Olin matkalla kotiin ja Malmin kohdalla bussi alkoi tulla jo kohtuu täyteen. Koska hartiani vievät puolitoista paikkaa penkistä, kukaan ei istu yleensä viereeni. Nyt siihen silti istahti neiti-ihminen, keveästi ja luontevasti, juuri kuten neiti-ihminen, joka tietää arvonsa ja paikkansa, ja tällä kertaa se paikka oli minun vierelläni.
Neidin äiti ja rattaissa olevan nuorempi veli, johon määrite ”räkkänokka” olisi saattanut sopia, jos nenää olisi ollut kyllin nokaksi, eikä sitä räkääkään juuri ollut, asettuivat keskisillalle. Neiti vilkaisi minuun, arvokkaasti, ja vaihtoi sitten hieman asentoaan, niin että sai katsekontaktin veljeensä. Tämä oli varmasti perusteltua, maailmassa on hyvin vähän mitään niin paljon valvontaa ja kontrollia vaativia asioita, kuin neiti-ihmisen pikkuveljet.
Neidillä oli erittäin kaunis, poltetun oranssin värinen popliinitakki, pituus hieman polven yläpuolelle, siistit kaitalepaikkataskut, vyö ja suhteellisen iso kaulus.
Minut kauemmin tuntevat tietävät, miten moninainen on suhteeni Puotilaan.
Ruoholahden metroasema oli pitkään Stadin metron toinen pääte asema.