Venäjällä kaikki on toisin. Siinä missä meidän yhteiskuntamme perusta on feodalistisessa sopimusyhteiskunnassa, niin Venäjän valtakunnan perusta on keskitetyssä hallinnossa ja hallitsijan Jumalaisessa armossa.
Ihan alussa on Konstantinus Suuri, ja tapa millä hän nivelsi oman ja kirkon vallan yhteen. Konstantinopolin keisarin valta perustui suoraan valtuutukseen jumalalta. Vaikka patriarkka kruunaisi keisarin, patriarkka olisi keisarin kädessä ja keisari oli suoraan jumalasta seuraavaa.
Keisarin asema Jumalan maanpäällisenä vastineena teki kaikenlaiset sopimukset tarpeettomiksi. Tämä johti siihen että keisarin valta oli periaatteessa rajoittamatonta, mutta käytännössä se tarkoitti myös sitä, että jos sisäpiiri, tai räikeimmissä tapauksissa, Konstantinuksen kaupungin rahvas, katsoivat että Keisari ei enää vastannut tarpeita, hänen kanssaan ei neuvoteltu, vaan siirrettiin suorasääristen seurakuntaan.
Kreikkalaiskatolisessa, eli Konstantinopolin, kirkossa ei tehty lähetystyötä samalla tavalla kuin lännessä. Lännessä kirkko teki aktiivisesti lähetystyötä, ja aseapua saatiin sitten maallisilta ruhtinailta, jos ja kun saatiin.
Idän kirkon piirissä lähetystyötä hoiti valtio. Osana Bysantin virkakoneistoa oli barbaarivirasto. Tämä vastasi periaatteessa ulkopolitiikasta ja tiedustelutoiminnasta, mutta myös ns. likaisista tempuista, kuten lähetystyöstä slaavien parissa. Näin oli tavoitteena paitsi opettaa Jeesuksen olevan Kristus, myös sen että Jumalan edustaja, Keisari, oli maanpäällä, ja hänen tahtoonsa oli asettuminen.
Tämä nivoi uskollisuuden vallanpitäjälle ja kohtaloonsa alistumisen osaksi kristillistä uskoa, ja teki osaltaan itäisestä kirkosta mysteerikirkon. Kun Jeesustelu sitten levisi, Venäjälle, levisi sen sivussa sitten myös käsitys hallitsijan jumalaisesta vallasta, ja Kiovan suuruuden aikana Kiovan Suurruhtinaat vielä mieluusti vahvistivat tätä näkemystä.
Mutta sitten tuli suora todistus hallitsijan ehdottomasta vallasta.
