Avainsana: Capratorrente

Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan

Rouva Carmillina Carta paleli. Hän oli palellut kotona, hän oli palellut ostoksilla, hän oli palellut kadulla ja nyt hän paleli poliisiasemalla. Hän oli palellut koko päivän ja kaikki helmikuun kolme muutakin päivää. Lisäksi hänellä oli ollut hieman outo tunne koko päivän.
Toki hänen oli myönnettävä, että katseet joita hän poliiseilta sai, ne olivat osin hyvinkin lämpimiä. Hän ojensi ensin jalkansa oikein pitkäksi, ja veti ne sitten taas siististi ja asiallisesti vinoon tuolinjalkaa vasten. 

Kunpa hän nyt pystyisi palauttamaan mieleensä kaiken mitä oli nähnyt, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Joku oli huutanut, ja se parrakas mies oli lyönyt veitsellä toista miestä, ja juossut pois. Sitten se nainen oli pidellyt lyötyä, lumessa oli ollut verta ja ihmiset olivat huudelleet ja ryntäilleet kuka kauemmas, kuka lähemmäs, luontonsa mukaan, mutta mitä hän saattoi muistaa? 

Mariachiera oli poikennut eilen ja kertonut, että äiti oli ollut hieman erikoinen sen jälkeen mitä tapahtui professori Concauccelolle ja että äitiä voisi piristää, jos hän poikkeaisi joskus äidin luona. Sen vuoksi Carmillina oli lähtenyt liikkeelle, ja ajatellut, että voisi samalla ostaa vähän juustoa. Jos hän ei olisi pysähtynyt juustokaupassa, hän ei olisi ollut Montebrazzinilla, kun se puukotus tapahtui ja hän voisi olla jo äidin luona ja heillä olisi ollut tuota mantereelta tuotua mozzarellaa lounaalla. 

Kuinka kauan hän joutuisi odottamaan poliisiasemalla? Lounasaika olisi ilman muuta menetetty, mutta ehkä hän voisi kuitenkin viedä tuon mantereelta juuston päivälliselle. Äiti ei pitänyt Salinasin juustosta, vaan osti yleensä Ghirin juustoa, mutta nyt kun lunta oli kaikkialla, ei äiti varmaan lähtenyt niin kauas.Rouva Carta katseli, kuinka hajamielisen näköinen poliisi tuli rapusta ja meni erääseen huoneeseen kahvikupin kanssa. Nyt maistuisi kupillinen, olisikohan sillä poliisilla kahvia huoneessaan? Carmillina ei ollut juonut aamukahviaan kokonaan, kun oli ollut niin kummallinen olo. Tämä sääkin oli niin outo.

Se poliisi, mikä sen nimi nyt olikaan, äiti oli sanonut sen monta kertaa, mutta ei äitiin voinut luottaa yhdessäkään nimessä, oli tullut paikalle ja käskenyt hänet tänne, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi juuri hänet oli valittu kaikista kadulla olleista.
Mutta täällä hän vain oli.

Hän mietti sitä poliisia. Äiti sanoi komisario, mutta Mariachiera oli sanonut ylikomisario. Äiti tapasi silloin, kun Carmillina vielä asui kotona, aina kertoa, jos joku asiakas, josta äiti erityisesti piti, oli käynyt, ja komisario Mikäliejakuka  oli aina selvästi erityisessä huomiossa.
Hän kyllä tunnisti poliisin heti, kun tämä tuli aukiolle. Ylikomisario oli poikkeuksellisen pitkä ja pitkänaamainen mies, jonka jäänsiniset silmät toivat mieleen jonkun oudon pohjoisen linnun. Outo ulkonäkö ei ollut mitenkään ruma, eikä erityisen komea, mutta silti jollakin tavalla miellyttävä.
Yhdestä huoneesta tuli nainen, ja hänen perässään mies, joiden välillä oli selkeä ero. Mies näytti poliisilta, ihan hauskalta, mutta hieman nukkavierulta. Carmillina Carta arvioi naista. Tämä oli selvästi varakkaampaa väkeä, laadukkaassa kävelypuvussa ja takissa, jossa ei varmaan tarvinnut palella. Jalassaan naisella oli saappaat, jotka eivät sopineet naisen muuhun olemukseen. Naisen saattoi kuvitella teatterin kahvilaan tai sataman Torreen punaisissa kengissä ja punavalkoisessa kellohelmaisessa hameessa, kävelemässä saumasukat vilkkuen ja katselemassa hänen kaltaistaan työläisnaista pitkin nenänvartta. Naista saattava poliisi näytti oikein mukavalta. Tämä oli jotenkin hänen Carolinunsa oloinen, vaikka vantterampi ja varmaan kymmenen, tai ainakin kahdeksan vuotta vanhempi.

He pysähtyivät hetkeksi käytävälle, “Minun on saatava tupakka”, nainen sanoi, ja se kuulosti jotenkin rahvaanomaisemmalle, kuin rouva Carta olisi odottanut. 
Nainen kaivoi laukustaan pitkän imukkeen, metallisen savukerasian ja pisti savukkeen siihen. Poliisi kaivoi taskustaan sytyttimen ja antoi tulta naiselle, ennen kuin he jatkoivat käytävää lähemmäksi.

Rouva Bardem

Pakostakin tuli rouva Cartalle mieleen, että jos sosialistit voittaisivat vaalit, prostituutio kiellettäisiin. Ei sillä että hän olisi pitänyt naista huorana, mutta silti asetelma hymyilytti. Vaikkapa mitä tuosta, vaikka nainen olisi huora, sellaista lakia ei tule koskaan, joka puuttuisi tuollaisten naisten asioihin. 

“Takki maksoi varmaan enemmän kuin hänen koko vaatekaappinsa, vaikka hän laskisi mukaan saranatkin”, rouva Carta ajatteli kun nainen kulki ohi ja tupakkakauppiaan tytär erotti ulkomaisen tupakan tuoksun. 

“Ylikomisario ottaa teihin yhteyttä, jos on tarvis, niin tai sitten hänen kollegansa, ylikomisario Marconi, joka tutkii ampumista,” poliisi sanoi naiselle, ja he katosivat portaisiin.
Mies oli tuonut hänelle mieleen Carolinun. Hän viihtyi naimisissa, koko ajan paremmin, ajatus sai hänet hymyilemään 

Nieddu oli vilkaissut naista jo saattaessaan rouva Bardemin ulos, ja kysyi päivystävältä kersantti Batistinilta, kuka sen on.
“Rouva Carta, Pedro Buddun tapauksen todistaja,” päivystäjä sanoi, ja silmät kertoivat että hän oli Nieddun kanssa samaa mieltä, “jonossa Capratorrentelle.” 

“No minäpä saatan hänet sinne!”
“Juu, on karmeeta, miten raskasta voi poliisityö olla,” Batistini sanoi, työnsi esitiedot ja virnisti Nieddulle joka lähti takaisin ylös.
Nieddu pysähtyi hetkeksi porrastasanteelle ja katsoi lasin läpi rouva Cartaa, Nainen oli nuori, ja näytti aivan liian nuorelta ollakseen rouva Carta. Naisen piirteet eivät kuitenkaan olleet tyttömäisen sirot, vaan niissä oli jotakin, ikään kuin suurempaa, mutta kokonaisuus oli sopusuhtainen. 

”Rouva Carta?” Äsken ohi mennyt poliisi pääsi yllättämään hänet, ja hän säpsähti ja punastui ylös noustessaan. 

”Minä olen,“ Carmillina Carta sanoi, ja kampesi itseään pystyyn, takkiaan keräillen. Punoittivatko naisen kasvot hieman?
“Minä olen komisario Nieddu, menemme tapaamaan ylikomisario Capratorrentea”, mies viittasi käytävää eteen päin, “tänne päin, jos haluatte, voitte laittaa takin päällenne, täällä on aika kylmä.”
“Kyllä tämä käy,” rouva Carta sanoi.
Nieddu ei voinut olla ajattelematta miten erilainen tämä nainen oli rouva Bardemin rinnalla. Kyse ei ollut vain iästä. Rouva Bardem oli jo nelissäkymmenissä, ja rouva Carta, uskaltaisiko hän arvata, kahdenkymmenen, jos sitäkään. 

Bardemissa yhdistyi iän tuoma kokemus, tietty ylimielisyys, luontainen tietoisuus omasta asemastaan jonkinlaiseen vaanivaan jännitykseen, kiukkuun ja ahdistukseen, joita kasvatuksen tuoma kuori peitti.
Rouva Carta taas, hän oli eittämättä kaunotar, nainen jonka muisti, mutta siinä naisessa oli jotakin kevyttä karismaa. Toki hän näytti käytävällä istuessaan väsyneeltä ja kyllästyneeltä odottamaan, mutta syttyi heti pystyyn päästyään. 

“Päivästä tuli hieman erilainen, kuin olin ajatellut, luulin että ehtisin äidilleni lounaalle,” rouva Bardem sanoi saattajalleen. 

“No, nämä tapaukset ovat tällaisia, ja ne vievät oman aikansa,” Nieddu sanoi, ja silloin he olivatkin jo ovella.

Rouva Carta tunnisti heti poliisin kun ovi avautui ja käveli sisään muitta mutkitta.

“Päivää ylikomisario,” Rouva Carta sanoi, ja istui suoraan pöydän ääreen pyytämättä tai jättämättä aikaa enempää kohteliaisuuksille.
Ylikomisario otti toisella kädellä kansion komisario Nieddulta “Päivää,” ja vikaisi kansion sisään, “tunnemmeko me, rouva Carta?”

“Olemme tavanneet, mutta en voi sanoa varmasti teidän nimeänne,” rouva Carta sanoi varoen, mutta silti hieman kuin kiusoitellen.

“Minä olen Capratorrente, Otto Capratorrente, saattaisitteko auttaa hieman?” Poliisi sanoi kurottaen kaulaansa, kuin esitelläkseen kasvojaan.

“Laura Pellegrino on äitini!” Julistus sai vastaansa ylikomisarion silmissä pienen pilkahduksen, joka kertoi että nimi on tuttu.

“Aaah! Te olette hänen vanhin tyttärensä.” Ja tilanteen vakavuudesta huolimatta, Capratorrente suli leveään ja lämpimään hymyyn, “Äitinne kertoi kerran häistänne. Äitinne on hyvin vaikuttava henkilö, rouva Carta!”

“Minusta tuskin koskaan tulee yhtä vaikuttavaa” ja rouva Carta vilkaisi miehustaansa, “henkilöä, mutta te ylikomisario tunnutte aivan vanhalta tuttavalta, voitte hyvin sanoa Carmillina!”

“Selvä, Carmillina. Mennään asiaan. Näittekö puukotuksen!”

“Näin,” sanoi Carmillina Carta nyt vakavoituneena.

“ Mitä sinä näit, Carmillina?”

“Kuulin kuinka joku huusi takanani – irti, huoranpenikka – ja kun käännyin katsomaan, parrakas mies iski veitsellä kaasupullon alta toista miestä, jolla oli vihreä huivi kaulassa!”

“Ja te näitte tämän, kuinka kaukaa?”

“Matkaa oli suunnilleen saman verran, kuin puolesta välistä tupakkakaupan ovelta Rovinon kirjakauppaan.” Carmillina näytti käsillään noin omaa hartialeveyttään ja Capratorrente arvioi päässään; noin kahdeksan metriä.

“Mihin olitte matkalla?”

“Kotoani – asun Contin ja Montebrazzinin nurkassa – äitini luokse,” ja käsi viittasi edestä vasemmalta oikealle

“Tunnistaisitteko te tämän miehen?

“No en voisi olla varma, mutta kuinka monella tässä kaupungissa on parta!” Carmillina Corte sanoi, käden sipaistessa leuasta rinnan päälle “Ja varsinkaan nuorta miestä, jolla on parta?”

“Siis näitte että hän on nuori?”

“No sanotaan, ettei hän varmaan ollut teitä vanhempi. Hiukset mustat ja liikkui niin kuin nuori mies liikkuu,” ja nyrkit pyörähtivät Carmillinan rinnan edessä, imitoiden nopeasti liikkuvan miehen pakaroita.

“Ymmärrän. Entä nainen tämän uhrin seurassa? “ Capratorrente kysyi

“Elene Boi, nojasi seinää vasten, niin kuin olisi liukastunut hetkeä aikaisemmin, ja tavoittelisi tasapainoa!”

“Tunnette heidät?”

“No Elenen, näöltä,“ sanoi Carmillina, samalla kun teki rintaansa kohden eleen, joka muistutti hänen äitinsä kädenliikkeitä tupakkakaupassa, mutta kertoi, ettei Elene Boi muistuttanut äitiä, ”ja tiedän että hän meni naimisiin muutama viikko ennen minua. Hänen nuorin siskonsa oli samalla luokalla siskoni Mariachiaran kanssa.”

“Mitä te tiedätte tästä Elenestä?” 

“En juuri mitään. Mies on rakennusmies, isä vaatturi Santini, se pidempi veljeksestä, en muista heidän etunimiään,” käsi teki eleen, joka kulki rinnan edestä kuin saksia käyttäen, ja sitten, ikään kuin oivaltaen Carmillina lisäsi, “Mariachiara taisi sanoa, että Elene on hyvä laulaja, mutta sillä ei kai ole väliä.”’

“Eipä taida, “sanoi Capratorrente, ”eipä taida. Mutta te siis voitte sanoa, että parrakas mies, joka juoksi pois kaasupullon kanssa, puukotti Elena Boin aviomiestä?” “Kyllä!”

”Eikö teitä järkytä tämä yhtään?” Capratorrenten oli pakko kysyä.

Carmillina katsoi hetken jonnekin lapsuuteen,  ensimmäisiin muistoihinsa kaupungista, jossa oli elänyt koko ikänsä. Se sai hänet voimaan pahoin, mutta hän sanoi ”minä olen bragalonese. Olen nähnyt kaupungin palavan, joten ei minua yksi puukotus paljoa säikäytä!” Sitten nainen katsoi vetoavasti Capratorrentea, “Miten hänen muutoin kävi?

Vaikka keskustelu on vakava, Capratorrente hymyili Carmillinalle, “Se mies, jota puukotettiin, hän selviää, mutta ei se partainen nuori mies, hänen suhteensa ei enää tarvitse olla huolissaan.”
Carmillina nyökkäsi Capratorrentelle, osoittaakseen ymmärtäneensä, ja tämä vastasi samalla eleellä, “no sitten tämä on teidän osaltanne selvä!” Capratorrente nousi kättelemään Carmillina Cartaa, “komisario Nieddu saattaa teidät alas. Ja sanokaa äidillenne terveisiä.” “Sanon. Hän pitää teistä!” 

 

Capratorrente hymyili kätellessään, eikä Nieddu malttanut olla pistämättä sivusta “Se on sellainen, tämä meidän ylikomisario!” ja kun Nieddu meni Carmillinan perässä käytävään, hän näki esimiehensä tekevän käsimerkin, jonka hän tulkitsi ystävyyden merkiksi, vaikka se ei ollut vaihtoehdoista ainoa. 

“Mukava mies, tämä Capratorrente “ rouva Carta avasi keskustelun heti käytävän puolella, ja sai Nieddun hymyilemään, ja vilkaisemaan että ovelle tuli matkaa, ennen kuin vastasi. 

“On se mukava, poliisiksi,“ ja Nieddu virnisti niin, että sai rouva Cartan hymyilemään, “ja erittäin hyvävainuinen poliisi.”
“Mistä puheenollen, se edellinen nainen, hän taisi polttaa ulkomaista tupakkaa,” rouva Carta sanoi.
“Huomasin saman, kun hän laittoi sen imukkeeseen. Hänen miehensä, tohtori Bardem varmasti matkustelee työssään.” ylikomisario Nieddu vastasi, “ja tarkka vainu teilläkin.”
“Minähän olen kasvanut tabaccheriassa, äiti ja isoäiti ovat molemmat pitäneet tupakkakauppaa. Mummoni aloitti vuonna -22, “ja rouva hymyili sitten ylikomisario Nieddulle valloittavasti, “ja saatte tekin sanoa Carmillinaksi.” 

“Minä olen Tiedoru,” ja ylikomisario Tiedoru Nieddu tarttui Carmillinan ojennettuun käteen.
“Tekin olette bragalonese. Meidän lähellä on asunut suutari Nieddu. He muuttivat pois kun olin lapsi.”
“Isän serkku. Hänen pojillaan on nyt oma suutarinliike Pontesievessä.” 

“Suutarin rouva oli jotakin sukua minun isälleni, mutta kun isä ja Emiliano-setäkin ovat kuolleet, olen unohtanut mitä.”
“Ehkä me olemme jonkinlaisia pikkuserkkuja,” Tiedoru sanoi ja avasi oven portaikkoon.
“Eikö sitä sanota: bragaloneseksi serkku on braglalonese!” ja nauroivat mennessään rappuun.

He kulkivat portaikossa, joka muistutti siitä, että poliisilaitos oli alunperin tarkoitettu porttilinnoitukseksi kaupunginmuuriin, vaikka muuria ei ollutkaan. Kapeista ikkunoista näkyi vain vähän ulos, nyt kun lumi oli liki tukkinut ne, ja paljas lamppu katossa raiskasi kolkon käytävän keltaiseksi. 

Carmillina haistoi rappukäytävän ummehtuneessa ilmassa hikeä höyrynneet poliisit, jostakin tulevan vienon kusen hajun, pakkasen esiin pureman kosteuden ja amerikkalaisen tupakan hajun, ja hän tunsi pahoinvointinsa yltyvän. Ja miten hän tarvitsisikaan kahvia.
Huonovointisuus sai Carmillinan kiirehtimään askeliaan, mutta poliisiaseman alakerrassa tilanne ei parantunut laisinkaan.
“Tiodoru, mistähän minä saisin kupin kahvia?”
“Tässä on lähellä parikin paikkaa. Oikealle ja vielä kerran oikealle, ja seuraava kortteli asemalle, on La vedova dei carabinieri, sen näkee kauas, oven päällä on kiväärit ristissä, poliisit käyvät siellä paljon,“ selitti Tiedoru kädet heiluen, “mutta paremmin reittinne varrella on, jos olette kotiin menossa,, suoraan ovelta joelle päin,  toisessa risteyksessä Cagna Nera. Tunnette sen mustasta kissasta oven päällä.” Sitten hän sanoi, “Poliisin oman kahvi on sellaista, että tarjoamme sitä vain pahimmille murhaajille,” ja Nieddu virnisti päälle.

Kun he kulkivat ohi päivystäjän tiskin, päivystäjä Batistini hymyili ohi suureen äänen valittavan vanhemman naisen, niin leveästi, että nainen keskeytti hetkeksi ja katsoi taakseen. 

Kun he olivat ovella, satoi taas lunta, pieniä kiteitä, kuin kristallia, eikä paljon.
“Kaunista, mutta olen saanut siitä tarpeekseni, “Tiodoru sanoi.
“Niin, minulle riittäisi yksi päivä,” Carmillina myönsi.
“Kiitos teille, Carmillina. Otamme yhteyttä, jos on aihetta.”
“Niin. Kiitos, kai. Ja niin kuin äitini sanoisi” Carmillina vastasi, levittäen kätensä rinnan korkeudelle, “koska vain!” 

Kättelyn jälkeen Carmillina Carta lähti kulkemaan kohden jokea. Kun poliisilaitos oli takana, kaikkine hajuineen, hän haistoi toisenlaisia tuoksuja. Poliisilaitosta lämmitettiin kai hiilillä, sen tuoksu oli erilainen, mutta suuri osa kaupungista haisi palavalle puulle, polttoöljylle ja pakokaasulle. Kaikki oli käärittynä talven ja lumen latistavaan kääreeseen, joka samalla korosti mutta pehmensi tuoksut joksikin vieraaksi.
Carmillinan olo ei kohentunut, mutta hänen mielialansa muuttui. Kun poliisiaseman rappu ja alakerran käytävä olivat tuntuneet vetävän häntä alas, niin nyt ollessaan ulkona, koteja lämmittävien savujen piirtäessä kattojen ylle siniharmaata huntua, hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja toiveikkaaksi.
Ristiriitaisissa tunnelmissa Carmillina Carta tuli risteykseen ja näki kyltin, jonka päälle oli kuvattu selkäänsä köyristävä musta kissa, häntä pystyssä. Hän katsoi taakseen, näki lumisateeseen kietoutuvan rujon poliisiaseman ja sitten katua alas, joen suuntaan, jossa joen takana valkeassa hämyssä oli Dietro Fabbrica, vielä köyhempien ihmisten alue. Silloinhän tiesi, mitä on tehtävä; hän oksensi sen kaiken vähäisen mitä oksennettavissa oli.
Kun tuntui, ettei hänellä ollut enää mitään annettavaa tälle lumiselle kadulle, hän käveli sen yli, varmana ja tietäen mitä tulisi tekemään. 

Hän menisi ensin Cagna Neraan, joisi doppion, ja jos siellä olisi, söisi ainakin kaksi cornoa Nutellan kanssa, ja menisi sitten äidin luokse kertomaan uutiset.

Sen seitsemän tarinaa – Bragalonen poliisi, sivu seitsemän.

Ylikomissario Capratorrente puhuttelee nuorta komissariota

Se oli järjettömän kylmäverinen. Yhden illan aikana mies pilkotaan elävältä omassa asunnossaan, talossa jossa asuu muitakin ihmisiä. Sen järjestelmällisyydessä taas oli jotakin sairasta intohimoa. Ei ihmistä pilkota elävältä sattumalta, eikä toisaalta siinä ollut mitään järkeä. 
Ylikomisario mietti asiaa ja oliko kenties tämä ammattirikollisten viesti, mutta kenelle ja kuka sen lähetti. Hän oli hyvin selvillä alueen roistoista, ja tiesi, että San Michellen alueella ei asunnut kuin tavallisia pikkurikollisia, joista kukaan ei suoraan olisi tämän teon kohde tai tekijä.

Ylikomisario seisoi seuraavalla tasanteella ja jyskytti ovea ajatuksissaan kun oksentamaan lähtenyt nuori, oksennukselta ja partavedeltä haiseva konstaapeli tuli hänen luokseen.
-”Herra ylikomisario?”
-”Niin…”
-”Pyysitte luoksenne?” Ja nyt Capratorrente vasta havahtui täysin ajatuksistaan.
-”Niin! Totta! Vahtikaa portaita, älkää päästäkö ketään muuta kuin oikealla asialla olevia viranomaisia sisään huoneistoon! Myöskään itse ette saa mennä. Jos teillä on kysyttävää, kysytte minulta tai jos en minä ole paikalla, komissario Nieddulta.!” Ja ylikomissario katsoi että viesti meni perille, ennen kuin jatkoi -”Ja siitä oksentamisesta… Pyydän anteeksi jos olin hieman jyrkkä. Aina, ihan aina, minun tutkintapaikallani tärkeintä on ettei sotketa todisteita.

Rouva Barberis lähtee ulos

Rouva Barberis seisoi ovella, päällään turkkinsa, sama, joka hänellä oli ollut silloin kun oli tavannut ulkoministeri Cianon Torinossa. Se tuskin oli muodikas tuolla ulkona, mutta varmasti tarpeellinen.
Ovi hänen edessään oli vielä suljettu, mutta hän katsoi sitä, kuin näkisi sen taakse. Oven takana koitti vapaus, joka näyttäytyi kepeänä ja kirkkaana siitäkin huolimatta, ettei hän ollut koskaan ollut varsinaisesti teljettynä sisälle.


Achille pärjäisi kyllä, Rouva Barberis ajatteli, vetäessään nahkakäsineitä käsiinsä, ei hän olisi poissa, kuin puolisen tuntia, mitä sinä aikana voisi tapahtua?
Jos se poliisi, ylikomisario Capratorrente ei olisi käynyt, hän ei luultavasti seisoisi ovella, valmiina astumaan kynnyksen yli ensimmäistä kertaa… Ensimmäistä kertaa sodan loppumisen jälkeen.
Rouva Barberis laski teljelle, avasi oven, astui ulos talostaan ja laski ensimmäistä kertaa koskaan jalkansa lumen peittämälle kotikadulleen. Hän ei tiennyt, oliko seuraavan kulman takana vielä se pieni baari, mikä siinä oli ollut sodan aikana, mutta jotenkin hän toivoi sen olevan siellä yhä.
Baari oli suljettu ja tuolit oli pinottu osin kiinni rullatun markiisin alle. Terassin tuolit näyttivät melkein yhtä kuluneilta kuin ylikomisario Capratorrenten kengät. Rouva Barberis oli hieman pettynyt, ja päätti, että kävelisi korttelin ympäri, oli miten oli.
Seuraavalla kadulla näytti olevan jotakin tapahtumassa, karabinieerit olivat katkaisseet kadun di Santin kangaskaupan kohdalta ja poliisit menivät vastapäiseen taloon.
Rouva Barberis tunnisti avuliaan ylikomisario Capratorrente, joka näkyi muiden poliisien seasta liki päätä pidempänä, ja tämän takana harteikkaan komisario Nieddun, menevän taloon. Katsoessaan poliiseja rouvan huomion kiinnitti toisella puolella karabineerejä seissyt pappi, joka oli yhtä pitkä kuin ylikomisario. Pappi näytti samaan aikaan arvovaltaiselta ja samaan aikaan lempeällä, mutta kuitenkin vaarallisella tavalla. Papin katse ei ollut suunnattu ovelle, jonne poliisit olivat menneet, vaan oven lähellä seisovaan nuoreen naiseen. Papithan ovat kuitenkin miehiä.
Papin huomion saanut nainen oli kaunis, muistutti jostakin rouva Barberiksen nuoruudessa, takki näytti liian heppoiselta säähän nähden, mutta laukku näytti matkan päähän vankalta ja hyvin tehdyltä. Naisen asennossa oli jotakin, joka sai rouva Barberiksen epävarmaksi.

Nicola di Santis oli jännittynyt Hän pelkäsi hukanneensa tilaisuutensa, eikä tiennyt mitä siitä seuraisi.
Neiti di Santis tunsi belgialaisvalmisteisen pistoolin painavana laukussa ja tiesi, että hetken kuluttua saattaisi koittaa se hetki jota hän aina oli pelännyt: hänen olisi saatava ase salamannopeasti ulos laukusta ja ammuttava kohti kohden harmaa tukkaista miestä, inhottavinta, joka koskaan oli tallannut Bragalonen katujen mukulakiviä verentahrimilla läskipohjakengillään, Angelo di San Epifaniota, -pelkkä ajatus sai Nicolan sydämen takomaan hurjasti ja kylmännihkeä hiki pakkasessa hänen popliinitakkinsa kainaloihin.
Kun neiti di Santis otti kiinni laukussa olevan aseen kahvasta, joku laski kätensä hänen käsivarrelleen ja hän jähmettyi; katsoi ensin pitkää kapeaa kämmentä käsivarellaan, ja antoi sitten katseen seurata mustaa hihaa pelleriinin reunaan ja kohotti sitten katseensa, ja näki hyvin pitkän, nuoren ja lempeäsilmäisen papin katsovaan häntä silmiin.

Todistaja

Kahvi ja pastiera olivat juuri tuotu pöytään, kun lady Agatha näki sisään tulevan miehen. Olemus oli epäsiisti, kasvoilla oli heikko sängen sinerrys, vaikka kello ei ollut vielä puoli yhtätoista. Mustien kulmakarvojen alla olivat jäänsiniset silmät.

“Rouva....Ylhäisyys, ”  mies sanoi, ja pyyhkäsi käsiään pikkutakin helmaan.
“Rouva on riittäväinen”, Lady Agatha vastasi.
“Minä olen ylikomisario Capratorrente” mies sanoi ojentaen kätensä, jolla olisi voinut peittää karitsanpaistin.

“Minä olen Agatha Cluskey, se on aivan riittäväinen,” Agatha ojensi kätensä. “Joskus pitää lyödä titteli edessä, mutta yleensä pelkällä Agathalla on riittäväinen” rouva sanoi, “Joten sanokaa vain Agatha. Istukaapa, olkaa hyvä.” Hän oli tottunut tähän, ulkomaalaiset usein häkeltyivät arvonimistä.
Ylikomisario istui ja alkoi kaivella povitaskuaan.

”Minä tiedän sinut. Serkkuni aviomies on tavattu sinua,” Agatha sanoi ja miehen käsi pysähtyi povitaskuun.
“Kuka hän mahtaa olla?” Ylikomisario narahti.

”Anthony Matzoni, isä hänen kuoli, ja teillä oli vaikeus silloin!” Agatha puraisi huultaan.
“Tosiaan, herra Matzoni. Valitettava tapaus. Meillä on ollut ongelmia sään kanssa, ja pulaa autoista.”
“Anthony nyt vähän vain hermostunut. Hän ei kovin vihainen, huonontunut omatunto on hänet, kun ei isä tavannut eloisasti.” Ja lady Agatha taputti yhtäkkiä Capratorrenten kättä, “ja minä ymmärsin, tämä on Bragalone! Asioita tapahtuu ja ei tapahtuu.”

“Kiitos, tämä on…” ylikomisarion suu jäi auki etsimään sanaa, ja Agatha yritti ohittaa tämä vaiheen.

“Te sanoi, auto pulassa poliisi?” Otti taas hellästi kiinni poliisin kädestä, “onko poliisiauto hintainen? Minä ostan poliisiauton Bragalonen poliisille!”

“Ehkä te keskustelette asiasta komentajan kanssa?”  Ylikomisario sanoi, ja asettui ryhdikkäämmin tuolilleen “komisario Rossi...”

“Niin, tapasin hänet tuolla portissa!” Agatha puraisi uudelleen huultaan.
“...kertoi että löysitte ruumiin tuolta porttikäytävästä!”

Nyt Agatha työnsi suuhunsa pastieraa, ja pureskeli sen kaikessa rauhassa, otti siemaisun cappuccinoa ja pyyhki suunsa nielaistuaan.
“Niin, se surkea nuorimies, joka oli tullut valitettavalla tavalla kuivaksi herran Rinaldin portilla.” Agatha puhui ylikomisariolle, mutta yritti katsoa baariin, olikohan täällä konjakkia.
“Miten tulitte menneeksi porttikäytävään”
“Tietysti minä menin porttikäytävään, ainahan minä menen kaikki paikkaan!” Agatha vastasi pistäen suuhun uutta palaa pastieraa. Agatha odotti että poliisi olisi kysynyt jotakin lisää, mutta piti kumman pitkää taukoa.

Rinaldi lähestyi, sulavasti ja rennosti, valkoinen pöytäliina vyötäröllä, ja Agatha vilautti tälle kahtasormea,  viitaten niillä epämääräisesti baarin ylähyllyn suuntaa, jossa brandyt olivat. Rinaldi teki sulavan U-käännöksen käännöksen tiskille, otti sen takaa pari lasia ja pullon, ja lähti uudelleen kohden Agathaa ja Capratorrentea.

“Miksi te menette aina joka paikkaan,” tuli ylikomisarion kysymys nyt nopeasti, kuin olisi yrittänyt kiriä kiinni jahkailuun käytettyä aikaa.
“Koska minä otan kaikki valokuvat,” ja Agatha taputti pöydällä olevaa Leicaa hellästi kuin hullu kissanainen lempinarttunsa pörröisintä poikasta, “minä menen kaikki paikat, koska minä olen suloinen vanha nainen, ja jos joku sanoo ei saa ottaa kuva nyt, minä olen suuri arvokas baronessa, eikä kukaan sano minulle ei”

Rinaldi kattoi ylikomisariolle cappuccinon ja pastiera napoletanaa, ja kaatoi hänelle ja Agathalle Stravecchiota lorauksen, joka olisi ollut hieman liikaa ylikomisarion päivälliselle, mutta jolla Agatha nyökkäsi tyytyväisenä

“Otitteko te jotakin vainajalta?” Capratorrente kysyi Agathalta, joka vastasi vilkaisulla, joka sai Capratorrenten kaipaamaan partisaaniaikoja.

“Minä olen vanha, rikas, ulkomaalainen aristokraatti. Ymmärrän kyllä, jos te luulette että olen seinähullu, ero ei ole suuri, mutta se on varsin olevainen.”

“Yritetään toisin tavoin. Miksi valitsitte tämän porttikäytävän?”

Nyt Agatha mietti pitkän tovin, jona aikana pala torttua, siemaisu kahvia ja hörppäys brandyä katosi, ennen kuin ajatus tuli sanaksi.

“Valo. Minä en tiennyt ennen kuin Sir Gaius, hän oli minun aviomies, kuoli, mitä valokuvaus on. Se on valoa.” Agatha sanoi hitaasti. “Minä etsin sitä kohtaa, missä valo tulee esiin. Nyt kun kaikki on lunta, valo on erikoista, ja se on mennyt monessa paikassa piiloihin.” sitten hän ojensi kätensä baaritiskiä kohden. “Katsokaa tuonne, yli baarin, siellä on takana ikkuna, ja baarin takana kaikki valo tulee ikkunasta, kaikki valo on takana, mutta sitten on baari, siinä valo tulee takana, ja päältä. Baarin takana on valo ja kaikki valon edessä on varjo, mutta sitten on tässä valo päällä baari, ja kaikki pullot, lasit, kahvilakone ovat täynnä valoa, väriä ja muotoja, takana varjoa vasten.” Kun Capratorrente näytti ymmärtävän, Agatha jatkoi “Minä etsin sen ulkona, valoja takana, käytävä, ikkuna, massa edessä, jostakin lisää valoa, aukko talojen välissä, lamppu, ikkuna. Jos minä näen valo ja portti, minä menen ja otan kuvan” ja Agatha rapsutti Leicaa, ja näytti siltä että kuulisi sen kehräävän.

Menneisyys saapuu Verniosta

Capratorrente tarvitsi ilmaa ympärilleen, vaikka hänellä oli oma huone, joka oli itse asiassa suurempi kuin tutkintatuomari Greppillä, sekään ei aina riittänyt ja hänen piti hakea ilmaa ympärilleen ullakkokerroksen parvekkeelta, jos näki kilometrin mittaista suoraa pitkin uudensillan katua aina NovaFabbricalle asti.
Kylmä piti väen sisällä, mutta silti hän näki muutaman hahmon taivaltavan kylmässä, nainen työnsi sitkeässä lumessa lastenvaunuja yli kadun matkalla vanhankaupungin suuntaan, ja pari nuortamiestä juoksee tämän ohi, vailla pienintäkään elettä auttaa naista.
Aseman suunnasta tulee Fresanten risteykseksestä mies, joka takki saattaisi olla vanha sotilasmantteli, kantaen suurta laukkua olkapäällä. Miehen hahmo, mantteli ja suuri laukku selässä palauttaa Capratorrenten mieleen nuoruusvuodet, miten hän ja muutama muu nuorimies Umbriasta, kulki vuorien ja metsien läpi paikantamassa panssareita liittoutuneiden koneille. Tuntui oudolta ajatella miten vähän siitä oli aikaa.  Vain kaksitoista vuotta sitten hän oli marssinut vuorilla kohden Bolognaa. Mikä sen lyhyen kaverin nimi oli, joka tuli mukaan Firenzestä, jolla oli rivot jutut, ja ampui vanhalla kertaladattavalla kiväärillään kärpäseltä pallit.   Ugo, jotakin. Ugo Malatesta.

Hahmo muistutti Ugo Malatestaa. Capratorrente pystyi kuvittelemaan, miten tuo mies, joka nyt nosti lastenvaunuja hangesta, ottaisikin kassista kovia kokeneen kiväärin, ottaisi tukea lastenvaunuista, ja ampuisi Uudellasillalla olevan kuorma-auton kuljettajaa silmään, niin kuin silloin, kauan sitten, edellisellä reissulla ennen kiun saksalaiset olivat saada heidät väijytykseen Verniossa.  Siitäkään miehestä hän ei kuullut mitään Vernion jälkeen.

Parvekkeella tuli kylmä, ja Capratorrente ravisteli partisaanivuodet ullakon taasanteelle, ja lähti portaita arkistoon, kysyäkseen Doppiolta, mitä tämä oli saanut selville insinööri Gherardista.

Doppio istui, kuten tapasi, risti-istunnassa pöydällään, muistikirja polvella ja puhelin korvalla. Capratorrente puhui kuiskaten ”Gherardi?” ja Doppio vastasi suuliikkein, ”puolituntia.”

”Anteeksi kuka?” Capratorrente kuuli kaksi äänisen kysymyksen, ja tunnisti toiseksi kysyjäksi Nieddun.

Hän tunsi äänen, kun raotti ovea aulaan. ”Onko täällä Jumalan lahja Italian naisille, Otto Capratorrente? Pitkä sinisilmäinen mies, mahdoton unohtaa.”
”On se täällä,” vastasi päivystäjä, ”soitan hänelle.”
”Ei tarvitse,” Capratorrente sanoi avaten oven levälleen, ” minä olen tässä, Malatesta, Firenzen kamalin gargoyle.”

Vieras virnisti, ja näytti silloin todellakin pirulliselta, mutta huumorintajuiselta gargoylelta.

”Otto! Pirulainen! Kuulin että olet täällä!” Ja tuli halatakseen Capretorrentea.
”Pitkästä aikaa. ” Capratorrente vastasi lämpimään  tervehdykseen, ”siitä on nyt kaksitoista vuotta!” 

Samaan aikaan tuli portaita alas Greppi ja Rossi ja Capratorrente esitteli Ugo Malatestan kollegoille ja tutkintatuomarille.

”Minä taidan olla henkeni velkaa tälle miehelle!” Ugo Malatesta julisti, ja taputtii Capratorrente olkapäälle, joka oli suunnilleen hänen päälakensa korkeudella. ”Me oltiin Otto, minä ja pari kaveria Umbriasta tiedustelemassa sodan loppupuolella, ja matkalla takaisin etelään, turvapaikkaan, jossa oltiin oltu pari kertaa aikaisemminkin.”
”No se oli silloin…” Capratorrente yritti väliin, mutta Malatesta jatkoi tästä piittaamatta. 
”Otto oli meidän suunnistaja, tämä mies on aivan piru maastossa, ja minä luulen että hän suunnitteli aina reitin, ei lyhyimmän mukaan, vaan missä oli parhaat naiset!” Malatesta kertoi, ”Me oltiin jouduttu edellisenä päivänä lähtemään juosten takaisin etelään ja suunniteltiin että ollaan piilossa Vernion lähellä olevassa maatalossa. Samassa talossa oltiin oltu aikaisemminkin, siellä oli sellainen tytär, joka oli kuin Sophia Loren paremmilla tisseillä, ja minä luulen, että Otto vietti sen kanssa kahden kesken enemmän kuin oikeastaan isäntä olisi halunnut, mutta sitä kautta me oltaisiin menty.” Ugo iski silmää Otolle, joka toivoi, ettei hänen kasvoistaan näkyisi, miten kiusallista tämä hänestä oli. 
” Ihan kohta kaksitoista vuotta sitten…”
”Mutta tämä mies, hän aavisti jotakin!” Malatesta piti dramaattisen tauon, joka oli käydä kiusalliseksi, ennen kuin kertomus taas jatkui. ”Pari kilometriä ennen Otto sanoi, että hänestä ilmassa haisi ruuti, ihan kuin olisi ammuskeltu, ja että kuorma-auto olisi mennyt meidän edeltä Vernion suuntaan. Kukaan muu ei haistanut mitään, mutta Otto piti päänsä, ettei lähestytä taloa tavallista reittiä rotkosta, vaan kierretään yhden kukkulan ympäri, ja tullaan yläkautta. Ja Jeesus Maria, me kiivetään helvetin jyrkän pensaikon halki ja katsotaan kiikarilla talolle, niin siellä on seinässä luodin jälkiä, ja ladon ovesta näkyy harman saksalainen panssariauton perä.  Tämä äijä oli aavistanut että siellä on ansa!”
Miehet virnistelivät tarinalle; heidän Capratorrente oli pelastanut partisaanit, kaikki muut, paitsi Nieddu, joka katsoi merkitsevästi Capratorrentea, joka kyllä hymyili, mutta silmät sanoivat Nieddulle, ”Voi paska!”

Kohtaaminen katedraalin edessä

Ylikomisario Capratorrente seisoi kylmissään aukion laidalla ja katseli miten miehet yrittävät lapioida lunta  kaduilta aukion puolelle. Kitin värinen päällystakki oli suurin mitä hän oli Bragalonesta löytänyt, ja se oli samaan aikaa hieman liian lyhyt ja selvästi suuri.  Vaikka hänellä oli alla tavanomainen harmaa pukunsa, ja vanha, jo nuoruusvuosilta mukana kulkenut vihreävillapaitansa, päällystakki oli hänelle liian suuri, ja kurottu solmitulla vyöllä.
Rouva Capratorrenten lukemattomiin hyveisiin ei kuulunut loistavan neulojan lahjat ja hänen miehelleen kutoma pipo näytti pikemminkin baskerin ja pannumyssyn epäsäätyisestä suhteesta syntyneeltä teatterirekvisiitalta, kuin ylikomisarion työssään käyttämältä päähineeltä. 
Capratorrente sormia paleli, vaikka hänellä oli hansikkaat kädessä ja kädet taskussa, mutta ajatteli, että kestävänsä vielä sen tovin, että pääsisi kahville, kunhan Väärä-Rossi tulisi. 
Kun hän tunnusteli oloaan, kaikki muut osat tuntuivat kärsivän kylmästä paitsi jalat, jotka olivat hänen kauan palvelleissa ja hyvin hoidetuissa alppikengissään, joiden merkitys hänen elämässään oli ollut vuosia lähinnä nostalginen, kuin laatikossa säilytetty pala vapaata nuortamiestä perheellisen miehen kaapin perällä.  Nyt, viimeiset kymmenen päivää vanhat alppikengät olivat olleet hänen tärkein vaatteensa. Vaikka hän olikin ostanut viime viikolla uudet vuoristoon ja talveen sopivat kengät Genovan matkalla, joiden hinta aiheutti hänelle pistoksen perheellisen miehen omassatunnossa, nämä vanhat alppikengät tuntuivat silti jalassa paremmilta. Jos hän olisi asiaa ajatellut, hän olisi tajunnut, että alppikengät muistuttivat häntä partisaanivuosista, jolloin hän oli tehnyt osansa vapaan Italian eteen.
Liike silmänurkassa sai Capratorrente kääntämään päätä, ja hänen kapeille kasvoilleen nopeasti kasvanut musta sänki pisti vastaan harmaata villaista kaulaliinaa vasten.

Isä Pozzo oli tullut ulos arkkipiispan palatsista, vierellään joku toinen, lyhyempi mies, jota Capratorrente ei tunnistanut, mutta kun lumipenkan takaa tuli esiin suuri harmaan kirjava, saattoi ymmärtää miehen olevan se ulkomaalainen kreivi jolla oli talo Jokikadulla.
Pelkästään kreivin näkeminen piispanpalatsin ovella olisi ollut kiinnostavaa, mutta isä Pozzon ja kreivin näkeminen yhdessä oli jo erikoista. Kreivi ja isä Pozzo vaihtoivat keskustelivat ja ilmassa leijuvan höyryn rytmi ja määrä kertoivat kumpi oli milloinkin äänessä. 
Kreivi oli pukeutunut asianmukaisesti, kuten Böömissä nuoruutensa viettäneeltä saattoi odottaa, talvisäähän, mutta isä Pozzo näytti olevan liikkeellä sutaanissa, jos ei se musta, mikä hänen käsivarrellaan näytti roikkuvan, ollut päällystakki.
Matkan päästä näki, että miten isä Pozzo nosti päähänsä cappello romanon, pappien perinteisen arkihatun, ja sitten kaivoi jostakin hansikkaat, joita pisti käteensä samalla puhuen kreiville, ja miehet erosivat toisistaan kättelemättä, tervehtivät vain heilautuksella. Suuren koiran kanssa liikkeellä oleva kreivi katosi nurkan taakse, mutta isä Pozzo näytti katsovan lumisen aukion yli, leväytti sitten, ja tämä olisi pitänyt arvata, auki suuren mustan viitan.
Kuin tietäisi tarkkaan olevansa tarkkailun kohteensa ja missä Capratorrente oli, isä Pozzo käänsi katseensa suoraan tarkkailijaansa, ja lähti tulemaan suoraan kohden.  Capratorrente ehti ajattelemaan, että hänen pitäisi keksiä syy lähteä liikkeelle, mutta oli liian myöhäistä. Pappi liikkui nopeasti ja varmasti, kevein askelin, eikä näyttänyt olevan laisinkaan huolissaan jäisestä kiveyksestä.
“Ylikomisario! Onpa ilo nähdä teitä!” Tervehdys kuului jo matkan päästä, eikä luontevaa tapaa poistua tilanteesta ollut. 
“Isä Pozzo, tekin liikkeellä täällä kylmässä!” Capratorrente tervehti takaisin, ja katsoi nyt lähestyvän miehen piirteitä. Jotenkin ne häiritsivät häntä ja Capratorrente ei voinut olla varma, oliko siinä kysymys hänen ennakkoluulonsa pappeja kohtaan, vai jokin muu tekijä, mutta isä Pozzon kasvot olivat näyttivät olevan liian symmetriset. Poliisin työssä, kun opetteli painamaan ihmisten piirteitä mieleensä, oppi katsomaan kasvojen tasapainoa, miten kulmakarvat, silmät, korvat, koko kasvojen tasapaino asettui, mutta isä Pozzon kasvoissa ei ollut mitään silmin nähden havaittavaa epäsymmetriaa. 
Silmät olivat elokkaat ja vaaleanruskeat, vaaleammat kuin yleensä paikallisilla, ja kulmakarvat säännölliset liki suorat, mutta nousivat ohimoa kohden, kuin taiteilija olisi nopeasti vetäissyt siveltimen irti kasvoja luodessaan. Suhteellisen matala nenä ei ollut aivan suora, vaan siinä näki pienen. matalan kyömyn.

Suoran suun huulet olivat kapeat, mutta amorinkaari oli vaikutti liioiteltulta ja yhdessä soikeiden kasvojen kanssa, näyttivät hieman naiselliselta.
Kuitenkin eniten vaivasi isä Pozzon korvat. Sellaisia korvia, joiden yläreuna oli aivan suora, ja Darwinin kyhmy näytti olevan taaksepäin, ja toivat mieleen jonkin eläimen. Hän ei ollut nähnyt sellaisia korvia kenelläkään aikaisemmin.