Avainsana: koira

Vitun pellet – Tony Tolomei siirtyy sirkukseen

Oikeastaan Tony Tolomei ei ollut ollut yhtään päivää töissä muualla kuin yhtiössä.
No tietysti hän aloitti perheen firmassa, mutta fuusion myötä hänestä tuli sitten Yhtiön osakas ja johtokunnan jäsen.
Häntä sanottiin Uskolliseksi Tonyksi. Kaikkien vuosikymmenien aikana hän ei ollut koskaan äänestänyt vähemmistön puolella, eikä koskaan yhtiökokouksessa hallituksen esitystä vastaan.
Tänään oli hänen viimeinen työpäivänsä ja nyt hän tuli viimeistä kertaa yhtiön johtokunnan jäsenenä tuohon lasista ja teräksestä tehtyyn toimitaloon, jonka pohjoisnurkassa oli ollut hänen työhuoneensa yhdeksäntoista vuotta.
Töihin tullessaan hän katseli Yhtiön taloa niskansa kipeäksi. 29. kerroksessa olevan huoneen ikkunat eivät näkyneet tähän, mutta aurinko kultasi toimitusjohtajan ikkunat vastapäisessä nurkassa.

Tony Tolomei käveli puiston halki Yhtiöön, kun koiranulkoiluttaja sai hänet ajattelemaan Mikea. Isä sanoi että jos haluat myydä miehille, pistä kuvaan nainen, jos haluat myydä naisille, pistä siihen lapsi, mutta jos haluat myydä kaikille, pistä kuvaan koira. Isällä oli aina koira, ja kaikissa julkisissa kuvissa hänellä oli ainakin koiran kuva takana. Tony Tolomei sai aina, pikkupojasta, huolehtia koirista, henkilökunnan kanssa.
Kun viimeinen Leo, niiden kaikkien nimi oli Leo, oli lopetettu, Tony Tolomei kertoi Michael Bloombergille  isän koirista ja sai tältä lahjaksi Miken. Siitä oli kaksitoista vuotta.


Sunnuntaina Tony Tolomei oli maatilallaan lähtenyt Miken kanssa kävelylle. He olivat tehneet lenkin pitkin tilan rajoja ja koiran kulku oli jo verkkaista. Välillä se oli pysähtynyt ja katsonut isäntäänsä pitkään. Läntisimmässä kolkassa, mistä tammen oksien ali, yli viinitarhan, näki Hudsonille, hän käski koiran matalaan kuoppaan ja maahan. Koira laskeutui kuoppaan, vilkaisi isäntäänsä, asettui sitten pää jalkojen väliin. Tony Tolomei laskeutui koiran ylle, kaivoi takkinsa taskusta isän Berettan, lahjan Italian suurlähettiläältä, tähtäsi koiran niskaan ja puristi liipasinta.
Tony oli seissyt kahareisin koiran yllä ja katselut Hudsonille toisenkin tovin, ennen kuin nousi kuopasta ja lapioi sen umpeen. Isä sanoi, että jotkut asiat pitää tehdä itse, mutta Tony Tolomei muisti, että oli yli kuusikymmentä vuotta ampunut ja haudannut koirat. Isän mukaan liike-elämässä pitää tehdä uhrauksia.
Talolla Tony Tolomei jätti takkinsa eteiseen ja meni saliin, missä tukevien kattopalkkien alla oli valtava silkkimatto, shaahin lähettilään lahja, suurempi kuin hänen lapsuuskotinsa takapiha. Matolla, sinikultaisen medaljonkikuvion keskellä, odotti yllätys.  Verenkarvas ripulipaska, Miken viimeinen tervehdys. 

Harmaantukkainen mies pyyhki kyyneleen soittaessaan pesulaan

Yhtiö oli nähnyt paljon vaivaa, jotta sen naapurit jäisivät alemmaksi, ja rakennuksen itäpuolella oli puisto, johon oli Yhtiön myötävaikutuksella perustettu leikki- ja pallokenttä. Tony Tolomei näki nyt pallokentällä punavalkoisen sirkusteltan. 
Hän oli käynyt sirkuksessa, siitä vain oli aikaa. Tony Tolomei yritti muistella, koska se oli tapahtunut. Veli oli ollut silloin mukana, ja veljen kuolemasta oli neljäkymmentäseitsemän vuotta. Hän oli ollut sirkuksessa viisikymmentäneljä vuotta sitten. Äiti oli nauranut vedet silmissä. Oliko äiti ikinä muulloin nauranut?
Tony Tolomei meni sisään Yhtiöön, käveli läpi aulan, tervehti nimellä vahtimestareita, jotka hymyilivät hänelle ystävällisesti, niin kuin joka aamu nämä vuosikymmenet. Hän tuli aina johtajista ensimmäisenä töihin, ja nousi yksin johtajien kerrokseen.Alma, joka vastasi kerroksen toiminnasta ja Maria, joka oli ollut hänen sihteerinsä olivat jo töissä… Tony joutui miettimään. Maria oli tullut vuotta sen jälkeen kun uusi talo oli valmistunut, kahdeksantoista vuotta sitten. 
Tony Tolomei meni huoneeseensa. Hän katseli suurta punervaa pöytäänsä. Usein kun hän katseli sitä, hän muisti miten äiti oli kertonut, kuinka oli jakanut vuoteensa neljän sisarensa kanssa kahdentoista vanhaksi asti, silloin vanhin sisar muutti pois. Tony Tolomein pöytä oli kaksi neliötä suurempi kuin hänen äitinsä lapsuuden vuode.
Pöydällä oli tietokone, jota hän ei oikeastaan koskaan käyttänyt, kirjoitusalusta ja kynäteline, ranskalainen ja liki sata vuotta vanha. Pöydällä oli myös valokuvia. Isä, sen näköisenä, kuin aikoisi juuri oksentaa sellaisen pallon, mitä pöllöt päästivät suustaan. Kuva oli otettu muutamaa kuukautta ennen vatsasyöpädiagnoosia. Äiti, suurisilmäisenä ja vakavana, niin kuin aina, helmet kaulassa ja katse luotuna jonnekin ohi, niin kuin niin usein. Ja veli. Veli oli ollut komea mies, perinyt äidin kauniin kasvojen muodon, isän leveän suun, ja jonkin tuntemattoman esi-isän valloittavan naurun. Kuva oli otettu muutamaa vuotta ennen kuin veli oli ajanut koneensa metsään jossakin merkityksettömässä paikassa, jossakin tuntemattoman lentokentän takana. Tony Tolomei katseli valokuvia ja keräsi ne laukkuunsa.


Tony Tolomei meni nurkkaan, josta päätään kääntämällä näki länteen. Hän ei aivan nähnyt kotiaan, mutta saman talon pohjoispään. Hän oli asunut siellä fuusiosta asti. Ensin isän, äidin, veljen ja Margaretin, taloudenhoitajan, kanssa. Sitten isän ja äidin ja Margaretin kanssa. Sitten isän ja Joannen, taloudenhoitajan kanssa. Nyt hän asui siellä Joannen kanssa.
Sitten Tony Tolomei katsoi itään. Hän näki, tai ehkä hän vain kuvitteli näkevänsä siellä, vihreän tiilikaton, noin kolme sormenleveyttä keltaisesta tornista, jonka paikalla oli joskus ollut heidän firmansa.
Hän oli asunut ensimmäiset vuotensa siellä, vihreän katon alla. Nelikerroksisessa talossa asuivat Giulia, isoäiti, Franco-setä ja heidän perheensä. Francobello, hänen komea setänsä, oli muuttanut takaisin isoisän kotikaupunkiin ja myynyt osakkuutensa isälle. Sen muistelu sai aina isän nauramaan “Komea Franco, vitun pelle, myi puolet firmasta minulle viinitarhasta ja hinnasta, jolla ei saisi täältä yhtä kerrosta!” 
Tony Tolomei katsoi pohjoiseen. Joen takana, peukalon verran voimalaitoksen piipun ohi itään, ei aivan näkyvissä, oli hautausmaa. Siellä valkoisessa marmoritalossa olivat hänen vanhempiensa luut.
Tony Tolomei ei voinut olla ihmettelemättä mitä järkeä siinä oli, mutta niin oli hänen isänsä tahtonut, kotimaasta tuodusta kivestä oli tehty valkoinen pieni mökki, suurempi kuin äidin lapsuuskoti, vain kahdelle kuolleelle ihmiselle.
Ei järjen hiventäkään.

Tony puisteli päätänsä kun meni pöytänsä ääreen, kaivoi avaimen taskustaan ja avasi pöytälaatikkonsa. Kansio oli nahkaa, hän tiesi sen olevan Firenzestä, parasta laatua olevaa karitsaa, sisältä korkkia, läheltä Bragalonea. Isä oli aloittanut näiden tuotteiden maahantuonnin ennen hänen syntymäänsä ja he toivat niitä edelleen, yksinoikeudella.
Kansiossa ei ollut montaa paperia, mutta hän luki ne taas, ties kuinka monetta kertaa, ja sitten hän painoi nappia pöydän reunassa.
“Maria!”
“Niin herra Tolomei?”
“Pyytäisitkö herroja Smith ja Barretta käymään huoneessani?”
“Kyllä herra Tolomei.” 


Tony tiesi että hänellä on aikaa. Hän meni seinäkaapille ja otti sieltä viinipullon. Hän ei välittänyt väkevistä, olut ei ollut hyväksi hänen vatsalleen, mutta viinilasillinen tai pari maistui. Tämä oli vanhasta maasta, “Lahja jumalilta” sanoi isä, joka kertoi, että viinitarha oli pieni, kaistale kaupungin laidalla, lähellä San Michelen kirkkoa, ja sen viini oli maailman parasta. Tämä oli viimeinen pullo, jonka isoisän veli oli pullottanut kauan sitten.
Tony Tolomei arveli, että tänään oli aika avata se ja hamusi käteensä korkkiruuvin. Pullo vastusteli hieman, liki seitsemänkymmentä vuotta kiinni ollut korkki kuitenkin avautui ja Tony jätti sen kaappiin odottamaan. Hän otti ensin pari lasia ja pullon viskiä pöydälle ikkunan likellä ja sitten haki siihen kirjoituspöydältään kansion ja kynän, jossa oli hopeaan upotettu kultainen monogrammi. FT, hänen isoisänsä nimikirjaimet.
Kaksi lasia, pullo hyvää viskiä, kansio ja kynä odottivat aikansa ennen kuin ovelle koputettiin ja Maria saattoi sisään herrat Smith ja Baretta.
He jutustelivat tyhjänpäiväisyyksiä, sellaisia, mistä nuoret miehet halusivat jutella Tony Tolomein kanssa. Sitten Tony selitti, että hän tarvitsi heidän allekirjoituksensa muutamaan paperiin, jotka liittyivät järjestelyihin, jotka liittyisivät hänen poistumiseensa johtokunnasta, varmuuden vuoksi, että mikäli tulisi jotakin epäselvyyttä, eikä hän olisi siellä enää vahvistamassa asiaa.
Allekirjoituksen jälkeen Tony Tolomei tarjosi nuorille kyvyille viskiä, parasta mitä he toivat maahan Skotlannista, läheltä Dunkeldia ja miehet joivat sitä onnellisen näköisenä. Tony Tolomei mietti, että vielä oli kaksi tuntia lounaaseen, viimeiseen lounaaseen johtokunnan kanssa, sen jäsenenä. 
Miesten poistuttua Tony Tolomei istui tovin, katseli taas paperit läpi, palasi sitten työpöytänsä vierelle ja painoi huomaamatonta nappia pöydän sivussa.
“Maria?”
“Niin herra Tolomei?”
“Tulisitteko, ja pyytäisittekö Guy Johnsson-Littlen, sekä Alman kanssanne tänne sanotaan… “ ja hän mietti hetken, “Sanotaan nyt viidentoista minuutin kuluttua.”
“Kyllä, herra Tolomei.” 

Toinen osa löytyy linkin takaa.



Mike

Tämä on pieni osa novellista ”Vitun Pellet – Herra Tolomei siirtyy sirkukseen.” Julkaisen koko tarinan tässä lähipäivinä, jos tämä saa tarpeeksi suosiotanne.


Tony Tolomei käveli puiston halki Yhtiöön, kun koiranulkoiluttaja sai hänet ajattelemaan Mikea. Isä sanoi että jos haluat myydä miehille, pistä kuvaan nainen, jos haluat myydä naisille, pistä siihen lapsi, mutta jos haluat myydä kaikille, pistä kuvaan koira. Isällä oli aina koira, ja kaikissa julkisissa kuvissa hänellä oli ainakin koiran kuva takana. Tony Tolomei sai aina, pikkupojasta, huolehtia koirista, henkilökunnan kanssa.
Kun viimeinen Leo, niiden kaikkien nimi oli Leo, oli lopetettu, Tony Tolomei kertoi Michael Bloombergille  isän koirista ja sai tältä lahjaksi Miken. Siitä oli kaksitoista vuotta.
Sunnuntaina Tony Tolomei oli maatilallaan lähtenyt Miken kanssa kävelylle. He olivat tehneet lenkin pitkin tilan rajoja ja koiran kulku oli jo verkkaista. Välillä se oli pysähtynyt ja katsonut isäntäänsä pitkään. Läntisimmässä kolkassa, mistä tammen oksien ali, yli viinitarhan, näki Hudsonille, hän käski koiran matalaan kuoppaan ja maahan. Koira laskeutui kuoppaan, vilkaisi isäntäänsä, asettui sitten pää jalkojen väliin. Tony Tolomei laskeutui koiran ylle, kaivoi takkinsa taskusta isän Berettan, lahjan Italian suurlähettiläältä, tähtäsi koiran niskaan ja puristi liipasinta.
Tony oli seissyt kahareisin koiran yllä ja katselut Hudsonille toisenkin tovin, ennen kuin nousi kuopasta ja lapioi sen umpeen. Isä sanoi, että jotkut asiat pitää tehdä itse, mutta Tony Tolomei muisti, että oli yli kuusikymmentä vuotta ampunut ja haudannut koirat. Isän mukaan liike-elämässä pitää tehdä uhrauksia.
Talolla Tony Tolomei jätti takkinsa eteiseen ja meni saliin, missä tukevien kattopalkkien alla oli valtava silkkimatto, shaahin lähettilään lahja, suurempi kuin hänen lapsuuskotinsa takapiha. Matolla, sinikultaisen medaljonkikuvion keskellä, odotti yllätys.  Verenkarvas ripulipaska, Miken viimeinen tervehdys. 

Valkotukkainen mies pyyhki kyyneleen soittaessaan pesulaan

Koko novelli ”Tony Tolomei siirtyy sirkukseen” löytyy linkin takaa.

Keltainen koira – ote Bragalonen kauneimmasta pojasta

Koira liikkui rivakasti, ja kaupungissa, missä koirat kulkivat kuin kulkivat, omassa rauhassaan, jos eivät ketään häirinneet, ei siihen kiinnittänyt huomiota juuri kukaan.

Vanhassa kaupungissa, katedraalin likellä, koiran huomasi vanhahko nainen, jonka varusteet talviseen kaupunkiin näyttivät kerätyiltä enemmän teatterin puvustosta, kuin tavallisen naisen vaatekaapista. Nainen näki  koiran ja tarkkaili hetken tätä asiantuntevasti. Koira oli suuri, ja sen kellervät, osin harmaantuneet karvat olivat niin lyhyet, että koiran lihasten liike väreili karvojen kärjissä. Tuollaista koiraa nainen ei muistanut koskaan aikaisemmin nähneensä.

Nainen oli kohottamassa kaulassaan olevaa kameraa kohden koiraa, mutta ennen kuin hän sai kameran tarkennetuksi, se oli jo kulman takana.

Vaikka lunta oli paljon, koira juoksi siinä kuin lumeen tottunut, vaikka olikin lyhytkarvaista tyyppiä. Katedraalin aukiolta koira jolkotti pienten kujien kautta, joita liki toisissaan kiinni olevat räystäät olivat suojelleet lumelta, nopeasti Apteekin aukiolle.

Aukiolla koira pysähtyi, tuijotti apteekkia, ja antoi katseen sitten kiertää koko maiseman, kuin painaakseen mieleen kaiken. Apteekin korttelin itäpäässä koira työnsi itsensä portin alta, josta mahtui juuri ja juuri, ja kulki sitten sisäpihan ympäri kuono maassa. Kun sisäpiha oli nuuskittu nurkasta nurkkaan, koira asettui apteekin takaovelle, ja katseli tovin pihaa, kuin vartioidakseen, ennen kuin lähti takaisin portille ja ryömi takaisin kadulle. Kadulle päästyään koira nosti koipeaan ja merkkasi portin korkealta.

Jos joku, jolla olisi ollut enemmän kokemusta koirista, olisi tarkkaillut tätä, hän olisi pitänyt sen toimintaa ainakin hieman erikoisena. Mutta ei kenelläkään ollut aikaa seurata yhtä koiraa, ja tämä sai tehdä mielensä mukaan vailla kenenkään kaksijalkaisen huomiota.

Näytti siltä, että eläin olisi kiertänyt aukiota, kuin kulkien näkymättömässä jatulintarhassa, lähestyen koko ajan apteekin ovea.

Koira nousi ovelle, katsoi sitä, sitten piazzaa, ja siltä pohjoiselle portille menevää tietä. Senäytti tarkkaavaiselta, ja merkkasi vielä apteekin ovenpielen, ennen kuin lähti kohden pohjoista porttia vievää tietä.

Kun koira lähti liikkeelle, se nosti nopeasti askeleen joustavaksi juoksuksi, ei sellaiseksi, kuin takaa-ajossa tahi kisassa, vaan nopeaksi, määrätietoiseksi juoksuksi, kuin koira, joka tietää että nyt on vainu, mutta tietää ettei syytä kaikkensa antamiseen vielä ole.

Eläin juoksi pohjoiseen, Porto Floresin tietä kohden, kohden ylänköä, väistellen tarkoilla koiran aisteillaan harvan liikenteen hyvissä ajoin.

Koira jolkotti jokseenkin vauhtiaan hidastamatta tien alun serpentiinit, mutta kohdassa, jossa auto lojui katollaan lumisella rinteellä, se hieman hidasti, jopa pysähtyi hetkeksi, ennen kuin kiersi ylärinteen puolelle, ja laskeutui sitä kautta autolle.

Yöllä satanut lumi peitti auton pohjan, ja kaikki jäljet, joita poliisit ja ambulanssimiehet olivat jättäneet, mutta eläin suuntasi suoraan autolle, ja kolusi sen täsmällisesti, nuuhkien tarkasti kaiken, hansikaslokerosta kattoon, kaasupolkimesta takaikkunaan.

Hetkeksi sen huomion veti kauempaa liikkeelle lähtenyt kaniini, mutta koira ei ollut nyt kaniinijahdissa, vaan etsi jotakin muuta.

Kun auto oli läpeensä nuuhkittu, koira ryömi ulos rikkoutuneesta takaikkunasta, ja haisteli vielä takaluukun, ja sitten se kiinnitti huomionsa maastoon.

Jos tiellä olisi ollut enemmän kulkijoita, joku olisi jälkeenpäin voinut ihmetellä, mikä on saanut yksinäisen koiran niin säännölliseen toimintaan, että jättää auton ympärille jälkensä kauniina spiraalina, joka ulottuu yläpuolen matalasta rikkinäisestä kaiteesta, alapuolen kiviselle reunukselle. Sinä päivänä kuitenkin vain muutama auto ajoi ylös, palatakseen saman tien takaisin, kun Porto Floresin tie paljastui mahdottomaksi ajaa lumen vuoksi.

Palattuaan tielle koira kuunteli ensin hetken, ja kohosi sitten hetkeksi takajaloilleen, katsomaan alarinteeseen vielä kerran, ja lähti sitten taas ylös tietä, suuntaan missä haisi savu.

Seuraavasta tienhaarasta koira poikkesi päätieltä lumiselle sivutielle, jolle yksikään kulkija ei ollut sinä päivänä jättänyt vielä jälkiä. Pienen matkaa pikkutietä tarvottuaan koira päätteli maastossa kulkevan helpomman reitin, ja lähti sitä kautta ylemmäs, kohden tien päässä olevaa vanhan linnoituksen perustalle rakennettua taloa.

Seinän musta oviaukko tuijotti lumista pihaa kuin Polyfemoksen sokea silmä. Koira nosti kuononsa korkealle ja nuuhki ensin yleisvaikutelman, ennen kuin käveli läpi pihan portille, jonka takainen musta pimeys loi vaihtoehdon pihan koskemattomalle hangelle.

Koira jäi ovelle, sillä ei ollut asiaa sisälle, sillä se tiesi, ettei siellä ollut mitään häntä varten. Kaiken, mitä talolla oli annettavaa, hän sai jo ovelta. Se kääntyi, nosti koipeaan ja merkkasi ovipielen, kuin ajatuksissaan.

Kierrettyään talon, ja juostuaan muutaman edestakaisen poikkeaman, koira vielä vilkaisi mustaa oviaukkoa, ja lähti laskeutumaan pihalta lumista tietä pitkin.

Päätielle palattuaan koira kääntyi alamäkeen ja palasi vielä kaatuneelle autolle. Se haistoi autoa vielä muutaman kerran, ja loikkasi tielle takaisin rinteen jyrkältä sivulta, kevyesti, niin kuin liki kahden metrin pudotus ei olisi enempää, kuin tuolilta laskeutuminen.

Aivan likellä kaupunkia, viimeisessä tienhaarassa, ennen kuin talot tiivistyivät esikaupungiksi, koira pysähtyi, nuuhkaisi lunta, raapaisi tienhaaraa ja haisteli uudelleen, ja poikkesi sivutielle.

Tie nousi hieman, ja sen vierellä oli pienen matkan päässä matala muuri, joka olisi ihmissilmin näyttänyt kivijalalta, mutta oli koiralle vain kivinen aita, jonka katkaisivat yhdessä kohdassa suuret portaat, jotka eivät vieneet minnekään.

Aivan muurin toisessa päässä oli rakennus, joka näytti siltä, kuin ei tietäisi varmasti, olisiko sen tarkoitus olla villa vai torni. Nurkan takaa nousivat talon ovelle lumiset portaat, ja koira ponkaisi sen askelmat muutamalla loikalla. Se painoi kuononsa oven ja kamanan rakoon, nuuhkaisi ja katseli sitten ovea epäluuloisena, kuin epäilisi nenäänsä.

Koira nosti kuononsa ylös, nuuhki ilmaa ja kuunteli vielä hetken pää kallellaan, ja sitten se nosti etukälänsä kaiteelle ja katseli ympäristöään kahdella jalalla. Siellä, talon takana, näkyi Porto Floresin tie, ja kukkulan päällä oli linnoituksen raunioille rakennettu moderni talo.  

Koira kallisti päätään, katsoi vielä taakseen, ikään kuin ollakseen ehdottoman varma siitä, että oli yksin, ennen kuin laskeutui kaiteelta ja lähti takaisin kivijalan viertä.
Kohdasta mistä leveät portaat nousivat tyhjälle kivijalalle, koira kaarsi etelään, kohden rautaista, auki jäänyttä porttia, jonka takaa häämötti luminen Bragalonen kaupunki. 

Portin kohdalla koira pysähtyi, haisteli rautaista porttia, nosti sitten koipeaan sille, ja jatkoi suoraa kohden kaupunkia. Talot kahta puolen tietä olivat aitojensa takana, lumisilla tonteilla ja lumi liki koskematonta, vain muutama painuma sataneessa lumessa kertoi, että joku oli liikkunut täällä lumen tulon jälkeen. 

Jonkun aidan takaa kuului silloin tällöin kysyvä haukahdus, mutta keltainen koira ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan jatkoi omaa tietään.
Risteyksen kohdalla koira laski hieman päätään, mutta jatkoi sitten taas varmasti kohden kaupunkia.
Mitä lähemmäs kaupunkia tie tuli, sitä pienempiä olivat tontit ja kolmannen risteyksen kohdalla talojen ympärillä olevat puutarhat kutistuivat nurmikoiksi talojen välissä ja korttelia myöhemmin, edellisessä risteyksessä ennen kuin tie ristesi rautatietä, koira painoi kuononsa maahan, katseli sitten etelään ja länteen, ennen kuin lähti, kuono maata viistäen länteen, kohden merta ja satamaa.
Buonacoren uuden varaston aidan takaa kuului pelästynyt vinkaisu, johon keltainen koira ei ohi mennessään kiinnittänyt huomiota, mutta joka hämmästytti nuorta varastomiestä. Tavara-asemalle kääntyvän risteyksen kohdalla keltainen koira taas epäröi hetken, ja kääntyi sitten etelään, päätyäkseen kadulle, joka kulki radan viertä, ohi aseman, kohden merta.
Pakkasilma ei ollut niin hajuista raskas, kuin se olisi ollut normaalina helmikuuna, mutta koira haistoi ne hajut, mitä teollisuusalueella oli, kirkaana ja selvinä.  Kokonaan keltaisella rapatusta korttelista nousi pakastetun kalan hajujen kirjo, sieltä tuntui niin tonnikalan kuin sardellien, meriahvenen ja monen muun runsaat tuoksut. Korttelista nousi lampaan rasvan, savustetun ja tuoreena pakastetun rasvaiset hajut, ja niihin verrattuna kuivakka hevosen lihan aromi. 

Kaiken lihan ja kalan lisäksi korttelista nousivat monen yrtin ja mausteen tuoksu. 

Lisäksi koira haistoi raskaan juuston tuoksun, hieman hapokkaan vuohenmaidosta tehdyn, mutta myös puhvelin-, vuohen- ja lehmän maidosta tehdyt juustot. Koira erotti yksitoista eri juustolaatua, ja ne kaksikymmentäkaksi juustolaa, joiden juustot tänne tulivat.

Koira kulki korttelin toiselle puolelle, ja tuli suurelle metalliportille, jonka alta tulevat hajut koira haisteli ja eritteli tarkasti.
Porttista oli kulkenut viimeisen kahden vuorokauden aikana yksitoista eri ajoneuvoa ja kaikkiaan neljäkymmentäseitsemän henkilöä, joiden joukossa oli vain yksitoista naista. Autoissa oli ollut kalaa, tuoretta ja perkaamatonta, tuoretta lammasta, savustettua lammasta, sekä neljän juustolan tuoksut, joiden kuorma oli tuotu portista parin päivän sisään.
Ja koira haistoi, että auto, joka oli kaatuneensa kaupunginulkopuolelta, ja josta matkustajien kylmät ruumiit oli tuotu kaupunkiin, oli ajanut tästä portista viimeiselle matkalleen. Ja samasta portista oli sen jälkeen kulkenut auto, jossa oli kuormana pakastettua kalaa, juustoa ja heroiinia, oli kulkenut portista ulos vain muutama vajaa tunti ennen kuin koira tuli portille.
Koira nuuhki portin tarkasti ja sitten lähti edelleen, kiersi seuraavan nurkan taakse ja lähti seuraavaa kauta taas sisämaahan päin.
Tällä puolen taloa oli talon pääsisäänkäynti, jonka päällä oliva lippa oli hieman pidättänyt lunta, mutta silti sitä riitti portaille ja oven eteen. Talon lasiseinäisessä aulassa oli vastaaottotiski ja sen takana nainen, joka keskusteli tumman harmaassa puvussa olevan miehen kanssa, jota oma äiti olisi saattanut sanoa komeaksi, jossakin valaistuksessa, ja jonka vierellä tassahteli suuri saksanpaimenkoira, levottomana, vilkuillen lasioven suuntaan.

“Gianni, pitäisikö sinun viedä koira ulos?” Vastaanotossa istuva nainen sanoi, ja nousi ylös kurkatakseen koiraa.
“Minähän vein sen aamulla…” sanoi mies, ja katseli koiraa harmistuneena, “mutta ehkä minun on vietävä se taas!”
Mies kurotti vastaanotto tiskin takaa koiran ketjun, “No niin, Barone, mennään sitten, “ Gianni sanoi koiralle, lähtien ovea kohden, mutta koira vingahti ja lähti kohden aulan perää, sisäpihalle vievää takaovea. 

“Ai, että pihan puolelle, kyllä se minulle sopii”, mies sanoi ja seurasi eläintä takaovelle, josta koira livahti niin pian kuin pääsi.

Bragalonen vaalea koira

Koira nousi apteekin ovelle, katsoi sitä, aukiota, ja siltä pohjoiselle portille menevää tietä. Koira näytti tarkkaavaiselta, ja merkkasi vielä apteekin ovenpielen, ennen kuin lähti kohden pohjoista vievää tietä.

Kun koira lähti liikkeelle, se nosti nopeasti askeleen joustavaksi juoksuksi, ei sellaiseksi, kuin takaa-ajossa tahi kisassa, vaan nopeaksi, määrätietoiseksi juoksuksi, kuin koira joka tietää että nyt on vainu, mutta tietää että syytä kaikkensa antamiseen ei ole, vielä.

Koira juoksi pohjoiseen, Porto Floresin tietä, kohden ylänköä, väistellen tarkoilla aisteillaan harvan liikenteen hyvissä ajoin.

Eläin jolkotti jokseenkin vauhtia hidastamatta Porto Floresin tien alun serpentiinit, mutta kohdassa, missä auto lojui katollaan lumisella rinteellä, koira hieman hidasti, jopa pysähtyi hetkeksi, ennen kuin kiersi ylärinteen puolelle, ja laskeutui sitä kautta autolle.

Onnettomuuspaikalle satanut lumi peitti auton pohjan, ja kaikki jäljet mitä poliisit ja ambulanssimiehet olivat jättäneet, mutta eläin suuntasi suoraan autolle, ja kolusi sen tarkkaan, nuuhkien tarkasti kaiken, hansikaslokerosta kattoon, kaasupolkimesta takaikkunaan.

Hetkeksi koiran huomion veti kauempaa liikkeelle lähtenyt kaniini, mutta koira ei ollut nyt kaniinijahdissa, vaan etsi jotakin muuta.

Kun auto oli läpeensä nuuhkittu, koira ryömi ulos rikkoutuneesta takaikkinasta, ja nuuhki vielä takaluukun, ja sitten kiinnitti huomiota maastoon.

Jos tiellä olisi ollut enemmän kulkijoita, joku olisi jälkeen päin voinut ihmetellä, mikä on saanut yksinäisen koiran niin säännölliseen toimintaan, että jättää auton ympärille jälkensä säännöllisenä spiraalina, joka ulottuu yläpuolen matalasta rikkinäisestä kaiteesta, alapuolen kiviselle reunukselle, mutta sinä päivänä vain muutama auto ajoi ylös, palatakseen saman tien takaisin, kun Porto Floresin tie paljastui mahdottomaksi ajaa lumen vuoksi.

Palattuaan tielle, koira kuunteli ensin hetken, ja kohosi sitten hetkeksi takajaloilleen, katsomaan alarinteeseen vielä kerran, ja lähti sitten taas ylös tietä, suuntaan missä haisi savu.

Seuraavasta tienhaarasta koira poikkesi päätielle, lumiselle pikkutielle, jossa yksikään kulkija ei ollut sinä päivänä jättänyt vielä jälkiä. Pienen matkaa pikkutietä kuljettuaan, se päätteli maastossa olevan helpomman reitin, ja lähti sitä kautta ylemmäs, kohden tien päässä olevaa vanhan linnoituksen perustalle rakennettua taloa.

Musta aukko seinässä tuijotti lumista pihaa kuin Polyfemoksen sokea silmä. Koira nosti kuononsa korkealle ja nuuhki yleisvaikutelman, ennen kuin käveli läpi pihan aukolle, jonka takana oli musta pimeys vaihtoehtona pihan koskemattomalle hangelle.