Avainsana Cardloo

Drachendell 13

Kun aita teki mutkan, meidän polkumme kaarsi sen ympäri ja siinä oli, aivan yllättäen, talon rauniot, joihin pensas tunkeutui kahta puolen. Raunioiden puolessa välissä näkyi pystyssä olevat ovenpielet, mutta kaari niiden välillä oli suurimmaksi osaksi sortunut, oikealla puolella oli yksi, noin suuren tiilen kokoinen kivi, johon oli kaiverrettu vanhoilla kirjaimilla koholla oleva teksti MISE, ja vasemmalla puolella toinen, jossa näkyi teksti CTIS. 

Tällä kertaa en hätkähtänyt samoin, kuin tullessamme aidalle, pikemminkin ärsyynnyin. Cardloon ensimmäisen osan toisessa osiossa oli portti, jonka päällä oli vain alku ja loppu, muu osa tekstistä oli murtuneena kivien joukossa.
Tämä oli ensimmäisen jakson ikävin osa. Saatoit joko ottaa tehtävän, ja päästä ohittamaan vaarallisen ja hitaan reitin, tai epäonnistua tehtävässä, ja joutua kiertämään toista reittiä, joka käytännössä hidasti sinua ainakin viikon.
Mutta se, mikä teki tehtävästä erikoisen vaikean, oli ettei riittänyt, että selvitti tekstin, vaan sinulla piti olla 20 seuralaista, joiden kanssa kannattelit kiviä ja oikeassa järjestyksessä, ja vain yksi pelaaja kerrallaan tiesi, mitä kunkin kivessä luki. Onnistuessa kaikki kaksikymmentä pääsivät läpi. Mutta vain yksi, kauiten portilla odottanut, sai kerrallaan yrittää. 

“Videmus  propter passionem misericordia,” sanoin oven nähdessään. 
“Sekö oli sinun lauseesi?”
“Miten niin minun?”
“Niin, kai tiesit, että vaihtoehtoja on yli kolmetuhatta?” Longner kysyi, ja äänessä oli hyvin hienoinen toru.
“Niin, no, minä tiesin, että vaihtoehtoja on paljon, sen sain selville, kun juttelin muden pelaajien kanssa, mutta en tiennyt, että niitä on niin paljon.
“Niin, päästäksesi portille, sinun on pitänyt käydä läpi ensin kolme valintaa, jokainen niistä vie kyllä portille, mutta eri reittejä, sitten seitsemän muuta valintaa, joista osa vie sinut uusille reiteille, osa vie takaisin päin, osa palauttaa sinut jollekin aikaisemmalle reiteille. Mutta jokainen valinta vaikuttaa sitten kun pelaaja tulee murtuneelle portille, minkä lauseen hän saa.” Longner katsoi rauniotaloa puhuessaan, sitten hän vaihtoi aihetta. “Täällä oli joskus leprasiirtola. Silloin tässä oli talo, joka jakaantui kahteen osaan. Armeliaat ihmiset ja sairaiden sukulaiset toivat ruokaa ja tarvikkeita talon yläkertaan. Siellä ihmiset tiputtivat tuomansa tavarat luukusta tavarat suuressa pyörässä olevaan koriin, joka laski tavarat alas.” Sitten Longner hymyili, “ Se oli sikäli groteskia, että oikeastaan leprasiirtola oli rikkain kartano täällä päin!” SItten hän näytti muistavan jotakin, ja aloitti innostuneena, “kerrankin, olikohan se 1340”, mutta innostus katkesi ja hän katsoi aivan hetken ajan minuun, niin kuin näkisi ensimmäisen kerran. Sitten Longner puisti päätään ja näytti nololta, “tai oikeastaan, kerron sen joskus myöhemmin, se on liian pitkä juttu kertoa kokonaan nyt.”
Loppumatka joen varren metsikköön oli loivaa alamäkeä, ja ratsastimme metsänreunaan hiljaisuuden vallitessa. Vaikka toisaalta minulla oli paljon uutta sulateltavaa, tietoa Longnerista ja Cardloosta, jolle olisi pitänyt miettiä asema kokonaisuudessa, mieleni valtasi jonkinlainen seitinohut onnellinen nostalgia jota en kyennyt kuitenkaan perustelemaan enkä löytämään syytä sille. Ratsastin syyspäivän kirkkaudessa oudon vanhan kirjailija-käsikirjoittajan kanssa oudossa maassa, kaukana perheestäni, mutta en kaivannut perhettä, en toimistoa, en kollegoja, vaan halusin vain ratsastaa.
Huomasin hyräileväni Longnerin kanssa Kotiinpalaavien laulua. Longner hymyili minulle, ja muistutti kovasti pojanpoikaansa.

Drachendell … 13

Kun aita teki mutkan, meidän polkumme kaarsi sen ympäri ja siinä oli, aivan yllättäen, talon rauniot, joihin pensas tunkeutui kahta puolen. Raunioiden puolessa välissä näkyi pystyssä olevat ovenpielet, mutta kaari niiden välillä oli suurimmaksi osaksi sortunut, oikealla puolella oli yksi, noin suuren tiilen kokoinen kivi, johon oli kaiverrettu vanhoilla kirjaimilla koholla oleva teksti MISE, ja vasemmalla puolella toinen, jossa näkyi teksti CTIS. 

Tällä kertaa en hätkähtänyt samoin, kuin tullessamme aidalle, pikemminkin ärsyynnyin. Cardloon ensimmäisen osan toisessa osiossa oli portti, jonka päällä oli vain alku ja loppu, muu osa tekstistä oli murtuneena kivien joukossa.
Tämä oli ensimmäisen jakson ikävin osa. Saatoit joko ottaa tehtävän, ja päästä ohittamaan vaarallisen ja hitaan reitin, tai epäonnistua tehtävässä, ja joutua kiertämään toista reittiä, joka käytännössä hidasti sinua ainakin viikon.
Mutta se, mikä teki tehtävästä erikoisen vaikean, oli ettei riittänyt, että selvitti tekstin, vaan sinulla piti olla 20 seuralaista, joiden kanssa kannattelit kiviä ja oikeassa järjestyksessä, ja vain yksi pelaaja kerrallaan tiesi, mitä kunkin kivessä luki. Onnistuessa kaikki kaksikymmentä pääsivät läpi. Mutta vain yksi, kauiten portilla odottanut, sai kerrallaan yrittää. 

“Videmus  propter passionem misericordia,” sanoin oven nähdessään. 
“Sekö oli sinun lauseesi?”
“Miten niin minun?”
“Niin, kai tiesit, että vaihtoehtoja on yli kolmetuhatta?” Longner kysyi, ja äänessä oli hyvin hienoinen toru.
“Niin, no, minä tiesin, että vaihtoehtoja on paljon, sen sain selville, kun juttelin muden pelaajien kanssa, mutta en tiennyt, että niitä on niin paljon.
“Niin, päästäksesi portille, sinun on pitänyt käydä läpi ensin kolme valintaa, jokainen niistä vie kyllä portille, mutta eri reittejä, sitten seitsemän muuta valintaa, joista osa vie sinut uusille reiteille, osa vie takaisin päin, osa palauttaa sinut jollekin aikaisemmalle reiteille. Mutta jokainen valinta vaikuttaa sitten kun pelaaja tulee murtuneelle portille, minkä lauseen hän saa.” Longner katsoi rauniotaloa puhuessaan, sitten hän vaihtoi aihetta. “Täällä oli joskus leprasiirtola. Silloin tässä oli talo, joka jakaantui kahteen osaan. Armeliaat ihmiset ja sairaiden sukulaiset toivat ruokaa ja tarvikkeita talon yläkertaan. Siellä ihmiset tiputtivat tuomansa tavarat luukusta tavarat suuressa pyörässä olevaan koriin, joka laski tavarat alas.” Sitten Longner hymyili, “ Se oli sikäli groteskia, että oikeastaan leprasiirtola oli rikkain kartano täällä päin!” SItten hän näytti muistavan jotakin, ja aloitti innostuneena, “kerrankin, olikohan se 1340”, mutta innostus katkesi ja hän katsoi aivan hetken ajan minuun, niin kuin näkisi ensimmäisen kerran. Sitten Longner puisti päätään ja näytti nololta, “tai oikeastaan, kerron sen joskus myöhemmin, se on liian pitkä juttu kertoa kokonaan nyt.”
Loppumatka joen varren metsikköön oli loivaa alamäkeä, ja ratsastimme metsänreunaan hiljaisuuden vallitessa. Vaikka toisaalta minulla oli paljon uutta sulateltavaa, tietoa Longnerista ja Cardloosta, jolle olisi pitänyt miettiä asema kokonaisuudessa, mieleni valtasi jonkinlainen seitinohut onnellinen nostalgia jota en kyennyt kuitenkaan perustelemaan enkä löytämään syytä sille. Ratsastin syyspäivän kirkkaudessa oudon vanhan kirjailija-käsikirjoittajan kanssa oudossa maassa, kaukana perheestäni, mutta en kaivannut perhettä, en toimistoa, en kollegoja, vaan halusin vain ratsastaa.
Huomasin hyräileväni Longnerin kanssa Kotiinpalaavien laulua. Longner hymyili minulle, ja muistutti kovasti pojanpoikaansa.

Drachendell … 12

Jotenkin aika tuntui otolliselta vaieta, ja ratsastimme sänkisten peltojen läpi kiirehtimättä hitaan hiljaisuuden vallassa, hevoset liikkuivat vakaasti, ja tuuli ja kavion kopse nostivat voimakkaan deja-vu-tunteen. Huomasin hyräileväni, hidasta vanhalta kuulostavaa laulua, ja kun eteemme nousi tuuhea, hoidettu ja korkea orapihlaja aita, ihoni nousi kananlihalle,
Minä tiesin, että juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tämän laulun soidessa, orapihlajan tulisi leimahtaa liekkeihin ja sen, mitä metsästimme, piti syöksyä meitä kohden läpi liekkien.
Käteni haki peistä hevosen sivulta  ja toinen piteli ohjaksia, valmiina laukkaan.

Paitsi etten ollut Cardloosssa, en metsästänyt pedoista suurinta, vaan ratsastin alkavan syypäivän tuulessa yli leikattujen peltojen vanhan miehen kanssa pienillä ruskeilla hevosilla. Hevonen aisti minun tunteeni ja otti muutaman askeleen taakse.
Säpsähdin ja katsoin Longneriin, joka hyräili samaa laulua vielä säkeen verran ja sanoi sitten “Niin, Ramsay, eikö olekin mielenkiintoista!”

Drachendell … Cardloo 11

Kartanon päärakennus oli rakennuksista eteläisin. sen ja tien väliin jäi noin neljän hehtaarin verran englantilaista puistoa, jossa suuret jalopuut antoivat talolle varjoa ja väljä niittymäinen maisema rajoittui tien peittävään pensaikkoon. Länsipuolella näytti olevan hedelmätarha ja jonkinlainen lampi, jonka päässä oli pieni, puolitoistakerroksinen rakennus. Eteläpuolella oli hiekkainen aukio, jonka länsipuolelle eteläinen puistoalue jatkui, mutta eteläpuolella oli jonkinlainen pieni muotopuutarha, ja sen englantilaisen puiston välistä ratsastimme etelään, pensasaidassa olen portin läpi, ohi talousrakennusten.
Asetuin nyt, kun käännyimme läpi peltojen vievälle tielle Longnerin vierelle, ja ratsastimme pitkän aikaa hiljaa, ennen kuin kysyin Longnerilta, “Huomasin, että molemmat hevoset ovat ruunaamattomia. Eikö se ole riski hevosen kasvatuksessa?”
“Niin, olisihan se tavallisesti, mutta me kasvatamme hevoset täällä Drachendellissä itse, ja hieman eri tavalla kuin tavallisesti on tapana, “Longner selitti. “Yksi sukulaisistani huolehtii Sokkelon ja Drachendellin hevosista ja niiden jalostuksesta, ja olemme vuosien mittaan kasvattaneet täällä juuri tarpeisiimme sopivat hevoset.”
“Onko teillä joitakin erikoistarpeita hevosten suhteen, jotka erovat tavallisista tarpeista?” 

“No ihan ensin, meidän hevosten pitää olla rauhallisia. Sitten niiden pitää olla monikäyttöisiä. Ei me jalosteta niitä kilpailuun, vaan työhön ja sellaiseen terapauttiseen jolkotteluun. Täällä kartanolla niillä ratsastaa minä, Eliasm Carl, Johannes ja pojat, jonkin verran Helene ja Marietta, Aurorakin. Sitten niitä käytettään jonkin verran maatöissäkin, sellaisissa kohteissa, joissa kone olisi liikaa tai muutoin hankala.”
“Ja hoitolassa terapiakäytössä, sanoit?”
“ Siellä yritetään välttää koneiden käyttöä missä se on mahdollista, joten siellä tehdään sitten puutarhatöitäkin vanhaan tapaan, hevosella ja vieraat voivat ratsastaa niillä joskus. Ja lisäksi, kun hevoseen tottuu, sen läsnäolo sinällään tekee hyvää ihmiselle.”

“Millaiseen terapiaan sitten käytetään?” Kalastelin umpimähkään, pitääkseni keskustelun hoitolassa.
“Niin. En minä niihin sillä tavoin osallistu, mutta esimerkiksi joskus meillä on täällä joku, joka on ollut monessa vaikeassa leikkauksessa ja häntä on väsynyt ja sairaus on vienyt voimat, niin ratsastaminen kuntouttaa lihaksia. Näin minulle on kerrottu.”
“Te että osallistu terapiohin?”
“No joskus autan, kun minulle kerrotaan, mitä minä voin tehdä, mutta en sillä tavoin ole aktiivinen.”
“Miten te sitten autatte käytännössä, kun te autatte?”

Cardloo…9

“Mutta käytettä kolmatta nimeänne puhuttelunimenä?”
“Teini-iässä kyllästyin olemaan Lilli, ja Ramsay on työelämässä parempi, kuin Lilith.”
“German, “ ja rouva Longner piti merkittävän tauon katsoen miestään, “tapaa kutsua kaikkia sukunimellä, joten luulin pitkään että Ramsay on teidän sukunimenne. Vasta muutama päivä sitten minulle selvisi että olette van Jong.”


Minä sain paikan Longnerin vierestä, vastapäätä hänen kälyään. Aurora Fall oli mukava, sanavalmis, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa, jos keskustelu näytti kääntyvän johonkin, joka koski jotakin vakavampaa, kuin aivan elämän perusasioita. 

Toisella puolellani istui tämä puutarhatonttua muistuttava Johannes En. Mielikuva puutarhatonttuun oli ilmeinen, mutta tonttu hän ei missään tapauksessa ollut. Yritin viedä keskustelun hänen työhönsä, mutta vaikka nopeasti hän kertoikin Cardloon tuhannen hehtaarin ekologisen kiertoviljelyn periaatteen, hän tunki kuitenkin keskustelun takaisin minun elämääni, ja oli oikeastaan mukava puhua vapautuneesti lapsuudesta, Edinburghista, Amegliasta ja Haagista.
Viistosti minua vastapäätä istui Alexander Merlin, joka ei ollut kovin vuolas sanainen, mutta kun tuli puheeksi Edinburgh, hänkin hieman innostui, ja kertoi asuneensa siellä 9 kuukautta, opiskellessaan siellä vaihdossa vuoden verran hallintoa.
Johannes En toisella puolen istui Anima Hillary, joka välillä keskusteli vierustoverini kanssa joistakin niityistä ja pölyttäjäkäytävistä, välillä osallistui yleiseen keskusteluun. Hän oli selvästi älykäs, sanavalmis ja voimakastahtoinen nainen, jolla oli perusteltuja mielipiteitä. Kävi ilmi, että hän asui nyt anoppinsa luona, kun Johan puolestaan oli suurimman osan viikosta puolentoistatunnin ajomatkan päässä olevassa Longjour hotellissa apulaisjohtajana.
Johan Hillary puolestaan istui toisella puolen pöytää, tätinsä ja Alexander Merlinin välissä. Hän oli hyvin komea, hieman Marlon Brando tyylisesti, mutta pienet hammasharjaviikset olivat koomiset. Minulle tuli tunne, että hän jollakin tavoin kantoi kaunaa Longnerille siitä, että hän ja vaimonsa asuivat nyt erillään.
Omalla puolellani pöytää istui, isoäitiään vastapäätä vielä Peter Gandalf, joka alkuosan iltaa oli hieman vaisu, mutta aktivoitui illan mittaan.  Isoveljensä oli toki hyvin pitkä ja miellyttävän näköinen, mutta Peter Gandalf oli komea, ei kuten Johan Hillary, vaan jotenkin jumalaisella tavalla. Hän oli liian tumma, että häntä vertaisi viikinki jumaliin, ja liian vaalea, että häntä vertaisi Olympon jumaliin, mutta kuitenkin, jotakin joka ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Hän oli mukava, hauska ja näytti olevan jossakin määrin ihastunut Anima Hilaryyn, mutta Johan ei näyttänyt panevan sitä pahakseen. Peter Gandalf oli, vauhtiin päästyään, erittäin hauska seuramies. Olisin odottanut hänen opiskelevan jotakin myyntiin, markkinointiin tai viestintään liittyvää kaupallista, mutta hän oli aloittanut vuosi sitten antropologian ja taidehistorian opiskelun Lontoon University Collegessa

Cardloo…8

“Eikö sitten yhtiö omistakin hoitolan?”
“Ei, hoitolan omistaa säätiö, eikä pojallani ole mitään tekemistä sen kanssa, “ Longner liki tiuskaisi.
“Kuka säätiössä sitten käyttää valtaa?”
“Johtokunta.”  Longner vilkaisi Ramsayta ovelasti, “luulin teidän tehneen kotityönne?”

“Piste teille!” Ramsay nyökkäsi Longnerille, mutta hänen oli myönnettävä, ettei hän ollut lukenut kaikkia tietoja mitä oli haalinut.
Puhelin soi, ja Longner vastasi siihen, “Erinomaista, me tulemme, kiitos, “ ja sulki puhelimen.

 “Mennään syömään!” Longner sanoi ja viittasi ovelle.
“Pitäisikö minun pukeutua?”
“Ei se ole välttämätöntä, epämuodollinen päivällinen, teidän lisäksi ihan vain omaa väkeä, eikä heistäkään kaikki ole paikalla.” Longner sanoi ovea avatessaan. 

“Kuinka monta ihmistä täällä asuu?”
“Kartanolla? No oikeastaan vakituisesti täällä asuu vain minä ja vaimoni, mutta poikani ja miniäni ovat täällä hyvin paljon, ja heidän poikansa ison osa lomistaan. Serkkuni poika asuu täällä vakituisesti, hän on eräänlainen kartononvoutiharjoittelija. Sitten on kälyni, joka oikeastaan asuu tuolla hieman pidemmällä, mutta on paljon täällä. Hänen poikansa asuu sitten tuolla toisella puolen, “kartanon isä sanoi kävellessään hallin poikki ja lisäsi avatessaan ruokasalin oven “ja ainahan täällä käy kaikenlaisia tyyppejä”.

Ruokasaliin olisi mahtunut varmasti mukavasti parikymmentä ihmistä, mutta nyt siellä oli puolen tusinaa ihmistä, jotka katsoivat uteliaana kun Ramsay astui huoneeseen. SInivalkoraitaiseen leninkiin pukeutunut nainen, helmet kaulassa, mutta paljain jaloin tuli vastaan, “Ramsay? Minä olen Helene, “ hän sanoi, ja tarttui Ramsayhyn kuin vanhaan tuttuun, jota ei ollut aikoihin nähnyt,” annahan kun minä katson sinua, “ja piteli Ramsaytä käsivarren mitan päässä ja katseli sananmukaisesti päästä varpaisiin, ja sitten kääntyi muihin päin.
“Ramsay, tuo vanha nainen, “Helene aloitti esittelyn, osoittaen hauskan näköistä harmaatukkaista naista, “on minun pikkusiskoni Aurora.”
“Hei Ramsay,” nainen vastasi heleällä äänellä.
“Ja tuo huijarin näköinen, “Helen viittasi pitkään ja hyvin komeaan nuoreen mieheen,” on hänen poikansa Johan Hilary.” Nuori mies tuli ja kätteli asiallisesti, mielyttävästi hymyillen, mutta katse oli, ystävällinen kyllä, mutta hyvin arvioiva. 
“Tuo pyntätty nainen on Johanin vaimon tapainen,” punatukkainen, meikattu ja hyvin istuvaan leninkiin pukeutunut nuori, hieman lihavuuteen taipuva nainen astui esiin, “Anima Hilary, hän hoitaa tuolla,” ja Helen viittasi jonnekin, “puutarhoja”. Naisen kädenpuristus oli napakka, ja hän hymyil tietävän näköisenä miestään vilkaisten, “Hoidan säätiön puutarhoja.”

  Helene jatkoi esittelyä, “Johannes En on, “ja hän vilkaisi miestään merkitsevästi, “Longnerin serkunpoika, hän hoitaa peltoja.”  Liki koomisen näköinen vanttera punapartainen ja kalju nuorimies, selvästi lyhin huoneessa kätteli ja vilkaisi Ramsaytä ylös päin, tyytyväisen oloisena, “olen agrologi. Yhtiön miehiä,” ja tapa, jolla hän sanoi sen, oli jotenkin huvittunut, mutta kuitenkin merkittävä. 
“Ja nuo korstot tuolla perällä, he eivät ole henkivartijoita, vaan pojan pojat, “ ja nuoret miehet lähtivät tulemaan kohden, “Merlin Alexander, hän on tämä pidempi.” Pitkällä nuorella miehellä oli vaalea parta ja harmaat, vakavat silmät. Kättely oli asiallinen ja naseva.
“Voitte sanoa Alex.”
“Minä olen Ramsay.” Alex hymyili.
“Ja tämä viimeinen, hän on Peter Gandalf.”  Nuoren miehen punervassa parrassa oli vielä jäljellä teinin pehmoisuutta, sen näki siitä, mutta kihoroiden raja näytti jo pakenevan kulmilta.
“Peter, kaverit sanovat The Great.” Nuoren miehen ääni oli miellyttävä ja soinnikas tenori. Hänen hymyynsä oli pakko vastata.
“Kaikki sanovat Ramsay.”
Nyt talon emäntä kiinnitti täyden huomion vieraaseen, “Niin, Ramsay, mikä sinun koko nimesi on?”
“Ramsay Lilith Lilian Milner van Jung.”

Cardloo… 5

“Teillä kuuluu olevan muitakin häiriöitä?”
“Mitä tarkoitatte?”
“Teidän, “ ja pidin tauon, osoittaakseni mitä ajattelin heidän hoitolastaan, “hoitolaitoksenne on peruuttanut koko syksyn hoidot.”
“Niin. Hoitolamme. Meillä on ollut epäonnea.” Longner vastasi sujuvasti, kuin olisi odottanut minun ottavan tämän heti puheeksi.
“Millaista epäonnea?”
“No… loppukesällä tätini, hän oli yksi hoidoista vastaava, kuoli yllättäen.”
Mietin minkä ikäinen tädin täytyi olla. En tiennyt minkäikäinen Longner oli, ja julkisuudessa oli mainittu useita syntymäaikoja, ja nyt kun tapasin hänet kasvokkain, tuntui että ne saattoivat olla kaikki oikein. Hän oli ainakin 62, mutta näytti vanhemmalta, mutta tuskin 88 niin kuin joidenkin mukaan.
“Tätinne? työskenteli täällä? minkä ikäinen hän oli?”
“Margaretha täytti keväällä 85.”
“Ja työskenteli yhä?”
“No me teemme töitä niin kauan kuin on tarpeen,” Longner sanoi olkiaan kohauttaen, “kerron teille myöhemmin tarkemmin!” Longner tämän jotenkin niin lopullisesti, etten missään tapauksessa halunnut lopettaa asiasta keskustelua, mutta kartanon herra pyristeli jo määrätietoisesti toiseen suuntaan.
“Kertokaapa, Ramsay, mikä sai teidät palaamaan Eurooppaan?”
Ensin hän oli sanoa “Kesät Amegliassa”, ja Ramsayn mielessä välähti kuva lapsuuden kesistä Italiassa, mutta se ei ollut totta. Hän heitti pienen hymyn Longnerille, kuin pyytäen vielä aikaa ajatella. Ramsayn käsi vaelsi kirjahyllyn reunalla.

Cardloo…4

Kirjasto oli sopusoinnussa hallin kanssa, vain ehkä kahdeksan metriä kanttiinsa, mutta tilana siinä oli jotain nostalgista. Sisäänkäynnin puoleisessa päässä oli siniharmaa sohvaryhmä ja toisessa päässä suuri, musta kirjoituspöytä, jonka päällä oli kaksi suurta tietokoneen näyttöä ja vanhanaikainen, cobra-mallinen, pöytäpuhelin.
Kuvittelin sitä nostalgiseksi koristeeksi, mutta Longner otti puhelimen käteensä ja väänsi sen pohjasta kolminumeroisen numeron ja sanoi sitten jotakin puhelimeen kielellä jota en tunnistanut, ja katsoi sitten minuun,  

“Pyysin laittamaan teille lautasen pöytään.”
“Teillä on vanhanaikainen puhelinlinja, “huomautin,” kuvittelin ettei niitä olisi enää missään!”
“No tämä on talon sisäinen järjestely. Meillä on jostain syystä täällä ajoittain ongelmia mobiililaitteiden kanssa, joten meillä on varmuuden vuoksi tämä sisäiseen käyttöön.”
Perinteisessä puhelinlinjassa oli jotakin, joka herätti minussa myötätuntoa Longneria kohtaan. Yritin muistella olinko koskaan käyttänyt tuollaista puhelinta. Muistin, että vanhempien asunnossa oli viininpunainen puhelin, kuin jonkun neuvostojohtajan huoneessa  Kaikesta on nykyään kaksikymmentä vuotta. Herra paratkoon, kolmekymmentä vuotta. 

Cardloo…3

Longner  viittasi ovelle, “mennään sisälle, joku huolehtii autostasi,” ja lähti menemään edellä.“Odotimme teitä hieman myöhemmin,” hän Longner sanoi pitäessään ovea auki.
“Tulin toista kautta…”
“Niin, tietysti…Miten muutoinkaan” hän sanoi kuin olisi odottanutkin sitä. 
“Ajoin ensin harhaan, ja kävin kääntymässä tien toisella puolen…”
“Kysyitte tietysti neuvoa kylältä?”
“Kyllä, he sanoivat, että pitää kääntyä kahden puun kohdalta, joen jälkeen…”
“Se on paikallisten huumoria, jostakin syystä heistä on hauskaa neuvoa tänne tulijoita väärin.”
Longnerilla oli aksentti, viehättävä, pehmeä, mutta silti tunnistettavissa sellaisen henkilön aksentiksi, joka ei nyt puhu äidinkieltään. 
Kartano ei ollut mitenkään suuri, olin vieraillut paljon suuremmissa maalaistaloissa, joita ei kunnioitettu kartanon nimellä. Halli johon olimme tulleet, oli pienempi kuin minun olohuoneeni, mutta toki korkeampi ja varmasti hyvällä säällä hyvin vaikuttava, juuri nyt taivaan harmaus tunki huoneeseen. 
Longner viittasi peräänsä, “Mennään hetkeksi vaikka kirjastoon, “ hän sanoi, ja avasi vasemmalla puolella olevan oven, “niin voimme vaihtaa muutaman sanan ennen ateriaa.” 

Cardloo…2

Palattuani siihen, mistä käännyn pikkutielle, katsoin tarkasti ympärilleen, ja arvelin parhaaksi ajaa vielä pienen matkaa eteen päin, eikä mennyt kuin vajaa satametriä, oli tien pohjoispuolen töyräässä liuska suurten Siperian hernepensaiden välissä jonne käännyin.

Tie oli parempi kuin se, missä olin käynyt kääntymässä, ja heti päästyäni tieltä huomasin tulleensa puistoon, jossa vankat jalopuut kantoivat jo syksyn värjäämiä lehtiään, mutta pitivät kiinni niistä, yrittäen pitkittää kesää. 
Tie kaarsi joitakin satoja metrejä, ja päätyi rakennukselle, jonka täytyi olla Cardloon kartano. Portailla näytti olevan mies juuri sisään menossa, mutta kääntyi ja tuli autolle vastaan.
Mies oli varmasti päälle 70-vuotias, ellei jopa lähempänä 90, mutta liikkui kuitenkin melko nopeasti, kepistään huolimatta. Vihreä tweed-takki oli hyväkuntoinen, mutta näytti olevan miehelle useita numeroita liian suuri, ja päässä oleva samaa sävyä oleva hattu, se näytti täysin uudelta.
“Te olette Ramsay?” mies sanoi muitta mutkitta, kun nousin autosta. Ääni oli korkeampi ja nuorekkaampi kuin odotin
“Minä olen,” myönsin
“Hyvä, minä olen Longner” ja mies ojensi kätensä. Ote oli napakka, mutta käsi oli vanhan miehen käsi.