Avainsana: kirjoittaminen

Miten tarina syntyy

Näin hiljan unta, että minun kertomuksestani haluttiin tehdä elokuva, ja elokuvan tekijät halusivat keskustella seksikohtauksen sovittamisesta ja näyttivät minulle kuvakäsiksestä kuvan, joka näytti suunnilleen tältä.

He kertoivat, että olivat valinneet kirjan tyylilajiksi abstraktin animaation, ja minä sitten aloin hämmentyneenä selaamaan käsikirjoitusta, ja tarinan alku, joka kuului seuraavalla tavalla, ”synnyin Paridan-kuninkaan hovissa 4419, neljäntenä vuotena vallankaappauksen jälkeen…” näytti kuvakäsikirjoituksessa alla olevalta.

Tämä johti sitten keskusteluun siitä, miten tarina syntyy.
Minä olen kirjoittanut Bragalone tarinoita siitä asti kun luin Arturo Pérez-Reverten kirjan Yhdeksäs portti, ja sen alussa mainittiin moneen kertaan lukemani Alexandre Dumas Davy de la Pailleterien Bragelonnen varakreivi.
Aloin miettimään, että mitä sitten kreivi tekee, ja siitä, kesken aamiaisen, menin kirjastooni ja kirjoitin ensimmäisen Bragalone tarinan, Bragalonen kreivi, joka kertoo miehestä joka hankkii itselleen sijaisen.

Kysymys kuuluu: ”mitä sitten tapahtuu?”
Miksi varakreivi?
Entä sitten oikea kreivi?

Sama juttu, ”synnyin Paridan-kuninkaan hovissa 4419, neljäntenä vuotena vallankaappauksen jälkeen…”
Kun asia tuli puheeksi, niin minua alkoi kiinnostaa, seuraavat seikat.
Miksi hän syntyi Paridan-kuninkaan hovissa ja jos hän syntyi hovissa, keitä olivat hänen vanhempansa?
Mikä on Paridan-kuningas?
Miksi vuosi on 4419?
Miksi vallankaappaus on syytä mainita tässä lauseessa?

Koska minä haluan vastauksia, minulle tuli nopeasti mieleeni seuraavat asiat.
Hän syntyi, kuka hän sitten onkin, prinsessan tyttärenä, sen vuoksi hän syntyi hovissa.
Samaan aikaan hän ei kuitenkaan ollut mitenkään ehdottoman keskeinen henkilö hovissa, koska hän kirjoittaa erikseen syntyneensä siellä, eli hänen asemansa siellä ei siltikään ollut mikään itsestään selvyys.
Paridan-kuningas, se saattaa olla arvonimi, ei henkilönimi, ja vuosiluku 4419 viittaa paikkaan, jossa ajanlasku on eri kuin meillä.
Ja jos heti alussa on syytä mainita vallankaappaus, se on merkittävä asia kertojan elämässä, vaikka se on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä.

Tämä pieni pätkä, jonka luin käsikirjoituksesta unessa, antoi minulle alun fantasia tarinaan, jossa lapsi elää Paridan-kuninkaan hovissa, jossa neljä vuotta sitten on tapahtunut vallankaappaus, ja jonka varjo vaikuttaa hänen elämäänsä.

Pojan äiti on prinsessa, mutta kertoja on olemassa vain siksi, että vallankaappauksen jälkeisessä uudessa tilanteessa hänen äitinsä on alkanut odottaa aviotonta lasta, ja myös se, että hän saa jäädä äitinsä luokse hoviin, on seurausta uudesta tilanteesta.

Poika on kertoja, todistaja, joka yhtäältä on ulkopuolinen äpärä, toisaalta hän prinsessan poika, hänellä on pääsy niin keittiöön, kuin kuninkaallisiin huoneistoihin, ja kun hän kuulee aikuisten puhuvan asioita, joita ei puhuta aikuisten kuulleen.

Näin pieni pätkä unessa lukemaani käsikirjoitusta aloitti päässäni nimettömän tarinan nimettömästä pojasta, jota ei pitäisi olla, ja jota itse asiassa ei koskaan tule olemaan, ellen minä häntä kirjoita ja anna hänelle nimeä, henkeä ja tarinaa.



Miksi 1956

Minulta on kysytty, että miksi minun novellini sijoittuvat aina menneeseen aikaan.
Ihan ensin, ensimmäinen Bragalone-tarina, jonka kirjoitin liki 20 vuotta sitten oli tunnelmaltaan etäinen, menneen maailman kaltainen, joka ei sijoittunut selvästi muualle, kuin sodan jälkeisen ajan Italiaan, ilman vuotta, mutta ilmapiiri oli nostalginen ja kiireetön.


Muut tarinat sijoittivat Bragalonen tarkemmin, saarelle, länsirannalle, kaupunkiin, joka oli jossakin välimerellisten kulttuuripiirien rajalla.

Sitten kirjoitin novellin Bragalonen laulaja, jossa pakkanen on tärkeä osa tarinaa. Se lukitsi monta tarinaa sitten vuoteen 1956, jolloin helmikuu oli hyytävin Italiassa vuosisatoihin.

Bragalonen tarinat eivät ole jatkokertomuksia, siten kuin yleensä ajatellaan, vaan tarinoiden verkosto, ja lukitsi sitten Bragalonen laulaja koko joukon muita tarinoita samaan aikaan, Bragalonen hyvä lukija sivuaa laulajaa, ja Bragalonen hyvä lukija viittaa Bragalonen rakastavaisiin, jotka taas…   

Ja samat hahmot ovat edelleen mukana, jotka olivat ensimmäisessä tarinassa.

Sitten on etäännyttäminen.
Vaimoni on ehdottanut että voisin kirjoittaa lapsuuten Malmista Helsingissä.
Ehkä joskus voinkin, mutta nyt en.
Kun sijoitan tarinan mielikuvitukselliseen kaupunkiin 63 vuoden taakse, saan tilaa. Vaikka poiminkin tarinoihin juttuja lapsuudestani, silti ne eivät ole totta, eikä kukaan pääse sanomaan, ettei se noin ollut, koska Bragalone on juuri sellainen millaiseksi minä sen ajattelen, pienehkö kaupunki saarella, joka kovasti muistuttaa Sardiniaa, mutta ei kuitenkaan ole, outona vuotena sodan jälkeen, juuri kun massaturismi oli syntymässä.

Eikä ne kaikki menneeseen sijoitu. Vain Bragalonen tarinat.

Marja-Leena Mikkola, 80.

Marja-Leena Mikkola täytti eilen 80-vuotta.

Minä olen kirjoittanut Bragalonen tarinoita unettomina iltoina noin 20 vuotta.

Monet tarinat syntyivät tarinasta Bragalonen sinisimmät silmät, jonka kirjoitin alkujaan, synopsikseksi elokuvakäsikirjoitukseen.  Sen idea lähti liikkeelle Marja-Leena Mikkolan runosta Tyttö ja Tanssiva karhu, mielikuva pojasta, lyömässä rumpua kyläorkesterissa Italiassa, ja siitä sitten tarinaan haaveista, taiteesta, sodasta, itsetunnosta, sydämestä joka ei kestä rakkautta, mustasukkaisuudesta ja rakkaudesta yli kaiken sen.


Tarina on rakkaustarina 1200-luvulta ja Bragalonen sinisinpien silmien henkilöiden jälkeläisiä, mm. ylikomisario Capratorrente, Boele, Bragalonen hyvälukija, monet muut ja tarinoitteni vahva nainen, lady Agatha, on sitten tämän tarinan kertoja.

Kenties vielä viimeistelen Bragalonen sinisimmät silmät, ja saatte lukea sen.

Nyt teille:
Tyttö ja tanssiva karhu

Bragalonesta, tarinoista ja kaupungista

Bragalone on kaupunki, jossa lintu voi kertoa salaisuutesi pojalle kaupungin laidalla, vanhus lukea lehdestä asioita jotka tapahtuvat samalla hetkellä ja kirkon takana asuva mies voi olla vanhan sadun viimeinen eloonjäänyt.

Parikymmentä vuotta sitten sain lahjaksi kirjan Yhdeksäs portti, jossa suunnilleen sivulla yhdeksän mainittiin Alexander Dumasin kirja Bragelonnen varakreivi. Kirjan olen lukenut noin kuusi tai kahdeksan kertaa.
Mutta sillä hetkellä tuli mieleeni, että entä sitten kreivi.

Nousin kesken aamiaisen ja kävin kirjoittamassa ensimmäisen Bragalone-tarinani, Bragalonen kreivi. Sen jälkeen olen kirjoittanut tarinan silloin tällöin, mutta viimeiset pari vuotta hieman intensiivisemmin, kun en ole muutoin voinut viettää samanlaista elämää kuin aikaisemmin.
Tarinat liittyvät toisiinsa monin tavoin. Bragalonen sadut ovat linkitetty sen nykyaikaan, ja jokin pieni sivulauseen varjo yhdessä novellissa, voi avata uuden näkökannan toiseen tarinaan. Tarinassa Bragalonen Poliisi oleva pieni detalji, se voi avata Bragalonen Laulajan uudella tavalla, tai Bragalonen Sinisimmät silmät tarina viittaa 500 myöhemmin tapahtuvaan Bragalonen Pappiin. Nämä tarinat muodostavat verkoston, jossa yksikään tarina ei ole erillinen, mutta toisaalta, liki jokaisen tarinan voi lukea erillisenä, ja joskus tarinan sisälläkin on tarina, joka ei toimii myös yksin.

Vaikka Bragalone on kuvitteellinen kaupunki nimettömällä saarella, tarinassa on paljon historiallista tarkkuutta, radiossa kuultu kappale on soinut oikeasti Italian radiossa siihen aikaan, sää on ollut, jos mahdollista, juuri sellainen, kuin tarinassa siihen aikaan on ollut ja jotkut tarinassa mainitut henkilöt ovat olleet olemassa.

Suurin osa tarinoista sijoittuu vuoteen 1956, mutta eräät tarinat ovat taruja joiden ikää ei tunneta, jotkut 1100-luvulla ja viimeiset 1990-luvulta.
Olin silloin, kun kirjoitin ensimmäisen Bragalonen tarinan, tullut muutama kuukausi aikaisemmin Sardiniasta, ja Bragalone sai ensin piirteitä Bosasta, Algherosta ja Olbiasta.
Vuosien mittaan olen kirjoittanut noin 40 pidempää tai lyhyempää Bragalone tarinoita. Tarinoitten myötä Bragalone on kasvanut ja muuttunut, ja nyt Bragalonessa on piirteitä paristakin Sisilian, Ligurian ja Marchen kaupungeista.

Bragalone sijaitsee saaressa, jonka nimeä ei mainita, sen satamasta näkee auringon laskevan, ja itä- ja pohjoispuolella kaupunkia on vuoristoa, jossa korkeimmat huiput ovat kuitenkin vain noin kilometrin korkuisia.

Itse kaupunki on ikivanha, mutta sen kantakaupunki, muurien ympäröimä vanhakaupunki on suurimmalta osaltaan 1200-1400 luvulta, ja kaupungin muurien ulkopuolelta 1500-1800 luvulla rakennettua. Kaupungille suunniteltiin 1600-luvun lopulla uutta puolustusmuuria ja telakkaa, mutta muurista toteutui vain muutama porttirakennus, ja muurien paikalla kulkevat kadut, jotka ovat eräänlainen katkoinen kehätie.

Kaupunki kärsi suuria vahinkoja sodassa, ja noin viidennes kaupungista tuhoutui ja juuri tähän jälleenrakennustyöhön keskeiset tarinat liittyvät.

Kirjoitan, kuin laulan tammen tantereelle

Olin aloittaa ”minä pidän ihmisistä” mutta se ei ihan sinällään pidä paikkaansa,  se näet riippuu aika paljon soossista.  Joten, minä pidän, periaatteessa ihmisistä, mutta kommunikoin, varsinkin vieraiden kanssa, oikeastaan mieluummin kirjoittamalla. 
Kirjoittaminen on minulle luontaista ja helppoa. 
Mutta se, että kirjoittaminen on minulle luontaista ja helppoa, ei tarkoita, ettei kirjoittaminen olisi vaikeaa.
Siinä on kaksi vaikeuttavaa asiaa, ensin on lukihäiriö.
Minä kirjoitan nopeasti, hurjimmillani yli 5000 sanaa päivässä, mikä tarkoittaisi kirjaa alta kahden viikon, mutta minä en näe kirjoitusvirheitä, toinen aivopuolisko korjaa ne nopeammin, kuin ne ehtivät yhteiseen tietoisuuteen, joten en näe niitä tekstissä.

Toinen on sitten sisäisen kielen kääntäminen tekstiksi. 
Kun ajattelee kuvilla, pitää ne tulkita tekstiksi, eikä vain tekstiksi, vaan tekstiksi, joka synnyttää vastaaottajassa, lukijassa, mielikuvia ja ajatuksia.

Sitten on valkoisen paperin kauhu.
Aina kun edessäni on tyhjä editori, nousee pieni epävarma olo, ja pelko siitä, mitä onkaan kun poissa on….
sitten kirjoitan, maalailen sanoilla, kuvailen, kerron, selitän, perustelen, vittuilen…

En minä ole kirjailija.
En ole julkaissut mitään, ja pisimmät tekstit, joita olen kirjoittanut, ovat jotakin 20 000 sanaa.
Mutta minä olen kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut.
Talentumin päämoderaattorina ja yhteisötoimittajana, kirjoitin joka päivä kaksi ”pääkirjoitusta” seitsemän vuoden ajan ja kommunikoin koko päivän ihmisten kanssa kirjoittaen. 
Minä en puhu mielelläni puhelimessa.
Se syö minua aivan uskomattoman paljon. 
Jos olen joudun puhumaan puhelimessa kahden ihmisen kanssa päivän aikana, en sitten jaksa kyllä enää enempää, enkä oikein mitään.

Minä kirjoitan.
Joka päivä, joka ikinen yö.
Minä kerron ihmisille kuulumiset kirjoittamalla, kirjoitan mielipiteen talteen ja julki, ja kerron tarinoita, kirjoittamalla.
Siitäs saitte, 249 sanaa.

Mielin & Kielein

Mieli, kuvilla lastattu
Hamuaa sanaa, tietä tiedettyä vaikeuksiin
kivettyä, matkalla hyviin aikomuksiin.

Helvetissä kivettyä

Väsynein käsin ladottua
Koukkuisin sormin kudottua
Kultaista aikaa etsimässä
Tiimalasin viisareista.
Väsynein käsin runkkaamassa
Vanhaa haarasoipiota.

Sisään

Pääsin sitten alla olevalla tekstillä Jyväskylän yliopiston avoimeen  opiskelemaan kirjoittamista.

Pirustako minä tiedän, millainen on teidän normaaliopiskelija? Minulla ei ole aavistustakaan. Joten pitäisin paljolti paskanpuhumisena, jos sanoisin että olen epätyypillinen opiskelija. Minä olen ihan muutoin vain epätyypillinen. Jos pääsen opiskelemaan, huomaatte sen kyllä.

Minä kirjoitin yli seitsemän vuotta ammatikseni. Päädyin hommaan yhden mielipidekirjoituksen vastineen vuoksi. Minulla on vaatturin koulutus, ja kirjoitin vastineen farkkuja koskevaan kirjoitukseen, ja minulta pyydettiin kirjoittamaan pari juttua lisää. Kirjoitin sataosaisen sarjan ”Sata sanaa vaatteista” ja päädyin töihin lehtitaloon.

Lue lisää ”Sisään”

Matkalla Kappeliin

 Pakko kertoa, esimerkkinä siitä, miten ihmisiä voi auttaa arkipäivän ongelmissa.
Vuosia sitten Hakaniemen metroasemalla kohtaan äänekkään seurueen maakunnan matkailijoita, jotka urheasti ovat lähteneet suurkaupunkiin etsimään rajojaan ja pidemmälle, aina myyttiseen Tallinnaan asti. Äänekkään, paksulla tampereella ilmaistun, ihmisten ulkonäön, älyn ja syntyperän analyysin seasta kuuluu tieto, että tekstiviestin mukaan heidän daaminsa odottavat heitä Ravintola Kappelissa, mistä seuraa ihmettelyä sekä sijainnista, että ravintolan nimestä.

Nokkelin osaa myös soittaa puhelimella, ja kuuntelen viereisissä rullaportaissa keskustelua.

-”Joo, kulti, odottakaa siellä… Me ollaan…” ja vilkaisu ympärille- ”Hei missä vitussa me ollaan?” ja urheilijanuorukainen auttaa ystäväänsä 

-”Hakaniemessä, me ollaan Hakaniemessä!” 

Lue lisää ”Matkalla Kappeliin”