Tästä mieleeni. 
Noin 20 vuotta sitten tuli Yrjönkadulla, Tellervopuiston kohdalla vastaan nainen, jolla oli aivan käsittämättömän suuret rinnat vartaloon nähden.
Ajatelkaapa että minulla on hatun numero 64… En mene vannomaan että olisi kumpikaan mahtunut hattuuni.
T-paidan reunan ja kaulan välistä näkyvä vaalea iho saattoi muhkeudessa tuoda mieleen paremman hotellin aulan nojatuolit ja saatan kuvitella yön sen tason hotellissa maksavan enemmän kuin saatatte kuvitellakaan minun kuvittelevan.
Neiti lähestyi ja yritin luoda katseensa hänen silmiinsä, mutta ne olivat vielä aivan liian kaukana, mutta hän oli kyllä jo äänen kantaman päässä.
”Saatana! Kyttääksä mun rintoja!”
Tiedättekö te ”jumalan käden”, sen hetken, jolloin yllättäen tiedätte mitä teidän pitää tehdä täysin ennen kokemattomassa tilanteessa, joka tuskin tulee toistumaan.
”Perkele!” Neiti vastaa kosteasti ja seison sivulla tovin, kun hän jatkaa Johanneksen kentän suuntaan, missä arvatenkin on kyllin tilaa hänen kääntyä.
”Mitä muutakaan katsottavaa täällä olisi!”
Minä päätän, varmuuden vuoksi, kääntyä Uudenmaankadulle, siinä toivossa että mikäli tämä risteilijä lähtee takaa-ajoon, voin pelastua Kampin kapeisiin porttikongeihin.
Hän oli minua alle olkapään, sinisestä villakangastakissa ja vaaleassa turkishatussa, vetävän matkalaukkua ylös aseman portaita.
Olin matkalla kotiin ja Malmin kohdalla bussi alkoi tulla jo kohtuu täyteen. Koska hartiani vievät puolitoista paikkaa penkistä, kukaan ei istu yleensä viereeni. Nyt siihen silti istahti neiti-ihminen, keveästi ja luontevasti, juuri kuten neiti-ihminen, joka tietää arvonsa ja paikkansa, ja tällä kertaa se paikka oli minun vierelläni.
