Avainsana: Dunbarin luku

Petjan Aikakirjat 2.20 – Minkä jumalan tähden te näette tuollaisen vaivan?

Siirtyminen maatalouteen oli välttämätön muutos, koska ihmisestä oli tullut liian tehokas metsästäjä, ja kykeni metsästämään jo lajeja sukupuuttoon. Tämä aiheutti sen niukkuuden joka pakotti ihmisen loikkaan seuraavalle tasolle.
Siitä voidaan olla erimieltä, oliko se loikka eteen, taakse, ylös, alas vai ansakuoppaan, mutta se oli tapahtui.
Maatalouden teki mahdolliseksi yhteistoiminta ja työnjako, ja nämä eivät olisi olleet mahdollsia, ilman keräilijämetsästäjän kykyjä, ja toisaalta, sen sisäänrakennetun vihamielisyyden ohittamista, mitä ihminen tuntee muukalaisia kohtaan.
Uskonnon, monijumalaisen uskonnon, vaikutus tarvittiin siirtämään ihminen uuteen kehitysvaiheeseen.
Aikaisemman animismin, jossa kaikella oli henki, sielu, jonkinlainen tahto ja suojelija, paikoilla, kivillä, puilla, eläimillä, korvasi jumalat, jotka muistuttivat paljon näitä henkiä, ja luultavasti olivat kehittyneet niistä, Zeus- ukkosen jumalana, tai Tapio, metsän ja metsästyksen jumala, ovat juuri tätä perua, joskin tähän Tapioon palaan vielä.

Olisiko ollut kaksi tai kolme päivää sitten, kun sanoin eräässä keskustelussa, jossa valitettiin sitä, että uskontoa käytetään vallan välineenä ja ihmisten hallitsemiseen, ettei koko uskonnolla ole muutoin merkitystä, jos sitä ei käytetä ihmisten hallitsemiseen.
Ja siinä se on.

Uskonto, yhteisiin jumaliin uskominen, se antoi yhteisölle vallan, tai me voimme sanoa myös, mahdollisuuden, organisoida toisiaan vastaan ikuisessa hävityssodassa olevat heimot jonkinlaisiksi suuremmiksi kokonaisuuksiksi, jotka mahdollistivat hankkeet, jotka olivat yhtä heimoa suuremmat.

Vanhimmat jäänteet siitä, että ihminen on toiminut organisoidusti porukoissa, jotka ovat yli 150 hengen heimoja, ovat juuri uskonnollisia.
Maailman vanhin rakennus, temppelikokonaisuus, on noin 13 000 vuotta vanha Göbekli Tepen temppeli Turkissa, likellä Syyrian rajaa, on osoitus siitä, millaisiin hankkeisiin on tarvittu yli heimorajojen ulottuvaa yhteistyötä, mutta sen sijainti on myös osoitus siitä, ketkä yhteistyötä ovat tehneet.
Göbekli Tepe on ollut riistan vuotuisen vaellusreitin varressa, se on ollut loistavaa metsästysmaata, mutta myös paikassa, jossa on voinut ajatella, että osa saaliista on saatu talteen korkeammalle paikalle, missä on ollut kylmempää säilyttää saalista.
Temppelialue on myös rakennettu ennen viljelyä, mutta vain “hetkeä ennen” alueen vanhimmat osat ovat vanhempia kuin mikään tunnettu todiste maanviljelyksestä, mutta uudemmat osat suunnilleen saman ikäisiä.
Jotta tuollainen monimutkainen rakennelma on voitu saada aikaan, on ensinnäkin pitänyt olla aikaa tehdä sitä, toiseksi on pitänyt olla työvoimaa enemmän kuin vain yhden Dunbarin yksikön, 150 verran, ja lisäksi keräilyn ja metsästyksen ylijäämän on pitänyt olla sellainen, että aikaa ja resursseja rakennustyöhön on ollut, sekä organisaatiokulttuurin on pitänyt kehittyä tarpeeksi pitkälle, jotta suurisuuntainen, ennen näkemättömän suuri ja monimutkainen rakennushanke on voitu organisoida, joten todennäköisesti on ollut olemassa jonkinlainen työnjohto ja suunnitelma siitä, miten tämä asia saadaan aikaan.
Yhdessä tämä on tarkoittanut sitä, että ihmiskunta on ollut valmis vallankumoukseen, kulttuuri loikkaan, jossa irtaannutaan metsästyksestä.

Petjan Aikakirjat 18 – Vallankumous! –  miten vitussa se onnistui? 

Olen toistanut sitä, kertonut siitä, puhunut siitä ja kirjoittanut siitä. Saattaa olla että olen laulanutkin siitä
Ne esi-isät, ne ennen ihmistä, ja ne ihmiset, kauan ennen sitä, elivät pienissä yhteisöissä,  perhekunnat, saman isoäidin kerralla elossa olevat jälkeläiset,  kerralla suunnilleen tusina, eli se porukka, jonka kanssa voimme viestiä tehokkaasti. Joka on urheilussa ja armeijan joukkueissa, sekä elokuvien nimissä, 12 rohkeaa miestä, likainen tusina, ja Ocean eleven…
Sitten on se Dunbarin luku, noin 150, jonka kykenemme muistamaan, ja joihin voitte luontaisesti tuntea yhteenkuuluvuutta.
Minulla on teille huonoja uutisia. 

Oliko se sanonta koiran tavoista, jos et voi naida tai syödä sitä, kuse sen päälle.
Me olemme pikkuisen pahempia.
Olemme luonnostamme epäluuloisia ja murhanhimoisia paskiaisia, joiden wetwaressa on perusasetuksena, että jos et ole meidän jengiä, tappamme sinut, ehkä panemme sinua, tai puolisoasi, mutta tapamme silti. 
Esihistoriamme, käytännössä koko sen ajan, esi-isämme taistelivat toisiaan vastaan, jokainen heimo, yhteisö, joka perkeleen porukka, joka siihen pystyi, kävi pysyvää hyökkäyssotaa koko maailmaa vastaan ja joka ei pystynyt, juoksi tai kuoli.

Älkääkä olko lapsellisia, että se olisi mennyt. 120 tai 150 vuosisataa, ei se ole mitään, sadassa vuodessa on neljä tai viisi sukupolvea, joten tuon endeemisen sodan ja meidän välissä on vain jotakin 500 tai 750 sukupolvea, eikä se ole paljoa.

Tämä paska on meissä edelleen, aivan pinnan alla, valmiina pomppaamaan esiin, kun ulkoinen paine antaa periksi.

Jos koko elämä on taistelua, jokainen muukalainen vihollinen, ja niitä muukalaisia tulee koko ajan sinun heimosi alueelle hupenevien resurrsien vuoksi, niiden resurssien, joita ihminen tuhlaa ylimetsästämällä, ajamalla sata tai tuhat eläintä yli jyrkänteen, saadakseen muutaman ruhon proteiinia, polttamalla aron ajaakseen lauman satimeen.
Niin se on, se tuho, taistelu ja hävitys, se on koodissanne, perimässänne, veressänne ja veressä käsissänne.

Mutta siitä huolimatta, neoliittinen vallankumous tapahtui, nämä paskiaset saatiin yhteistoimintaa, raivaamaan maata, kasvattamaan karjaa, rakentemaan linnoja, temppeleitä, valtioita ja valtakuntia, ja niin minä vain kysyn: miten vitussa ne onnistui? 

Petja Aikakirjat 2.5 – Voi vainolaisen hurmehella!

Siellä, poikain puhuessa, yhteiskunnan perusta on ollut perhe. Kun isoäidit, jotka eivät enää lisääntyneet, osallistuivat jälkeläisten hoitoon, ja ennen muuta siirsivät kultuurillista perimää, opettivat nuorempiaan pitkällä kokemukselle, syntyi se hyöty, miksi miksi vanhoja naisia tarvittiin. Vanhoilla miehillä ei nyt niin väliä. 

Mutta yhteiskunnan perusta oli se, että oli joukko naisia, muutaman, heidän äitinsä ja lapsensa, miehet olivat siinä mukana, mutta kuitenkin, naisten kautta tapahtuvat sitoutuminen, äidin ja lasten liitto, oli se perusta, mitä sitten laajennettiin.

Se kuinka suurelta alueelta voitiin ruokaa kerätä, oli sitten yksi raja-arvo, kuinka pitkän matkan voi ryhmä, jossa on eri-ikäisiä jäseniä, liikkua päivän mittaan, ja niin, että ruokaa riitti. 

Suunnilleen 12 henkeä oli kerralla tuollaisessa perheryhmässä.

Mutta perheryhmä tarvitsi heimoa, koska oman perheryhmän resurssit eivät riitä kaikkeen. 

Siinä on sitten sosiaaliset rajat. 

Kuinka monta ihmistä saattoi olla heimossa.

Tutkija Dunbar määrittelee heimon kooksi noin 160-180 yksilöä, koska joissakin apinalaumoissa sen kokoisessa yhteisöissä sosiaalista asemaa tukeva sukiminen ja muut vastaavat palvelut eivät vie liikaa aikaa ravinnonhankinnalta. 

Mutta sitten siellä on takana se perheyhteisö. 

Jos mielelle pohjalla on malli, jossa 12 henkeä, se perhelauma, toimii mallina, silloin voisi ajatella, että isoäitien verkosto saattaa olla samankokoinen. 

Ja jos jokaisella on se noin 12 jäsenen perhelauma, ollaan siinä 150 nurkilla. 

Mutta sitten, näyttää myös siltä, että niissä oloissa, missä esi-isät opettelivat ihmiseksi, lauma kykeni keräämään ja saalistamaan sen alueella, joka elätti sen 160 muutaman kymmenen tarkkuudella. 

Jos heimon koko alkoi kasvaa ylitse sen, alkoi vituttaa ja apinaprosessori piipata, että nyt saattaa eväät loppua. 

Stressi ja agressio kasvoivat. Oman aikansa saattoivat ryhmät jakaantua, mutta jossakin vaiheessa alkoivat myös nämä heimot riidellä nautinta-alueista. 

Paviaanit ja simpanssit saattavat käydä rajakahakoita laumojen nautinta-alueiden rajoilla. 

Miksi kärsisimme korskan pilkkaa, jos me kykenemme hyökkäämään valtavan alkuhärkälaumaan, ja tappamaan tuollaisen elikon, jonka lapakorkeus on kaksimetriä. 

… miksi jäisimme aloillemme, jos me osaamme virittää ansan? 

… miks emme kostaisi, jos osaamme jännittää jousen ja nuolen tutkaimelle suoran tehdä elämästä? 

Ja niin me taistelimme resursseista. Siitä kahlaamosta, jonne härät saapuvat kahdesti vuodessa, vuodatimme vertamme, ja heidän, jotka olivat siellä ennen meitä, ja heidän, jotka tulivat sinne jälkeemme. 

Siinä oli paine.

Me tai he. 

Ja me tiesimme sen, niin kuin me olimme vuodattaneet verta, voitiin vertamme vuodattaa. Siihen oli syytä varautua, sillä jos joku poistuu paikalta kädet vainolaisen hurmeessa, eikö olisi mukavampi, että se oli veljeni, serkkuni, lankoni, tai olkoon, minä, kuin joku vieras, jota emme tunne, joka hädin tuskin lie edes ihminen, mikä lie, arojen apina, vuorien villi, joka tuskin osaa kreikan sanaa.