu porttilinnoitukseksi kaupunginmuuriin, vaikka muuria ei ollutkaan. Kapeista ikkunoista näkyi vain vähän ulos, nyt kun lumi oli liki tukkinut ne, ja paljas lamppu katossa raiskasi kolkon käytävän keltaiseksi. 

Carmillina haistoi rappukäytävän ummehtuneessa ilmassa hikeä höyrynneet poliisit, jostakin tulevan vienon kusen hajun, pakkasen esiin pureman kosteuden ja amerikkalaisen tupakan hajun, ja hän tunsi pahoinvointinsa yltyvän. Ja miten hän tarvitsisikaan kahvia.
Huonovointisuus sai Carmillinan kiirehtimään askeliaan, mutta poliisiaseman alakerrassa tilanne ei parantunut laisinkaan.
“Tiodoru, mistähän minä saisin kupin kahvia?”
“Tässä on lähellä parikin paikkaa. Oikealle ja vielä kerran oikealle, ja seuraava kortteli asemalle, on La vedova dei carabinieri, sen näkee kauas, oven päällä on kiväärit ristissä, poliisit käyvät siellä paljon,“ selitti Tiedoru kädet heiluen, “mutta paremmin reittinne varrella on, jos olette kotiin menossa,, suoraan ovelta joelle päin,  toisessa risteyksessä Cagna Nera. Tunnette sen mustasta kissasta oven päällä.” Sitten hän sanoi, “Poliisin oman kahvi on sellaista, että tarjoamme sitä vain pahimmille murhaajille,” ja Nieddu virnisti päälle.

Kun he kulkivat ohi päivystäjän tiskin, päivystäjä Batistini hymyili ohi suureen äänen valittavan vanhemman naisen, niin leveästi, että nainen keskeytti hetkeksi ja katsoi taakseen. 

Kun he olivat ovella, satoi taas lunta, pieniä kiteitä, kuin kristallia, eikä paljon.
“Kaunista, mutta olen saanut siitä tarpeekseni, “Tiodoru sanoi.
“Niin, minulle riittäisi yksi päivä,” Carmillina myönsi.
“Kiitos teille, Carmillina. Otamme yhteyttä, jos on aihetta.”
“Niin. Kiitos, kai. Ja niin kuin äitini sanoisi” Carmillina vastasi, levittäen kätensä rinnan korkeudelle, “koska vain!” 

Kättelyn jälkeen Carmillina Carta lähti kulkemaan kohden jokea. Kun poliisilaitos oli takana, kaikkine hajuineen, hän haistoi toisenlaisia tuoksuja. Poliisilaitosta lämmitettiin kai hiilillä, sen tuoksu oli erilainen, mutta suuri osa kaupungista haisi palavalle puulle, polttoöljylle ja pakokaasulle. Kaikki oli käärittynä talven ja lumen latistavaan kääreeseen, joka samalla korosti mutta pehmensi tuoksut joksikin vieraaksi.
Carmillinan olo ei kohentunut, mutta hänen mielialansa muuttui. Kun poliisiaseman rappu ja alakerran käytävä olivat tuntuneet vetävän häntä alas, niin nyt ollessaan ulkona, koteja lämmittävien savujen piirtäessä kattojen ylle siniharmaata huntua, hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja toiveikkaaksi.
Ristiriitaisissa tunnelmissa Carmillina Carta tuli risteykseen ja näki kyltin, jonka päälle oli kuvattu selkäänsä köyristävä musta kissa, häntä pystyssä. Hän katsoi taakseen, näki lumisateeseen kietoutuvan rujon poliisiaseman ja sitten katua alas, joen suuntaan, jossa joen takana valkeassa hämyssä oli Dietro Fabbrica, vielä köyhempien ihmisten alue. Silloinhän tiesi, mitä on tehtävä; hän oksensi sen kaiken vähäisen mitä oksennettavissa oli.
Kun tuntui, ettei hänellä ollut enää mitään annettavaa tälle lumiselle kadulle, hän käveli sen yli, varmana ja tietäen mitä tulisi tekemään. 

Hän menisi ensin Cagna Neraan, joisi doppion, ja jos siellä olisi, söisi ainakin kaksi cornoa Nutellan kanssa, ja menisi sitten äidin luokse kertomaan uutiset.

Tupakkakaupan rouva, rouva Pellegrino

Rouva Pellegrino oli asettautunut tiskin taakse, ja nojasi siihen, kuin tapanaan oli, kun miehet astuivat sisälle, ensin iältään keskimmäinen, sitten vanhin ja viimeisenä nuorin.

Rouva Pellegrino

“Herra Trabisi, mukava nähdä teitä!” Rouva Pellegrino tervehti varhaisessa keski-iässä olevaa miestä, jonka silmät eivät tahtoneet pysyä hetkeäkään paikallaan.
“Nimeni on Brabisi,“ mies sanoi, mutta hiljaa, kuin alistuneena.
“Niinhän minä sanoi, herra Brabini!” Rouva Pellegrino vastasi kevyesti, mutta ei voinut olla ajattelematta, mitä vikaa näiden miesten korvissa oli. “Te otatte varmaan Africaa?” 
“Niin…” Mies sanoi, mutta odottamatta vastausta puodinpitäjä otti askeleen taakse ja kumartui syvään, poimiakseen askin halvinta tupakkaa vyötärön tasalta olevasta laatikosta kättään ojentamatta. Kumartuessaan rouva kuuli tuulen puhaltavan ja nousi nopeasti ylös, nähdäkseen kolmen miehen seisovan edessään autuaana hymyillen. 
Tupakkakauppias vastasi hymyllä ja antoi kysyvän katseen vaeltaa kasvoilta kasvoille, samalla kun hän otti rahat herra Brabisilta, “Entä te, herra Rondini, piippuun toscanalaista, kuten aina?”

“Niin, mitä sitä vaihtamaan…” sanoi herra Runkina ja piti tauon, jonka aikana rouva Pellegrino kääntyi sivuttain ja sai nuoren miehen leuan laskeutumaan, kun kauppiaan käsi ei noussut leukaa korkeammalle, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla vartalo kuitenkin venyi kenties neljännesmetrin tai enemmän, tavoittamaan piipputupakkapakkausta seinältä

“…vaikka ehkä minä joskus kokeilen,” jatkoi herra Runkina saadessaan tupakkatopan eteensä, ”jotakin, vaihtelun vuoksi.” Verkkaat sanat vierähtivät miehen huulilta, kun hän ojensi seteliä, ja pää kallistui enemmän kuin paksuniskaiselta vanhalta mieheltä odottaisi, kun kauppias kumartui ottamaan vaihtorahoja kassakoneen alta. 
“Siinä olkaa hyvä, herra Rudolfi”, rouva Pellegrino vastasi pistäessään rahoja tiskiin, ja vilkaisi herra Runkinan ohitse nuorukaista, joka juuri sai suunsa kiinni.  “Mutta herranen aika, oletko sinä se Ruscon vanhin…”
“Boscon..” yritti nuorimies väliin, ja toiset virnistävät sivulta.
“:..poika, Tonio…”
“Tomeu…” Tomeu Bosco yritti vielä.
“… ja sinusta on tullut aikamies!” Rouva Pellegrino näytti työntävän koko ylävartaloaan kymmenen senttiä tiskin ylitse, jotenkin oudolla tavalla liukumalla, samalla kun hän tiedusteli, “Mitähän sinä haluat?”
Tomeun leuka unohtui taas noin puoli vaaksaa alemmas, kuin mitä yleensä pidettiin soveliaana, ja kesti hetken, ennen kuin hän sai sanotuksi, “niin,“ mutta sana jäi hetkeksi kauhuissaan odottamaan tuntemattomia tovereitaan, “minä tulin vain katselemaan!” Samalla Tomeu tunsi punastuvansa niin, että huulet olivat varmaan kasvojen kalpein osa. 
“No koska vain!” Tupakkakauppias kuulutti iloisesti ja levitti kämmenensä ilmaan, pitäen kuitenkin kyynärpäät kiinni vartalossaan.  

Viinin maistajat.

“Tohtori Fabbri, mitä sanotte tästä viinistä?”

“Kunnianarvoisa kreivi, ette kai te odota että kykenisin arvioimaan tätä puolikkaasta lasista?” Don Alonzo vastasi, luoden silmäpussinsa ystäväänsä kohden.
“Suokaa anteeksi, olinpa minä huolimaton,” vastasi Don Domenico Strozzi,” ajattelin rakasta puolisoani, ja tehän tiedätte hänet; hänellä on tiettyjä käsityksiä, joita en aivan jaa.”
“Olen ymmärtänyt tämän, mutta olen silti valmis juomaan hänen kunniakseen,” tohtori Alonzo Fabbri sanoi, ja kampesi itsensä pöytään nojaten pystyyn, hänen toverinsa seurasi esimerkkiä “Hänen Armolleen, Antiesin Ruhtinatar Elizabettalle!” ja Don Domenico vastasi “rakkaalle puolisolleni!” ja molemmat joivat lasinsa liki tyhjäksi, ja katsoivat sitten toisiaan, pitkään, katsoivat lasejaan ja sitten pulloa pöydällä.

“Parahin tohtori, olemme juoneet tamman kusta!”
“Minä sanoisin, kunnianarvoisa ystäväni, että tuosta sakasta päätellen tamma on sairas!”  Lue lisää ”Viinin maistajat.”

Martangela Bonacuoren rakkaus

Minä olin istunut jonkin aikaa Bonacuoren keittiössä ja talon emäntä laittoi meille kahvit, sitten aloimme yhdessä perata maisseja ja muutaman turhanpäiväisemmän asian perästä uskalsin sanoa asiani, “Tietääkö Martangela rouva, että Don Elias tulee iltaisin neiti  Pinnan luota.”
Rouva ei näyttänyt mitenkään kuulleensa minua, vaan repi maissinlehtiä tasaiseen tahtiin. 

 “-Seuran talolla tapellaan, ehtiikö emäntä mukaan!- huusi takkuinen pää ikkunasta ja minä tiesin kyllä että  Bardilli Lussurgu siellä huusi!” Martangela Bonacuore kertoi, ja repi samalla suojalehtiä maissista. “Sama Bardilli, jonka poika nai meidän Marieddun!”

Kun Isä Bonaventura sanoi, että signora Bonacuore oli verevä emäntä, nostivat kyllä vanhan kaupungin rouvat kulmakarvojaan, mutta kukaan ei oikeastaan ollut eri mieltä, enkä minäkään tohdi papille muuta väittää. 

“Äiti huusi – Martangela, otahan koppa ja lähde mukaan -, ja minähän menin!” rouvan kädet tekivät koko ajan työtä. Vaikka hän oli varakas nainen, ne kädet tekivät kaikkia töitä, joita Bonacuoren tukkuliikkeessä oli. 

“Dietro Fabbrica. Tiedätkös millainen jalkapalloseura se on?” Minä kyllä tiesin ja nyökkäsin, mutta tämä ei estänyt Martangela-rouvaa kertomasta. “Jalkapalloseura. Ja kissan paskat!” Oli hyvä että olimme kahden, sillä tapa, jolla Martangela-rouva kiskaisi peitinlehdet maissista, olisi voinut käydä jonkun miehuuden päälle. 

“Ainut joukkue koko maailmassa, jolla on yhteensä 22 vuotta pelikieltoja,” ja talon rouva viittasi joen taakse maissilla “ja ainut joukkue saarella, joka on kokonaisuudessaan pidätetty kesken ottelun!”  Lue lisää ”Martangela Bonacuoren rakkaus”

Marconi tapaa Giun

Ylikomisario Marconi käveli rehtorin huoneesta ensimmäisenä kohden koulun kappelia, takanaan Giu, jotenkin mittaansa suurempana, kuin piispa, jota saatettiin alttarille, ja viimeisenä rikoskomisario Olivetti. Portaiden jälkeen Giu ohitti ylikomisarion ja käveli kappelin ovelta edeltä sisään ja kiersi sen seinän viertä, mikä oudolla tavalla hermostutti Marconia, asettui sitten alttarin luokse, vasen käsi sen päälle laskettuna, katselemaan poliiseja, kuin nämä olisivat luvatta tunkeutuneet hänen huoneeseensa.

Giu piti tästä huoneesta. Äiti oli eilen iltana sanonut, että kappeli oli turvallinen tila, mutta että sitä piti osata käyttää. Huoneen harmonia ja äidin sanat olivat antaneet Giulle varmuutta, joka tuntui täyttävän hänet.

Marconi arvioi pojan olevan kyllä komeampi kuin pikkuveljensä, mutta ei samalla tavalla karismaattinen. Enemmän varautunut. Mutta kukapa ei olisi tässä tilanteessa. Pojan itsevarmuudessa oli jotakin teatraalista, uhmakasta, mutta samalla herkkää, kummallista, kuin tämä lopulta hallitsisi tilannetta.

Ylikomisario Marconi tunsi tarvetta ravistella itseään, mutta hillitsi itsensä.

”Jos istuisit vaikka tähän…” Ylikomisario viittasi Giulle, mutta tämä puisti päätään.

”Minun on hyvä tässä!” Giu korjasi samalla asentoaan, vapauttaen toisen jalan jonkinlaiseen puolilepoon, ”mutta istukaa te toki”, hän sanoi, kuin olisi vieraanvarainen isäntä.

”Sinä tiedät miksi olemme…” Lue lisää ”Marconi tapaa Giun”

Rouva Barberis saa vieraan 2.

Rouva Barberis otti muutaman askeleen taakse, ja viittasi lady Agathaa astumaan sisään, kuin antaakseen myös tilaa omille sanoilleen.

Lady Agatha loi emäntäänsä ystävällisen ja odottavan katseen astuessaan sisään keltaseinäiseen salonkiin, josta heti näki sen nimen, kiinalainen huone. Rouva Barberis astui peremmälle huoneeseen vieraansa rinnalla ja villatakkiaan nyppien jatkoi. ”Tiedättekö, lady Agatha, kun tulin tapaamaan teitä ja ylikomisariota hotellille, se oli vasta neljäs, tai oikeastaan viides kerta kun poistun talosta sodan jälkeen.
”Todellako?” Agathan ihmetys oli aitoa ja ystävällistä, kun hän samalla asettui istumaan omin avuin puuleikkauksin koristeltuun, josta näki sekä pieniruutuiselle ikkunalle ja huoneen kaikki ovet.
”Kyllä.” Rouva Barberiksen vastaus kuulosti huokaukselta. ”Negroni? Campari ja vermutti ovat olleet kaapissani iät ja ajat, mutta ginin toi vävyni syksyllä. Ja jäät ovat tuoreita!” Huomautus sai molemmat naiset hymyilemään.
Lady Agatha antoi emäntänsä valmistaa drinkit rauhassa, ja tarkkaili tilaa missä he istuivat. Huonetta hallitsi kultapronssilla maalatut seinät, ja katkesi mustaan puolipanelin. Vaikka valoa oli vähän, se heijastui seinistä ja loi koko huoneeseen jonkinlaisen unenomaisen hohteen. Vihreä matto ja huonekalujen paksu punainen sametti loivat kontrastia huoneen hehkuun. Agatha tunsi mielihyvää ymmärtäessään, että jopa drinkki vaikutti huoneeseen, tähän tilaan suunnitellulta, kun sen tulen hehkuinen punainen välkkyi kristallissa.
”Miksi ette ole poistunut?” Lady Agatha kysyi ottaessaan lasin pieneltä hopea tarjottimelta.
”Niin, ” rouva Barberis aloitti taas villatakkiaan nyppien, ”niin, tiedättekö kuka oli minun mieheni?”

”Teidän miehenne oli tuomari Barberis, ”ja lady Agatha onnistui olemaan samaan aikaan neutraali, mutta silti ystävällinen.

”Niin. Tuomari Barberis…” Rouva Barberis sai sen kuulostamaan tunnustukselta, sitten hän katsoi lady Agathaa, kuin kissa, joka näkee jotakin ällistyttävää. ”Minun mieheni oli paha mies. Hän oli fasistituomari. Hän vapautti puolueen jäseniä syytteistä, eikä suinkaan sen vuoksi, että häntä olisi painostettu, vaan koska hän halusi vapauttaa niitä paskiaisia jotka hakkasivat, kiusasivat ja tappoivat oppositiota, runoilijoita, taiteilijoita, homoja, ammattiyhdistysmiehiä, ” rouva Barberis veti ensin syvään henkeä ja sitten kunnon siemaisun lasistaan, ennen kuin istuitui sohvalle lady Agathaa vastapäätä.
”Niin, ” ja nostaen lasia, kuin onnitellakseen lady Agatha sanoi, ”ja hän on ollut kuollut jo 13 vuotta!”
Rouva Barberis oli hämmästynyt. Mitä hän sitten olikaan odottanut lady Agathalta, niin ei tätä. Se ei ollut iloa. Se ei ollut pahanilkisyyttä. Se oli jotakin sarkasmin kaltaista hyväntahtoisuutta.
”Niin, hän on kuollut.” Rouva Barberis kuunteli omaa ääntään. Hän saattoi helpotukseen sanoa, ”niin, hän on kuollut. Partisaanit ampuvat hänet vuorilla, kun hän yritti saksalaisten kanssa pohjoiseen. Niin minulle kerrottiin. Jossakin Firenzen ja Bolognan välillä.” Siemaisu lasista, ja katse lady Agathan teräviin, mutta myötätuntoisiin silmiin, ”kun kuulin siitä, olin raivoissani. Ihan saatanan raivoissani.” ja siemaus lasista, ennen tunnustusta. ”Olisin hallunnut ampua hänet itse, ja kun kuulin siitä, kävin ampumassa hänen kuvaansa työhuoneessa!”

Huoneeseen jäi hiljaisuus, joka läikehti tulipunaisena kristallilaseista, kun kaksi leskirouvaa nautti juomiaan.
”Minun mieheni, ”ja lady Agatha nosti lasiaan, kuin nostaakseen maljan, ”Sir Gaius Cluskey of St.Cluskey, ei ollut paha mies. Ei sillä että hän olisi ollut erityisen hyväkään, mutta ei hän ollut paha mies.”

Lady Agatha loi kaipaavan katseen liki tyhjään lasiin, ja rouva Barberis ymmärsi viestin, ”taidamme tarvita toiset!” ja tuli hakemaan lady Agathan lasin.
”Minun mieheni ja poikani esimies, eversti Wallace… ” Lady Agatha hiljeni hetkeksi, ”Niin, en ole koskaan sanonut sitä ääneen. Mieheni ja William Wallace, poikani kummisetä olivat rakastavaisia. Luultavasti ensimmäisestä maailmansodasta siihen asti, kun poikani laskeutui hävittäjällään ja tukehtui vereensä.”

Pullo kilisi lasinreunaan kun rouva Barberis kaatoi vermutin lasiin.
”Te olette menettänyt lapsen.”
”Anthony. Anthony olisi nyt 37 vuotias.”
”Minun Achilleni. Hän on yläkerrassa. Sirpale päässä. Hän täyttää kesällä 30.”
Lady Agatha ottaessa uutta lasillista, naisten katseet kohtasivat ja kipeä myötätunto kouraisi kumpaakin.

Rouva Barberis saa vieraan

Lady Agatha kahlasi lumessa, päällään kertaalleen lyhennetty Sir Gaiuksen vanha viitta, joka silti harjasi askeleet hänen takaansa, kuin yrittäisi peittää kantajansa jäljet.

Lady olisi saattanut, joskus, jossakin elämässä, katsella nenänvarttaan taloa, jonka ovea kolkutti, mutta vuodet olivat pehmentäneet katsetta, jos kohta tuoneet lisää särmää nenän varteen. Talo ei varmasti ollut vanhempi kuin viisikymmentä vuotta, mutta selvästi laiminlyöty. Se näytti leveine räystäineen ja haalistuneen vihreän ja keltaisen sävyineen jotenkin itämaiselta.

 

Rouva Barberis odotti eteishallissaan yönsinisessä leningissä. Leningissä, jonka oli ostanut Firenzestä, toisessa elämässä, ennen sotaa, kun kreivi Cianon piti esitellä heidät Il Ducelle.  

Pitäisikö hänen vielä käydä katsomassa että Achillella on kaikki hyvin? Haisiko täällä? Hänen pitäisi viedä lady Agatha ylös, se olisi välttämätöntä. Voi kun hänellä olisi edes yksi palvelija talossa. Hän oli varannut puutarhasalongin pöydälle giniä ja camparia, mutta katsoessaan ovelta sisäpihan paleltunutta kameliapuuta, hän kävi hakemassa tarjottimen, ja vei juomat kiinalaiseen huoneeseen kadun puolelle. Hän epäröi hetken. Olisiko maalaismaista pukea villatakki tämän hameen kanssa, ja päätyi sen olevan kuitenkin tarpeen, ja juuri oikeaa sävyä.

Rouva Barberis hyräili huomaamattaan Don Giovannin finaalia, kun ovenkolkuttimen raskas ääni säpsäytti hänet. Vielä vilkaisu hallin peiliin ja muutama askel ovelle, jonka alta talven raaka koura tavoitteli hänen polviaan. Ja vielä hetki, jolloin rouva Barberiksen kasvot yrittivät muistaa aikaa ennen sotaa, kuinka hymyillään emännän valloittava vastaanottohymy. Sitten telki syrjään ja hän avasi raskaan ja juhlallisen mustan oven. 

Rauva Barberis ei tiennyt mitä odottaa, ja siinä suhteessa hän ei yllättynyt, muutoin kyllä.  Hotellin ravintolassa lady Agatha oli näyttänyt niin aristokraattiselta kuin ikinä sopi odottaa, mutta nyt hän näytti lähinnä hassahtaneelta kleptomaanilta joka oli paennut teatterin puvustosta. 

-”Päivää, lady Agatha, tervetuloa,” rouva Barberis ojensi kätensä kun vieras astui yli kynnyksen. 

-”No päivää,” vastasi Lady Agatha työntäen rouva Barberiksen käteen brandypullon, ”rouva Barberis. Ajattelin että teitäkin ilahduttaisi pullo espanjalaista brandya! Serkkuni poika lähetti minulle sitä muutaman laatikollisen.” 

Rouva Barberis katseli pulloa kädessään ja vierastaan, joka alkoi suorittaa jonkinlaista muodonmuutosta. Ensin kuoriutui suuri tweed-viitta, jonka pelkkä keeppi olisi riittänyt peitteeksi. 

”Voin ottaa sen, ”rouva Barberis aloitti 

”Jos sopii, jätän vain nämä tuohon tuolille, niin lämpiävät paremmin,” vieras selitti ja alkoi riisua päätään. Päähän oli kiedottu suuri kotikutoisen näköinen saali, jonka alta loisti teatraalinen punainen samettibaskeri, kuin osa jonkun ritarikunnan seremonia-asua. ”Minä ajattelen, jos äiti olisi nyt elossa, hän nauraisi ja kuolisi. ”

Rouva Barberiksesta se vaikutti oudolta, mutta mahdolliselta. lady Agathan puhe oli sujuvaa, mutta hieman erikoista. 

”Minä vien tämän pullon tuonne,” rouva Barberis sanoi, enemmän saadakseen tekemistä, kuin päästäkseen pullosta, ja viittasi kiinalaiseen huoneeseen. 

”Sitä ei nyt kannata avata,” lady Agatha sanoi, nykien päältään kellankirjavaa villakangastakkia, joka näytti samaan aikaan hyvin kalliilta, mutta jollekin toiselle tehdyltä. “Sen pitää olla huoneenlämpöistä, “huusi hän vielä perään, mutta lisäsi sitten hiljempaa, “mutta se huone tuskin on tällä saarella”.  

 

Lady Agatha katseli syrjäsilmin pois kävelevää emäntää. Rouva Barberis oli samaan aikaa erittäin tyylikäs, hieman vanhanaikainen ja pikkuisen sekä ali- että ylipukeutunut. Puku oli ehkä hieman liian hieno arkiseen tilanteeseen, ja ilman muuta liian kylmä, ottaen huomioon, että vaikka talo oli toki lämpimämpi kuin ulkona, se ei missään tapauksessa silti ollut niin lämmin, että silkkipuku ja ohut villatakki olisivat riittäneet.  

Toisaalta lady Agatha kyllä tiesi, ettei hänen oma asunsa ollut millään tavalla sovelias, mutta hän myös itsetietoisesti oli välittämättä siitä.
Saatuaan yhden villapuseron vähemmäksi, Lady Agatha veti takin takaisin päälleen ja näki Rouva Barberiksen juuri tulevan hallin päässä olevasta ovesta.
“Tulkaa tänne, lady Agatha!” emäntä kutsui vierastaan.
Hän piti talosta, joka oli toki hieman hoitamattoman oloinen, mutta sisältä paremmassa kunnossa kuin ulkoa. Halli oli kadun suuntainen, kokoonsa nähden matalahko huone, joka oli ennen muuta italialaista versiota art nouveausta, mutta jossa orientalismi paistoi läpi selvästi. Oikealla puolen olevat tummat ja leveät portaat veivät suhteettoman paljon tilasta, mutta toisaalta niiden takana oleva kullankeltainen seinä heijasti yläkerrasta valoa muutoin hämärään tilaan. 

Punaiseksi maalatut ovenpielet loivat kehyksen ja takana olevan huoneen keltainen kajo antoi taustan sinipukuiselle rouva Barberikselle, ja Lady Agatha tuli ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että nainen näytti elämän ylikävelemältä, mutta oli silti kaunis ikäisekseen.
“Niin, lady Agatha, minulle jäi mieleeni se, mitä sanoitte typerysten salaliitosta,” rouva Barberis aloitti, ja tämä sai vieraan hieman hämmästymään. Jotenkin hän ei odottanut tätä, eikä näin suoraan asiaan menoa.
“Sanoitte silloin kun tapasimme että typerysten salaliitto on maailman laajin ja tehokkain salaliitto, jonka laajuus ei koskaan paljastu, koska vain muutama jäsenistä edes tietää olevansa mukana. No, minusta tuntuu, että minä olen jäsen.”

Jatko-osa täältä

Sen seitsemän tarinaa – Bragalonen poliisi, sivu seitsemän.

Ylikomissario Capratorrente puhuttelee nuorta komissariota

Se oli järjettömän kylmäverinen. Yhden illan aikana mies pilkotaan elävältä omassa asunnossaan, talossa jossa asuu muitakin ihmisiä. Sen järjestelmällisyydessä taas oli jotakin sairasta intohimoa. Ei ihmistä pilkota elävältä sattumalta, eikä toisaalta siinä ollut mitään järkeä. 
Ylikomisario mietti asiaa ja oliko kenties tämä ammattirikollisten viesti, mutta kenelle ja kuka sen lähetti. Hän oli hyvin selvillä alueen roistoista, ja tiesi, että San Michellen alueella ei asunnut kuin tavallisia pikkurikollisia, joista kukaan ei suoraan olisi tämän teon kohde tai tekijä.

Ylikomisario seisoi seuraavalla tasanteella ja jyskytti ovea ajatuksissaan kun oksentamaan lähtenyt nuori, oksennukselta ja partavedeltä haiseva konstaapeli tuli hänen luokseen.
-”Herra ylikomisario?”
-”Niin…”
-”Pyysitte luoksenne?” Ja nyt Capratorrente vasta havahtui täysin ajatuksistaan.
-”Niin! Totta! Vahtikaa portaita, älkää päästäkö ketään muuta kuin oikealla asialla olevia viranomaisia sisään huoneistoon! Myöskään itse ette saa mennä. Jos teillä on kysyttävää, kysytte minulta tai jos en minä ole paikalla, komissario Nieddulta.!” Ja ylikomissario katsoi että viesti meni perille, ennen kuin jatkoi -”Ja siitä oksentamisesta… Pyydän anteeksi jos olin hieman jyrkkä. Aina, ihan aina, minun tutkintapaikallani tärkeintä on ettei sotketa todisteita.