Avainsana: Jumalan tahto

Venäjän taika – Suuri suvereeni

Suvereniteetti tipahti Tsaarin käsiin kuin Jumalan tahdosta, että valta perustui Venäjällä voimaan, väkivaltaan ja jumalantahtoon.
Moskovan Suuriruhtinaan ei tarvinnut tehdä mitään sopimuksia alamaistensa kanssa, sillä kaikki mitä valtakunnanrajojen sisällä oli, oli Suuriruhtinaan, ja hän saattoi päättää kaikesta, myös maanomistuksesta, kulkuluvista ja jokaisen alamaisensa hengestä, ilman neuvotteluja ja lakia, sillä suuriruhtinaan sana ja sen takana oleva voima oli ainut lakiasäätäväelin koko Venäjän maalla.

Iivana III aika merkitsi Moskovalle turvallisuutta. Itse Jumala oli antanut vallan ja kunnian Tsaarille, ja jakamattomana yksin hänelle, hävittänyt hänen vihollisensa ja antanut näitten sortua. Kaikkien oikeauskoisten kristittyjen suojelijan ja valtiaan asema oli Konstantinopolin kukistuttua luonnollisesti langennut Moskovalle ja hänen suvereniteettinsa oli Jumalan Tahto. Jumalan vallan välineenä ei Tsaarin tarvinnut neuvotella muiden kanssa, pelkkä ajatuskin lähenee jumalanpilkkaa.

Venäjän ajatuksen ydin syntyi Iivana III aikana.
Samassa vuoteessa siitettiin patrimonialismin venäläinen versio: tsarismi.

Venäjän taika. Jumala perustaa Venäjän.

Venäjällä kaikki on toisin. Siinä missä meidän yhteiskuntamme perusta on feodalistisessa sopimusyhteiskunnassa, niin Venäjän valtakunnan perusta on keskitetyssä hallinnossa ja hallitsijan Jumalaisessa armossa.

Ihan alussa on Konstantinus Suuri, ja tapa millä hän nivelsi oman ja kirkon vallan yhteen. Konstantinopolin keisarin valta perustui suoraan valtuutukseen jumalalta. Vaikka patriarkka kruunaisi keisarin, patriarkka olisi keisarin kädessä ja keisari oli suoraan jumalasta seuraavaa.

Keisarin asema Jumalan maanpäällisenä vastineena teki kaikenlaiset sopimukset tarpeettomiksi. Tämä johti siihen että keisarin valta oli periaatteessa rajoittamatonta, mutta käytännössä se tarkoitti myös sitä, että jos sisäpiiri, tai räikeimmissä tapauksissa, Konstantinuksen kaupungin rahvas, katsoivat että Keisari ei enää vastannut tarpeita, hänen kanssaan ei neuvoteltu, vaan siirrettiin suorasääristen seurakuntaan.

Kreikkalaiskatolisessa, eli Konstantinopolin, kirkossa ei tehty lähetystyötä samalla tavalla kuin lännessä. Lännessä kirkko teki aktiivisesti lähetystyötä, ja aseapua saatiin sitten maallisilta ruhtinailta, jos ja kun saatiin.

Idän kirkon piirissä lähetystyötä hoiti valtio. Osana Bysantin virkakoneistoa oli barbaarivirasto. Tämä vastasi periaatteessa ulkopolitiikasta ja tiedustelutoiminnasta, mutta myös ns. likaisista tempuista, kuten lähetystyöstä slaavien parissa. Näin oli tavoitteena paitsi opettaa Jeesuksen olevan Kristus, myös sen että Jumalan edustaja, Keisari, oli maanpäällä, ja hänen tahtoonsa oli asettuminen.

Tämä nivoi uskollisuuden vallanpitäjälle ja kohtaloonsa alistumisen osaksi kristillistä uskoa, ja teki osaltaan itäisestä kirkosta mysteerikirkon. Kun Jeesustelu sitten levisi, Venäjälle, levisi sen sivussa sitten myös käsitys hallitsijan jumalaisesta vallasta, ja Kiovan suuruuden aikana Kiovan Suurruhtinaat vielä mieluusti vahvistivat tätä näkemystä.

Mutta sitten tuli suora todistus hallitsijan ehdottomasta vallasta.