Avainsana: Helsinki

Eräänä kesäpäivänä

Tästä mieleeni.

Noin 20 vuotta sitten tuli Yrjönkadulla, Tellervopuiston kohdalla vastaan nainen, jolla oli aivan käsittämättömän suuret rinnat vartaloon nähden. 

Ajatelkaapa että minulla on hatun numero 64… En mene vannomaan että olisi kumpikaan mahtunut hattuuni.

Avokaulaisen T-paidan hahmossa puuvillainen neulos peitti sen insinööritaidon ihmeen, joka arvatenkin titaanista, saksalaisesta teräksestä ja aseteollisuuden salaamien komposiitten avulla kannatteli painovoimaa uhmaten evoluution hämmentävimpiä saavutuksia. 

T-paidan reunan ja kaulan välistä näkyvä vaalea iho saattoi muhkeudessa tuoda mieleen paremman hotellin aulan nojatuolit ja saatan kuvitella yön sen tason hotellissa maksavan enemmän kuin saatatte kuvitellakaan minun kuvittelevan.

Neiti lähestyi ja yritin luoda katseensa hänen silmiinsä, mutta ne olivat vielä aivan liian kaukana, mutta hän oli kyllä jo äänen kantaman päässä.

”Saatana! Kyttääksä mun rintoja!” 

Tiedättekö te ”jumalan käden”, sen hetken, jolloin yllättäen tiedätte mitä teidän pitää tehdä täysin ennen kokemattomassa tilanteessa, joka tuskin tulee toistumaan.

”Perkele!” Neiti vastaa kosteasti ja seison sivulla tovin, kun hän jatkaa Johanneksen kentän suuntaan, missä arvatenkin on kyllin tilaa hänen kääntyä.

”Mitä muutakaan katsottavaa täällä olisi!”

Minä päätän, varmuuden vuoksi, kääntyä Uudenmaankadulle, siinä toivossa että mikäli tämä risteilijä lähtee takaa-ajoon, voin pelastua Kampin kapeisiin porttikongeihin.

Olin sitten aloitteellinen Maailmanrauhan asiassa

Kansanäänestys Maailmanrauha-patsaan käytöstä Helsingin Maailmanrauhan rahaston perustamiseen

 

Muistomerkkien tarkoituksena on pitää asia mielessä, muistuttaa jonkin asian merkityksestä ja tärkeydestä.
Maailman ja olosuhteiden muuttuessa patsaiden merkitys voi muuttua, mutta silloinkaan patsaita ei pidä kevytmielisesti kaataa, vaan on mietittävä voisiko patsaan merkitystä sinällään jotenkin muuttaa.
Jos kuitenkin päädytään patsaan kaatamiseen, pitäisi harkita, miten patsaan idea voisi kantaa sittenkin yli ajan ja toimia patsaan alkuperäisen idean mukaan.

Koska Hakaniemessä oleva Maailmanrauha -patsas on paitsi ruma, myös herättänyt niin poikkeuksellisen paljon negatiivisia tunteita ja rauhattomuutta, esitän seuraavaa.

Helsingin kaupunki perustaa Helsingin Maailmanrauha-rahaston.
Helsingin kaupunki teettää patsaan metallista mitaleja, joita myydään rahaston hyväksi. Rahasto tukee Helsingin yliopistossa tulkkikoulutusta niille kielille, joiden opetus jää sivuosaan Suomen lukioissa, kuten venäjää pienemmät slaavilaiset, afrikkalaiset tai aasialaiset kielet.

Näin Maailmanrauha -patsas ja Helsingin Maailmanrauharahasto vaikuttaisivat siihen, että olisi enemmän ihmisiä, jotka auttaisivat kaikkia ymmärtämään paremmin toisiaan ja tämän kautta patsas tukisi konkreettisesti maailman rauhaa.

Helsingin kaupunki ottaa vastatakseen patsaan sulattamisesta ja mitaleiden valamisesta syntyvät kulut ja mitaleiden tuotto ohjataan lyhentämättömänä Helsingin Maailmanrauharahastoon, jolla tuetaan edellä mainitulla tavalla tulkkien kouluttamista ja näin edistetään konkreettisesti rauhaa.

Ehdotan idean kannatuksen mittaamista kansanäänestyksellä.

Ja linkki aloitteeseen löytyy täältä  

Ja asiasta voi  keskustella täällä 

 

 

Nainen joka nauroi

Nainen nauroi minulle.
Se on vaarallista.
Hän oli minua alle olkapään, sinisestä villakangastakissa ja vaaleassa turkishatussa, vetävän matkalaukkua ylös aseman portaita.
”Saanko auttaa?” kysäisen ja tartun kahvaan, ja hän vastustelee, ”ei tarvitse, ei tarvitse”, mutta minä olen jo tarttunut kahvaan ja nostanut laukun ne neljä tai viisi askelmaa, mitä oli jäljellä.
Hän katsoo minua, keppiäni, harmaata partaani, korkealla hänen yläpuolellaan, ja minä katson naista kuin kuva venäläisestä sadusta, prinsessa väärässä tarinassa, päälaki hartiani korkeudella.

Lue lisää ”Nainen joka nauroi”

Paikallistuntemuksen puute pienyrittäjän haasteena 1970-luvun Kalliossa.

Oli 1970-luvun lopun korea kevätpäivä, kun kävin soittamassa puhelinkopista, joka oli Haapaniemenkadun ja Hämeentien kulmassa. Pysähdyn katsomaan kelloa ja juuri kun sain sen takaisin liivin taskuun, kun siinä oli sellainen, jota olisi voinut ehkä nimittää herra henkilöksi, tai ainakin henkilöksi, joka pyysi minulta markkaa. 

”Valitettavasti minulla ei tällä hetkellä ole varallisuutta tukea teitä pienelläkään summalla, itselläkin työssä tauko,” kerron avustuksen hakijalle.

”Anna ny vaan, kyllä sulla rahaa on!”

”Ei ole. Kaupunki organisoi juuri uudelleen työtehtäviä ja meidän ryhmälle ei jäänyt tehtäviä!” Kertoessani alan kävellä suojatielle.

”Mitä duunia sä sit teit?”

”Olin metsätöissä,” valistan pyytäjää.

”Vittu, työttömät metsätyömiehet ei kävele Hämeentiellä liivipuvussa!”

”No tämä metsätyömies kävelee,” kerron, kun tullaan Hämeentien länsipuolelle.

”Joku herra sä kuitenkin oot, on sulla rahaa! Pistä nyt edes pari markkaa!”

”Minulla ei ole varaa antaa vieraille. Mitä työtä olette tehnyt?” Ja kysyessäni lähden kohden pohjoista.

”Mä olen ollut maalari, mutta nyt ei ole hommia, joten kyllä sä voisit pistää mulle markkan!”

”Mutta kun minullakaan ei ole sitä rahaa nyt,” kerron samalla, kun lähdetään Ässärinnettä ylös.

”Mä olin linnassakin, kaks kertaa, ”aloittaa haastaja ansioluettelonsa, ”mä vedin turpaan yhtä mestaria Porissa, sen vuoksi mä jouduin lähtemään sieltä, kun ei siellä enää kukaan palkkaa mua!”

Lue lisää ”Paikallistuntemuksen puute pienyrittäjän haasteena 1970-luvun Kalliossa.”

Samalla penkillä

Olin matkalla  kotiin ja Malmin kohdalla bussi alkoi tulla jo kohtuu täyteen. Koska hartiani vievät puolitoista paikkaa penkistä, kukaan ei istu yleensä viereeni. Nyt siihen silti istahti neiti-ihminen, keveästi ja luontevasti, juuri kuten neiti-ihminen, joka tietää arvonsa ja paikkansa, ja tällä kertaa se paikka oli minun vierelläni.

Neidin äiti ja rattaissa olevan nuorempi veli, johon määrite ”räkkänokka” olisi saattanut sopia, jos nenää olisi ollut kyllin nokaksi, eikä sitä räkääkään juuri ollut, asettuivat keskisillalle. Neiti vilkaisi minuun, arvokkaasti, ja vaihtoi sitten hieman asentoaan, niin että sai katsekontaktin veljeensä. Tämä oli varmasti perusteltua, maailmassa on hyvin vähän mitään niin paljon valvontaa ja kontrollia vaativia asioita, kuin neiti-ihmisen pikkuveljet.

Neidillä oli erittäin kaunis, poltetun oranssin värinen popliinitakki, pituus hieman polven yläpuolelle, siistit kaitalepaikkataskut, vyö ja suhteellisen iso kaulus.

 

Lue lisää ”Samalla penkillä”

Kuvia Helsingistä -Yliopisto

Yliopiston kirjasto on yksi parhaita kohteita koko sarjassa, ja vaikka julkaisen siitä nyt vain muutaman kuvan, mahdollisuuksia hyvän kuvan julkaisuun oli monta.
Siinä missä joissakin toisissa sarjan kohteissa, olen valinnut hämärtämisen, epäterävän ja pehmeän vaikutuelman, Yliopistossa valitsin valokuvan terävöittämisen ja värien rajojen korostamisen voimakkaalla pikselöinnillä. Eräällä tavalla haen yliopiston selkeyttä ja tieteellisen tutkimuksen terävyyttä ja kuitenkin annan perspektiivin ja muotojen vääristyä kameran silmälle.

Kuvia Helsingistä – Kontulan Ostari

 

Minun on sanottava, että olen hieman huolissani Kontulan ostarista.
Se on kenties Suomen paras ostoskeskus.
Siellä ei ole Stockmannia, ei Hesburgeria, eikä Zaraa.
Se on hieman ahdas.
Sen sijaan siellä on erinomainen valikoima niitä ravintoloita ja kauppoja, joita Kontulan asukkaat tarvitsevat ja haluvat käyttää, siellä vuokrataso on kohtuulinen.
Tiedetään, ettei omistajat ole aivan tyytyväisiä, ja kerrotaan, että vartijat olisivat saaneet ohjeen katsoa läpisormien häiriöitä, jotta saneerausta ja uudelleen rakentamista voitaisiin perustella.
Mutta minä olen huolissani siitä, palvelisiko uusi ostari paremmin sijoittajien taseita, kun Kontulan asukkaita.
Sen vuoksi suhtaudun hyvin karsaasti näihin suunnitelmiin Kontulan Ostarin uusimiseksi.