Avainsana: Bragalonen tarinat

Viinin maistajat.

Julkaistu tekijä admin

“Tohtori Fabbri, mitä sanotte tästä viinistä?”

“Kunnianarvoisa kreivi, ette kai te odota että kykenisin arvioimaan tätä puolikkaasta lasista?” Don Alonzo vastasi, luoden silmäpussinsa ystäväänsä kohden.
 “Suokaa anteeksi, olinpa minä huolimaton,” vastasi Don Domenico Strozzi,” ajattelin rakasta puolisoani, ja tehän tiedätte hänet; hänellä on tiettyjä käsityksiä, joita en aivan jaa.”
“Olen ymmärtänyt tämän, mutta olen silti valmis juomaan hänen kunniakseen,” tohtori Alonzo Fabbri sanoi, ja kampesi itsensä pöytään nojaten pystyyn, hänen toverinsa seurasi esimerkkiä “Hänen Armolleen, Antiesin Ruhtinatar Elizabettalle!” ja Don Domenico vastasi “rakkaalle puolisolleni!” ja molemmat joivat lasinsa liki tyhjäksi, ja katsoivat sitten toisiaan, pitkään, katsoivat lasejaan ja sitten pulloa pöydällä.

“Parahin tohtori, olemme juoneet tamman kusta!”
“Minä sanoisin, kunnianarvoisa ystäväni, että tuosta sakasta päätellen tamma on sairas!”  Lue lisää ”Viinin maistajat.” →

Don Francisco Torreneron viimeinen matka

Julkaistu tekijä admin

 Don Francisco oli vanha mies. Hän puki päälleen valkoisimman paitansa, joka tarkalleen ottaen ei ollut valkoinen, vaan ajan kellastama, ja parhaan pukunsa, jota toki saattoi sanoa mustaksi, mutta jonka Välimeren suolainen paahde oli polttanut hiilen harmaaksi. Jos puvun harmaa olisi ollut yhtä tasaista kuin hiuksissa, vaikutelma olisi ollut hillityn tyylikäs. Nyt se oli lähinnä nukkavieru.

Don Francisco pisti kaulaansa solmion, samaa auringon raiskaamaa sävyä kuin pukukin ja vielä pikkusormeensa kultaisen sormuksen, jonka kuluneessa kilvessä oliivinlehvät ympäröivät tornia, mutta tämän näki vain, jos tiesi mitä piti nähdä. Lopuksi Don Francisco sipaisi kerran sormillaan sileiksi kammattuja hiuksiaan, joihin ilmestyí hipunen uhmaa.

Hallissa Don Francisco puki ylleen tumman ulsterinsa ja katseli peilistä miestä joka oli samassa puvussa haudannut vaimonsa ja viisi poikaansa. Lopuksi hän otti eteisen sivupöydältä kaksi kiillotettua teräsputken pätkää, joiden välissä kimmelsi ohut teräslanka, ja kietoi ne valkoiseen nenäliinaan, hellästi kuin kyyhkysen munat, ja pisti taskuunsa. 

Tuuli kolautti jossakin portaiden päässä ikkunaluukkua ja Don Fracisco oli lähteä sulkemaan sitä, mutta aie kuoli ensimmäiselle portaalle; mitäpä väliä tuolla.

Don Francisco Torrenero katseli Porto Floresin uusia taloja niska kenossa. Hän tiesi tarkkaan minne piti mennä, mutta nämä uudet talot olivat aina niin vieraita. Hän oli käynyt siellä kerran,kun Antonio oli ollut lähdössä opiskelemaan ja kerran viemässä sanaa Dino Degortasille.

Don Francisco Torrenero vierasti hissiä. Missään muualla hän ei ollut sellaista käyttänyt, vain täällä ja sairaalassa. Nyt se oli paitsi välttämätöntä, myös väistämätöntä.

Kahdeksas kerros. Mikä sai ihmisen haluamaan asumaan niin luonnottoman korkealle. Hän tiesi, että vieläkin korkeampia taloja oli, mutta onneksi hänen ei tarvinnut niistä välittää.

Kiittäessään Dino Degortasia osallistumisesta hautajaisiin, Don Franscisco tiesi ehdottoman varmasti, että mies oli aiheuttanut Antonion kuoleman, yhtä varmasti kuin saksalaiset olivat tappaneet Francon, englantilaiset Giulion tai kurkkumätä Umberton.

Kätellessä hänen taskustaan tipahti nenäliina ja sen sisältä kolahti uudelle lattialle kaksi putken pätkää ja niiden välissä kiiltävä teräslanka.

”Kas tämmöinen, teillä” sanoi Dino Degortas ja poimi garotten lattialta ja jännitti teräslangan käsiensä väliin.

“Meillä kaikilla on historiamme…” vanha mies sanoi ja ojensi kätensä. 

“Olisi mielenkiintoista kuulla siitä historiasta,“ isäntä ojensi murha-aseen vieraan käteen.

“Saattaa olla, mutta jotkut tarinat on päättyneet ja toiset loppuun kerrottu.”

“Se saattaa olla viisautta.”

“Se on” Don Francisco kuittasi, ja pisti garotten taas nenäliinan sisään. 

Dino saattoi vieraan ovelle, joka painoi oven takanaan kiinni.

Don Francisco Torrenero katseli porrastasanteelta yli kaupungin, jonka hänen esi-isänsä olivat joskus perustaneet, ja joka oli hänen lapsuudessaan tunnettu hänen nimellään. Vanha mies katseli aikaa pitkin kaupunkia, joka oli kovin muuttunut 70 vuoden aikana ja sitten hän tuijotti hissin ovea, pieni nenäliinakäärö kädessään.

Hissin ovi oli epämääräisen kellanvaalea, metallia, toi mieleen sairaalan ja siinä on pieni pyöreä ikkuna, hieman miehen nyrkkiä suurempi, josta pimeä tuijotti Don Franciscoa kykloopin silmällään. Garotte oli Don Franciscon hansikoidulla kädellä, valkoisen nenäliinan päällä ja toisen käden etusormi painoi mustaa nappia, joka sai hissikuilun kolahtamaan ja hurisemaan matalalta, kuin hengityskone uudessa sairaalassa, jossa Clara-Antonia kuoli. 

Hissi kolahti saapuessaan kahdeksanteen kerrokseen, jysähti pysähtyessä  kuin Antonion arkun kansi.

Antonio oli lahjakas, lahjakkain Torreneron pojista, ja liian nuori sotaan, siihen, joka vei kaksi hänen veljistään. Vanhan miehen oli mahdoton ymmärtää, mikä sai hänen poikansa ottamaan heroiinia, mutta hän tiesi, että Dino Degortas sitä myi, ja että Antonio oli kuljettanut sitä.

Don Francisco Torrenero avasi hissin oven ja astui sen pieneen koriin, hätinä ruumiskirstua kummempaan, kääntyi ovea kohden ja asetti varoen garotten teräksiset kahvat porrastasanteen puolelle ja antoi oven sulkeutua. Toivottavasti sormenjäljet olisivat selkeät.

Pienellä nykäyksellä terässilmukka asettuu oikealle korkeudelle ja Don Francisco Torrenero asettaa päänsä silmukkaan ja kääntyy katsomaan hissin perällä olevaa peiliä, ennen kuin painaa hissin alimpaan kerrokseen.

Don Francisco Torreneron viimeinen matka alkaa.

Sartoria Pintus

Julkaistu tekijä admin

Oletan sen kertovan hyvin paljon rouva Pintuksesta, että hänen ompelukoneensa ei ole liikkeen perällä, takahuoneessa tai jossakin muualla näkymättömissä. Rouva Pintuksen ompelukone on heti näyteikkunan takana. En tiedä mitä muuta asiaa siihen osaan kaupunkia olisi, kuin käydä ompelijattarella. Rouva Pintus on erittäin hyvä ammatissaan, hän tietää miten rintavan naisen jakku on tehtävä. Yleensä hän tietää minun tulevan etukäteen, mutta siitä huolimatta, jo siinä vaiheessa kun käännyn linnan aukiolle, minulla on velvollisuuden tunne. En ole vain menossa ompelijattarelle, vaan olen suorittamassa erityistä tehtävää, jota valvotaan huolellisesti. 

En tiedä miten rouva Pintus sen tekee, mutta vaikka hän on yhtäältä äärimmäisen huolellisesti pukeutunut, enkä keksi mitään huomautettavaa hänen tarkkaan asetellusta kampauksestaan, ja hänen mahdollinen ehostuksensa on niin viitteenomainen, etten pysty sanomaan, käyttääkö hän meikkiä, vai onko vain aika hänelle armollinen.Kaikesta siitä huolitellusta ulkonäöstä huolimatta, rouva Pintus onnistuu näyttämään jotenkin hompsuiselta. Se tuntuu jotenkin hänen todelliselta luonnoltaan. 

Yritin olla katsomatta ikkunaa, jonka takana on rouva Pintuksen ompelukone, ja saatte uskoa, että tunsin itseni jossakin määrin hölmöksi, kun pääsin sisään, karistelin lunta jaloistani ja rouva Pintus ei ollutkaan paikallaan ikkunan vieressä. 

”Rouva Pintus!” Huhuilin perälle päin, mutta kuulin vain jonkin kolahduksen, ja kutsuin uudelleen, ”Rouva Pintus!” ”Minä… tulen!” Huudahdus kuului jostakin kauempaa ja hetken päästä verho, jonka takana varmaan olivat portaat asuntoon, heilahti, ja hän oli siinä, ”Niin, rouva Bardem!” Ompelijatar aloitti niin kuin aina. Hänen tavassaan sanoa sukunimet on jotakin henkilökohtaista, ikään kuin ne olisi alleviivattu tuhruisella tupakkakaupan kynällä. Olisin oikeastaan toivonut, että hän olisi käyttänyt etunimeäni, mutta ei. Tänään hän näytti väsyneeltä. Valkoinen suortuva oli paennut nutturalta ja nojasi tummaan kulmakarvaan. 

”Hyvää päivää rouva Pintus!”  Lue lisää ”Sartoria Pintus” →

Bragalonen tarinoita – Luxia Usain kultaraha. 2

Julkaistu tekijä admin



 Luxia Usain kultarahaa kävivät ennen seuraavaa sekstaa katsomassa jokseenkin kaikki Via Sagitarion asukkaat, jotka jaloilleen, ja heidän asuntoonsa kolmanteen kerrokseen, pääsivät. Iltamessun jo tehdessä tuloa, päättivät vanhemmat keskustella kolikosta San Michelen Isä Teodoru Falcon kanssa.
“Arvelinkin että te tulisitte, “aloitti Isä Teodoru heti, kun näki Usain perheen ovella. “Luxia taisi tavata eilen serkkuni pojan Raimondo di Cartellin?” Ja sitten Isä Teodoru kertoi koko jutun.
“Raimondo oli eilen Bragan solassa jänisjahdissa ja toinen hänen koiristaan, Madalena joutui hukkaan. Kun hän oli etsimässä koiraansa, niin tämä toinen koira tuli tuupanneeksi nurin Luxian jokipenkkaan. Raimondo oli sitten rauhoitellut tyttöä, ja antanut hänelle kultarahan. No sellainen Raimondo on, antoi tytölle onnenrahansa, hetken mielijohteesta. Hän joutui jo aamulla lähtemään Porto Floresiin, mutta arveli, että te vielä tulette, ja käski sanoa, että raha todella on Luxian.”
Luxian kultaraha oli niin arvokas, että vanhemmat päättivät, että raha jätettäisiin talteen Isä Teodorulle, niin kauaksi, kunnes tyttö olisi kyllin vanha päättämään mitä sillä tekee.  Luxiasta tuli kuuluisa koko Bragalonen seudulla, ja häntä saattoi joku nainen osoittaa torilla vieraalle “tuo on se tyttö, jolla on kultaraha!”
Ja kun tytöstä tuli nainen, mahdolliset sulhaset miettivät, että vaikka tyttö oli kaunis, niin kultaraha päälle ei laisinkaan sumentanut kauneutta.
Meni kymmenen vuotta, ja aina ennen syntymäpäiväänsä, edellisen sunnuntaimessun jälkeen, Luxia Usai kävi katsomassa Isä Teodorun luona kultarahaa. Täytettyään seitsemäntoista, hän otti rahan, ja osti ompelukoneen, sähkömoottorisen Borellin, perusti oman ompelimon ja talletti loput rahat Banca di Bragaloneen.
Muutamaa vuotta myöhemmin Luxia nai muurari Sustianu Pintuksen, ja he saivat lapsen vuosittain, kunnes Sustianu tipahti telineeltä. Kukaan ei enää muistanut tyttöä, jolla on kultaraha, paitsi Luxia Pintus, joka joka vuosi, sunnuntaimessussa San Michelessä, pisti kolehtiin summan, jota moni pitäisi varsin huomattavana. Lapsilleen hän kertoi aina rahasta saman tarinan, jonka kertoi Isä Teodoru, ja Luxia uskoi sen itsekin, aina lumiseen helmikuuhun 1956.

Bragalonen tarinoita – Sinisimmät silmät

Julkaistu tekijä admin

Giuanna oli kuullut, kuinka Argonian prinssi Giacomo oli lyönyt kreivi Manfredin ja tuomari Ugonen, mutta hän ei tiennyt, mitä se tarkoitti. Hän tiesi vain, että  sen vuoksi he asuivat nyt vuorilla, odottaen koska voisivat palata meren äärelle, jota Giuanna ei muistanut laisin.
Siellä he asuivat, Arbon vuorella, mutta isä ja vanhemmat veljet kävivät kerran vuodessa alhaalla, meren rannalla, kaupungissa. Aina kun isä palasi Arbolle, hän puhui äidin ja veljien kanssa hiljaa ja he näyttivät huolestuneelta.
Kerran, sen jälkeen, kun isä ja Onorau palasivat kaupungista, Onorau kertoi Giuannalle jotakin aivan uskomatonta. “Tiedätkö, Giu, me kävimme kaupungissa, missä talot olivat niin kuin kivisen aitauksen sisällä.”
“Isä on kertonut siitä. Se näkyi vanhaan kotiin, isä kertoi.”
“Kyllä. Me kävimme myös siellä, mutta olimme yötä Isä Lenardun luona…”
“Miksi Lenardua sanotaan isäksi, vaikka Lenardu ei ole isä, vaan isä on isä, ja Lenardu on vaan isän veli.”
“Koska Lenardu on pappi, hän on Jeesuksen kirkon pappi, ja pappeja sanotaan isiksi”  veli selitti.
“Minä luulin että hän on San Michelen kirkon pappi!”
“No se on monimutkaista, Giu, San Michele on vähän kuin yksi talo samalla pihalla, mutta kaikki talot on Jeesuksen.”
“Mutta onko Lenardu myös Kaivon mestari?”
Nyt isoveli vilkaisi huolestuneena ympärilleen, vaikka oli oman kotikartanonsa keskellä pikkusiskonsa kanssa, ja vilkaisi sitten Giuta tuimana, “Sinä et ikinä saa puhua Kaivosta, ellet ole varma ettei kukaan kuule! Ei koskaan! Saat puhua siitä vain minun, isän ja äidin kanssa, ja vain silloin kun kukaan muu ei ole paikalla!”
Giuanna katsoi ympärilleen, ja näki että vanha piika, Altea, heidän ainoansa, meni karjasuojaan, ja kuiskasi sitten veljelle, “Mutta onko setä-isä Lenardu Kaivon mestari?”
“Sinä olet liian pieni ymmärtämään, mikä Kaivo on!”
“Mutta Lenardu on Jeesuksen San Michelen pappi?”
“On, joo! Mutta saanko minä nyt kertoa mitä minä näin kaupungissa?”
Giuanna katsoi veljeään, kuin harkitsisi armollisesti, ja nyökkäsi sitten “Kerro, Onorau!”
“Minä näin prinsessan!”
“Prinsessan? Keisarin tyttären?”
“”Lenardu kertoi, että se oli Gosantina, kuninkaan tytär, joka on matkalla miehensä luokse!”
“Oikea prinsessa?”
“Oikea prinsessa! Ja arvaa mikä oli ihmeellistä?” Onorau kumartui siskonsa ylle kuin varjo.
“No!” sisko ei voinut olla huudahtamatta.
“Prinsessa matkusti pienessä talossa, jota miehet kantoivat?”
“Miehet kantoivat taloa?”
“Se oli pikkuinen, niin kuin komero, ja miehet kantoivat sitä!”

“Miehet kantoivat prinsessaa komerossa?” Giuanna ei oikein ymmärtänyt tätä.
“Siinä oli keltaiset ja punaiset raidat, ja verho oven tilalla.”
“Niin kuin minun sängyssä?”
“No se oli aika paljon kuin sinun sänky,” veli myönsi, “mutta paljon hienompi. Eikä sinun sängyssä ole raitoja. Mutta ei se vielä mitään,“ veli ilmoitti liki rehvakkaasti.
“Ai ei vai?” Ihmetteli pikkusisko silmät selällään.
“Prinsessa katseli sieltä pienestä kopista, ja sillä oli siellä on tosi outo eläin. Se oli niin kuin pienen karitsan kokoinen harmaa koira, mutta sillä oli joka raajassa kädet, joilla se kiipeili pitkin prinsessaa!”
“Karitsan kokoinen kädellinen pikkukoira?”
“Lenardu kertoi, että se oli saraseenien erikoiskoira, jota sanotaan scimiksi tai apinaksi.”
“Koira jolla on kädet?”
“Eikä tämäkään ollut kaikki!” Ja nyt Giuanna yritti pitkään pinnistellä uteliaisuutta vastaan, ja yritti kuvitella kaikkein epätodennäköisimmän, ennen kuin työnsi ylpeytensä sivuun ja alentui kysymään.
“Ei kai vain lohikäärme, yksisarvinen tai… “ja tytön oli pidettävä tauko, jotta keksisi vielä jotakin vielä kummempaa, “ei kai vain leijona!”
“Minä ja Lenardu oltiin ihan lähellä, kun prinsessaa kannettiin ohi. Isä Lenardu sanoi, että meidän pitää kumartaa, eikä saada katsoa suoraan prinsessan kasvoja, mutta minä vilkaisin, ihan hetken, ja arvaa mitä?”
“Hänen ihonsa oli maidon värinen?” yritti tyttö.
Nyt Onoraun oli hetken mietittävä ennen vastausta, hän vilkaisi omaa pellolla ja paimenessa ruskettunutta nuorukaisen käsivarttaan, ja sitten sisarensa enimmäkseen sisätöissä ollutta ja hatun alla pidettyä kymmenvuotiaan poskea, “kyllä se oli vaaleampi kuin sinulla, mutta ei se maidon värinen ollut!”
“Kerro!” sisko kiritti kertomusta.
“Hänen silmänsä, “ja Onorau kumartui niin, että sisko saattoi katsoa häntä silmiin, “ne olivat siniset!” 
“Siniset?” Tyttö katsoi vanhinta veljeään päävinossa, ja mietti eri vaihtoehtoja, yksi oli, todennäköisin, veli yritti huijata häntä, seuraava mahdollisuus oli, että kaupungin huurut ja meri-ilma olisivat saaneet veljen sekaisin, ja kolmas, hämmentävä mahdollisuus oli, että prinsessa oli oikeasti sinisilmäinen.
“Niin kuin taivas, vai niin kuin suoni karitsan napanuorassa?” Giunanna kysyi.
“Ei oikein kumpikaan, “ja nyt oli veljen tuumittava hetki, mutta vilkaisi ensin ympärilleen, ettei jäisi isälle kiinni huolimattomuudesta, “Onko sinulle käynyt joskus sydäntalven aikaan niin, että olisit unohtanut vanhan puuämpärin oikein päin illalla, ja aamulla, kun heräät ja riennät katsomaan, niin siinä on jääkerros?” Ja ennen kuin Onorau ehtii vastaamaan, Giuannalta tulee napakka, “ei koskaan!” joka paljastaa veljelle, että perheen tytärkin on yhtä huolimaton kuin veljetkin.
“Kun katsoo taivaan heijastusta jäässä puuämpäristä, niin se sininen on hieman samaa sävyä kuin prinsessan silmät.”
“Jään sinset silmät!”
“Ne juuri, jään siniset!”

Silloin kun he olivat tulleet tänne Arbon talolle, Giuanna oli ollut vasta vuoden vanha, ja siitä tuli keväällä kuluneeksi 10 vuotta. Hän ei ollut koskaan poistunut vuorelta, ja tavannut vain vanhempansa, seitsemän veljeään ja setänsä Lenardun, joka oli käynyt muutaman kerran, serkkunsa Libòriu ja tämän äidin, Adelacia, jotka kävivät kahdesti ja aina heidän poistuttuaan isä näytti huolestuneelta. Näiden muutaman sukulaisen lisäksi oli vain kaksi palvelijaa, Altea ja Zemu, ja siinä oli jokainen ihminen, jotka Giuanna muisti.

Mutta nyt Giuannaa alkoi vaivaamaan siniset silmät.
Hänen oli vaikea kuvitella edes muita naisia, kuin äiti, Altea ja Adelacia. Äiti oli äiti, ja Altea oli vanha, mutta Adelacia, hän oli Giuannan mielestä kaunis.
Seuraavana päivänä Giuanna kysyi isältä “Näitkö sinä prinsessan kun kävitte alhaalla?”
Isä hymyili, “Onorau sitten kertoi sinulle? En, minä en nähnyt, näin kyllä sen kantotuolin,” mutta tytär keskeytti nyt
“Mikä on kantotuoli?”
“Se on sellainen, vähän kuin kaappi, jossa kannetaan korkea-arvoisia henkilöitä?”
“Ai niin kuin mun sänky, mutta tuoli?”
“No sinne päin?”
“No näitkö sinä prinsessan?”
“No en nähnyt, kuin vilaukselta ja kaukaa, olin väärällä puolella kantotuolia!”
“Oletko ikinä nähnyt sinisilmäistä naista?”
“Kerran, kauan sitten”. Isä tuntui katsovan jonnekin hyvin, hyvin kauas!”
“Kenellä?”
“Isoäidilläni, isoäidilläni oli siniset silmät!”
Giuanna katseli isäänsä hämmästyneenä. Hän ei ikinä edes ajatellut sitä asiaa, että isällä oli isä ja äiti, puhumattakaan isoäidistä.
“Oliko sinun isoäidilläsi siniset silmät!?” kysyi tyttö hengästyneenä hämmästyksestä, ja piti pienen tauon, ennen kuin puki ajatuksensa sanoiksi, “Oliko sinun isoäitisi prinsessa?”
Isä nauroi, “Ei, isoäiti ei ollut prinsessa, hän oli jotakin paljon upeampaa!”
“Mikä on upeampaa kuin prinsessa?” tytär katsoi isäänsä tyrmistyneenä.
Isä vakavoitui, ja otti tyttären halaukseen, ja kuin tuudittaisi, yrittäisi rauhoittaa tyttöä tai itseään.
“Voi tyttöni, voi tyttöni mun, Giu. Meillä on suuria salaisuuksia, suurempia kuin sinun pienet hartiasi, mutta joskus, joskus minun on sinulle kerrottava, mutta toivon, ettei tarvitsisi, mutta joskus on se päivä, vaan ei tänään.”

“Mutta isi, yksi pieni salaisuus, ihan pieni…”supatti nyt tyttö isänsä korvaan kurottaen, ja toiveikkaan aavistuksen vallassa sanoi isälle, “kerro minulle kaivosta!”
Ja isä kuiskasi “Älä sitten kerro kenellekään. Ajattele sitä lampea, joka tulee keväisin tulvan jälkeen Fiumebragan varteen, oletko yrittänyt tavoittaa sieltä sammakkoa?”  ja tyttären hymyiltyä vastaukseksi, isä jatkoi,”Ajattele, että kaikki mitä on veden alla, on toista maaimaa, ja kaikki mitä on veden päällä, on tätä maailmaa,” ja isä vilkaisi tytärtään, katsoakseen ymmärsikö tämä, ennen kuin jatkoi.”Ja ajattele, että se kohta, mistä pistät kätesi veden pinnan läpi, se on kaivo, kohta, mistä voi tavoittaa toisen maailman. Kun Adelacia tulee, hän kertoo sinulle enemmän.”

Sinä iltana Giuanna valvoi ja mietti sinisilmäistä isän isoäitiä ja sinisilmäistä prinsessaa, sammakkoja toisessa maailmassa, ja kuuli kuinka isä ja äiti puhelivat yössä, ja mainitsivat Adelacia-tädin ja Lenardu-sedän, ja kuuli, miten sieltä sanat “vartijat”, “mestarit” ja “saattajat,” sanat, jotka perheessä mainittiin kuiskaten. 

Ja ennen unien tuloa Giuanna yritti kuvitella Adelacia sinisilmäisenä, mutta se oli vaikeaa, ja vain kovasti yrittämällä hän pystyi mielessään näkemään tätinsä sinisillä silmillä.  Tähän asti häntä oli harmittanut syksy, ja hän oli pelännyt tätinsä vierailuja, jotka tekivät isästä vakavan, mutta nyt hän odotti niitä molempia. Tädistä ei tiennyt, koska hän tulisi, ja tulisiko laisin, mutta talvi tulisi, ja sen tuloon Giuanna laittoi kaiken odotuksensa.

Ja talvi tuli.

Bragalonen tarinoita -Luxia Usain kultaraha

Julkaistu tekijä admin

Lunta satoi kymmenettä päivää peräkkäin. Rouva Luxia Pintus oli päättänyt pitää ompelimonsa kiinni iltapäivän, koska asiakkaat eivät liikkuneet. Hän katseli asuntonsa ikkunasta, ompelimon yläkerrasta, kun lumi täytti aukiota. Rouva Pintusista tuntui että koko kaupunki olisi tuomittu, ja kenties koko maailma, hukkumaan lumeen. 

Rouva Pintus tuijotti ulos pitkästyneen tyrmistyksen vallassa. Miten maailmassa voi olla näin paljon lunta? Tunteihin ei kukaan ollut liikkunut aukion yli, mutta silti hän katseli sitä, odotus käärittynä hämmästykseen. 

Sitten hän näki miehen tulevan kaupungin suunnasta, ja pysähtyvän hetkeksi linnanraunion nurkalle, ja katselevan ympärilleen. Mies oli pukeutunut mustaan päällystakkiin, joka liehui lumisessa tuulessa kovin kevyen näköisesti. Luxia oli katsellut toista viikkoa ihmisten tarpovan lumessa, liukastelevan ja kahlaavan, niin linnanraunion nurkalle kulkijan olemuksessa oli jotakin erilaista, kevyttä ja huolestuttavan tuttua.  Mies toi mieleeni sen San Michelen papin, silloin kun hän oli lapsi, samat liikkeet, mutta ei kuitenkaan.
Hän muisti sen papin, Isä Teodoru Falcon ja… Silloin mies pysähtyi raunion eteen, ja tuntui katsovan suoraan häneen, ja Luxia Pintus muisti jotakin, joka oli ollut hänen mielessään kuin outo uni.


Muisto iski rouva Pintusta, ja hän puhalsi keuhkonsa tyhjäksi. Se oli ollut 1905, yli viisikymmentä vuotta sitten. Hän oli ollut leikkimässä kaupungin laidalla, uuden rautatiesillan takana, vaikka häntä oli kielletty. Vasta kun aurinko laski kaupungin taakse, hän havahtui miten pitkällä päivä oli, ja lähti takaisin kotiin päin.
Hän kuvitteli, että solasta tuleva hahmo oli Ukko Mereu, eikä kiinnittänyt tähän enempää huomiota, ajatteli vain, että olisi mukava kulkea kaupungissa sedän kanssa.
Luxia ei päässyt aivan sillalle asti, kun hän vilkaisi olkansa yli, ja näki tulijan olevan aivan kannoilla. Lianharmaa puku oli kuin kenellä hyvänsä San Michelen vanhalla miehellä, mutta kasvot olivat jotakin aivan muuta, täysin vierasta ja kauhistuttavaa.
Luxia ehti kirkaista, kun kulkija kiskaisi hänet kevyesti ilmaan, ja suun peittävä käsi tuntui oudon kuivalta ja kuumalta. Se oli niin suuri, että se peitti hänen kasvonsa kokonaan, leuasta otsaan ja maistui kummalta, niin kuin huonolta bottargalta. Seuraavassa hetkessä tyttö tajusi, ettei voinut hengittää, ja kauhu iski häneen.

Luxia yritti huutaa, mutta ilmaa ei ollut ja oman huutonsa sijaan hän kuuli hirvittävän murinan, ja hänen oli pakko laskea alleen. Samalla hänet kuitenkin pudotettiin alas ja hän tipahti mutaiseen maahan puron rannalle, kuin juuri suolistaan päässyt mullo.

Koskaan Luxia ei osannut sanoa, pelkäsikö hän enemmän sitä, että hänen kasvonsa olivat kuuman käden peittämänä, vai sitä, mitä näki, kun niin ei ollut, mutta vaikka hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja peittää päänsä, se ei onnistunut.
Suuri, lyhytkarvainen kellertävä koira roikkui hänen kimppuunsa hyökänneen… jonkin käsivarressa, ja tämä jokin yritti toisella kädellä repiä koiraa irti, kun samaan aikaan tavoitteli suullaan koiran kurkkua.
Hyökkääjä iski kahdesti koiran sillan kivipilariin, ennen kuin eläin herkesi, ja samalla kuului jostakin ääni -”Miroig!” Tämä huuto sai tämän kaamean otuksen ryntäämään karkuun, ylös liki pystysuoraa rinnettä, jota vain Mirtaksen mamman vuohet olivat pystyneet nousemaan, kohden solan ylittävää rautatietä.
Liki heti tuli solan suunnalta mies, joka juoksi pakenevan hirviön perään, kevyesti, mutta nopeasti, kädessään jokin suuren veitsen kaltainen ja samalla lähti myös kellanvaalea koira ylös rinnettä. Ohi juokseva mies huusi ohimennessään Luxialle “Odota minua!” ja lähti ylös rinnettä koiran perään.
Meni jonkin aikaa, eikä Luxia uskaltanut edes nousta siitä, mihin oli pudonnut, kun koira ja mies ilmestyivät, nyt kaupungin puolelta.  Mies nosti hänet jaloilleen ja jutteli rauhoittavasti, sanoja joita Luxia ei tuntenut, tai muistanut. Suuri koira katsoi häneen myös, kuin tuntisi myötätuntoa, mutta kuitenkin se oli hirvittävä veren sotkema eläin.

Mies pisti käden taskuun ja antoi hänelle kiiltävän kolikon, ja sanoi sitten  “mene nyt kotiin, ihan rauhassa, meidän pitäää mennä nyt toiseen suuntaan”. Mies ja koira lähtivät takaisin solaa pitkin, ja pieni Luxia Usai lähti kotiinsa.

Kotona Luxia kertoi pissanneensa hameelle kun hirviö oli käynyt hänen kimppuunsa ja koira ja mies olivat auttaneet, mistä seurasi napakka korvapuusti “älä valehtele äidillesi!” Mutta sitten se rähinä vasta alkoi, kun hän kaivoi pussistaan mieheltä saamansa rahan, ja Usain-mummo sanoi “Kultaa! Mistä tämä tyttö on saanut kultaa!”
Ja nyt, viisikymmentä kolme vuotta myöhemmin, rouva Luxia Pintus näki saman miehen, joka ei ollut vanhentunut laisin, papin puvussa, käyvän paksussa lumessa, yhtä kevyesti kuin kävelisi kirkon käytävää, kohden San Michelen kirkon raunioita. 

Bragalonen valokuvaaja/ ote

Julkaistu tekijä admin

Kun illallisaika tuli, Lady Agatha liittyi taas serkuntyttären ja tämän miehen seuraan hotellin ruokasalissa.

Anthony Matzoni puhui isänsä hautajaisjärjestelyistä, mutta Lady Agatha ei kuunnellut, vaan muisteli poikansa hautajaisia 1943.

Sinä päivänä satoi lunta. Lumi oli märkää, ja tuuli hakkasi sitä auton lasiin. Kukkia ei saanut mistään, mutta isän sisko, Avisin isoäiti järjesti jostakin silkkikukkia. Newingtonista he ajoivat Kincardineen. Siellä hän itki.

Anthony olisi täyttänyt toukokuussa neljäkymmentäyksi.
Lady Agatha antoi Matzonien puhua.