Avainsana: heimo

Petjan Aikakirjat 18 – Vallankumous! –  miten vitussa se onnistui? 

Olen toistanut sitä, kertonut siitä, puhunut siitä ja kirjoittanut siitä. Saattaa olla että olen laulanutkin siitä
Ne esi-isät, ne ennen ihmistä, ja ne ihmiset, kauan ennen sitä, elivät pienissä yhteisöissä,  perhekunnat, saman isoäidin kerralla elossa olevat jälkeläiset,  kerralla suunnilleen tusina, eli se porukka, jonka kanssa voimme viestiä tehokkaasti. Joka on urheilussa ja armeijan joukkueissa, sekä elokuvien nimissä, 12 rohkeaa miestä, likainen tusina, ja Ocean eleven…
Sitten on se Dunbarin luku, noin 150, jonka kykenemme muistamaan, ja joihin voitte luontaisesti tuntea yhteenkuuluvuutta.
Minulla on teille huonoja uutisia. 

Oliko se sanonta koiran tavoista, jos et voi naida tai syödä sitä, kuse sen päälle.
Me olemme pikkuisen pahempia.
Olemme luonnostamme epäluuloisia ja murhanhimoisia paskiaisia, joiden wetwaressa on perusasetuksena, että jos et ole meidän jengiä, tappamme sinut, ehkä panemme sinua, tai puolisoasi, mutta tapamme silti. 
Esihistoriamme, käytännössä koko sen ajan, esi-isämme taistelivat toisiaan vastaan, jokainen heimo, yhteisö, joka perkeleen porukka, joka siihen pystyi, kävi pysyvää hyökkäyssotaa koko maailmaa vastaan ja joka ei pystynyt, juoksi tai kuoli.

Älkääkä olko lapsellisia, että se olisi mennyt. 120 tai 150 vuosisataa, ei se ole mitään, sadassa vuodessa on neljä tai viisi sukupolvea, joten tuon endeemisen sodan ja meidän välissä on vain jotakin 500 tai 750 sukupolvea, eikä se ole paljoa.

Tämä paska on meissä edelleen, aivan pinnan alla, valmiina pomppaamaan esiin, kun ulkoinen paine antaa periksi.

Jos koko elämä on taistelua, jokainen muukalainen vihollinen, ja niitä muukalaisia tulee koko ajan sinun heimosi alueelle hupenevien resurrsien vuoksi, niiden resurssien, joita ihminen tuhlaa ylimetsästämällä, ajamalla sata tai tuhat eläintä yli jyrkänteen, saadakseen muutaman ruhon proteiinia, polttamalla aron ajaakseen lauman satimeen.
Niin se on, se tuho, taistelu ja hävitys, se on koodissanne, perimässänne, veressänne ja veressä käsissänne.

Mutta siitä huolimatta, neoliittinen vallankumous tapahtui, nämä paskiaset saatiin yhteistoimintaa, raivaamaan maata, kasvattamaan karjaa, rakentemaan linnoja, temppeleitä, valtioita ja valtakuntia, ja niin minä vain kysyn: miten vitussa ne onnistui? 

Petjan aikakirjat 1.9- Oi mutsi, mutsi…

Paviaaniemolla voi olla sen verran penskoja, mitä se pystyy kuskaamaan puuhun turvaan. Ehkä kaksi kerrallaan. Jos on tuuria, kulkee ehkä kolmaskin, joskus.
Isot apinat saavat melko vähän pentuja. Se, montaa pentua kykenee hoitamaan, on rajallista, kun pennun kehitys on melko hidasta. Gorilla saa yleensä ensimmäisen poikasensa 5-7 vuoden iässä, uudet jälkeläiset yleensä kun edelliset ovat 3-4 vuoden ikäisiä. Urokset saattavat saada jälkeläisensä vasta 15 täytettyään, ja silloinkin, jos onnistuvat hankkimaan oman lauman.
Mitä enemmän laji on kiinni siinä, miten pentu oppii oman hommansa laumassa, sitä pidempään menee, ennen kuin kannattaa hankkia uutta pentua. Ei vain ole aikaa toiselle.
Kun lajia on muutoinkin vähän, ja uusia tulee harvakseen laji on luonnostaan uhanalainen.

Narupettereiden kehitys on vielä hitaampaa, mutta ihminen keksi keinon ohittaa tämä kapeikko. Ja saattaa olla, että tämä oli se syy, miksi nämä narupetterit syrjäyttivät neanderthalin serkut.

Siihen keksintöön varmaan vaikutti moni tekijä. Proteiinin saanti, leukalihasten pieneneminen koska liha mureutettiin tulella antoi enemmän tilaa aivokopalle, niin kuin pystyasentokin.
Ja sitten ne puheet. Ne kyllä tiedetään.
Tästä on muitakin perusteltuja näkemyksiä, mutta haluan tuoda yhden aivan erityisesti esiin.
Isoäidit.
Kun vanhat naaraat elivät tarpeeksi kauan, ja heillä ei ollut enää omia pentuja, he saattoivat keskittyä lastenlasten hoitamiseen. Ja kun tietoa saatiin siirtää kielen avulla pelkän näyttämisen lisäksi, opettaminen tehostui, ja isoäitien pitkä oppimäärä tuli jälkeläisten käyttöön, syntyi aivan uusia mahdollisuuksia. 

Ja kun toisesta päässä näillä oli lisääntymisiän sivuuttaneiden valvova silmä tieto käytettävissä, saatettiin sitten alkaa toisessa päässä lisääntyä tehokkaammin, ympärivuoden, heti kun imettäminen oli ohi, ja muutoinkin noin niin kuin ylipäätään. 
Neandertalilaiset lisääntyivät hitaasti, laumat olivat pieniä ja soppaa vähän. Yhdenkin naaraan menettäminen saattoi kaataa koko yhteisön.
Mutta entäs sitten nämä narupetterit suurine puheineen. He lisääntyivät entistä tehokkaammin, tekivät yhteistyötä entistä tehokkaammin, ja siinä missä aikaisemmin yli 10 yksilön porukka alkoi olla jo aika hiton iso, nämä tehopanijat alkoivat muodostaa useiden kymmenien jäsenten laumoja.