Mielleyhtymä

Capratorrente käveli Raddan linnalta nurkalta itään,  ja kaikki mitä hän näki, näytti siltä, niin kuin se olisi ollut kuolleena enemmän kuin ihmisiän.  Pakkanen oli purrut pensaikon lehdet mustiksi käppyröiksi, joista suurimman osan oli lumi riipinyt alas, jättäen vain paljaat rangat, joissa siellä täällä oli lumen alta pilkittävä lehti, surunauhana kuolleelle kaupunginosalle.
Siellä, missä San Michelen raunioista pisti esiin joku pala, se oli kiedottu lumiseen käärinliinaan ja solan takana pilvet riippuivat harmaina, kuin autiotalon ajansyömät laskosverhot.
Ainoat kohdat, jotka maisemassa nousivat selvästi esiin, jonkinlaisena inhimillisinä muistomerkkeinä, olivat vanhan rautatiesillan katkenneet pilarit, ja San Michelen kirkon liki tuhat vuotta vanhan kirkon murtunut ranka.
Capratorrente muisti kuvan, jossa hänen isovanhempansa seisoivat kirkon edessä, sylissään poikansa Otto-Fosco. Kirkko oli mainittu muutamassakin kirjassa erikoisen arkkitehtuurinsa vuoksi, jossa yhdistyi romaaninen, bysanttilainen ja arabialainen vaikutus. Isovanhempien kuvassa vaikutteet näkyivät oven apilakaaressa, jossa oli peräti seitsemän lehteä.  
Nyt kun Capratorrente tuli lähemmäksi, hän saattoi huomata, että läntinen sivu oli kaikkein ehjin osa rakennusta. Oven päällä oleva kaari oli ehjä, samoin sitä kannattelevat pilarit. Äiti tiesi kertoa, että kun he olivat lähteneet Bragalonesta, he olivat käyneet, kuten vanhoilla asukkailla oli tapana, taputtamassa sisällä ollutta seitsemää pilaria. Sen piti tuoda onnea ja voimaa pitkällä matkalla, josta ei tiedetty, tultaisiinko ikinä takaisin.  Kaikki silloin lähteneet ovat edelleen sillä matkalla.
Capratorrente ihmetteli sitä voimaa, joka oli repinyt puolet rakennuksesta kappaleiksi, vaikka seinät olivat suurimmaksi osaksi kasattu tiilellä verhoillusta basaltista.  Tuollaisenakin, katkaistuna ja tulella raiskattuna, siinä oli jotakin hyvinvaikuttavaa. Capratorrente aisti kirkon edesstä  hämmentävän tuoksun, jokatuntui olevan kovin väärässä paikassa ja muistutti hieman inkivääriä, mutta siinä oli mukana jotakin tunnistamatonta.
Capratorrete käveli portaalin luokse ja katseli porfyyripilaria, joka joskus jakanut ovet kahteen osaan.  Täti-Bernesen mukaan ovet olivat olleet hienoimmat koko Italiassa, jos Firenzen babtisterion ovet lasketaan pois. San Michelen portit olivat olleet mustaa puuta, jossa oli pronssihelat. Nyt saranatapit olivat tyhjinä ja muutama suuri kivenjärkäle pisti ulos oviaukosta.  Capratorrente kosketti pilaria, siihen veistettyjä kasvoja, jotka aika oli syönyt tunnistamattomiksi, mutta yhä niiden kylmistä piirteistä säteili jonkinlaista arvovaltaa.
Yhtäkkiä joku sanoi hänen takanaan ”Tiesittekö että tämän kirkon virallinen nimi on San Michellen ja tuntemattoman pyhimyksen kirkko?” Capratorrente kääntyi ympäri, ja näki takanaan hyvin pitkän ja hoikan sutaaniasuisen miehen seisovan vain muutaman metrin päässä.  Mies oli se sama pappi, joka oli ollut junassa matkalla Torinosta.
Capratorrente ei muistanut että häntä olisi kukaan yllättänyt tällä tavalla vuosiin. Väkisinkin mieli koukkasi partisaanivuosiin vuorilla, mitä siellä tämmöisestä olisi seurannut. Capratorrente katseli pappia vielä tovin, ennen kuin vastasi, ”Tiesin. Tämä on äitini ja hänen sukunsa kaste- ja rippikirkko. Valitettavasti en koskaan päässyt näkemään sitä loistossaan.”
Pappi otti muutaman askeleen, ja Capratorrentella oli nyt hetki aikaa katsoa miestä rauhassa…