Avainsana: kuolema

Vanha Täi

05.03.33-06.08.20

Vanha Täi on kuollut.
Niin hän aina sanoi, ”Vanha Täi”.
”Laitatkos Vanhalle Täille kahvit?”
”Koska te tuutte katsamaan Vanhaa Täitä?”
”Voi niin minä ajattelin, kun näin että sieltä kadun päästä joku Fiiatin kokoinen tulee pitkillä askelilla, että nyt tullaan Vanhaa Täitä katsomaan!”
”Sano nyt Antille Vanhalta Täiltä terveisiä, siltä isotissiseltä!”

Ei tästä ole montaa päivää, niin pohdin, josko epidemia vähän raottaisi todellisuutta, niin voisin kysyä, lähtisikö lapsenlapseni katsomaan Vanhaa Täitä, joka voisi kertoa, millaisia dinosaurukset oikeasti olivat.

Vanha Täi oli rakastetuin ihminen jota tiedän.
Ei ehkä sen vuoksi, millainen hän oli, vaan siitä huolimatta.
Sillä olihan hän joskus aika vaikea.
Mutta silti, kaikkein rakastetuin, koska hän oli sellainen kuin oli, Vanha Täi.

Viime vuonna pääsin käymään useamman kerran Turkuun ja tapaamisilla puhuimme epäonnistumisista elämässä, niistä asioista, jotka ovat paineet, joissa kokee tehneensä väärin ja huonosti.
Puhuimme oikeudenmukaisuudesta.
Kohtuudesta.
Puhuimme surusta.
Hän oli äitini vanhin elossa oleva sisko, joka eli kauemmin kuin kolme nuorempaa.
Puhuimme siitä, miten sitä on sitten vain lopulta ymmärrettävä se, että sitä pelaa oman pelinsä jaetuilla korteilla niin kuin kykenee.
Ja siitä että joskus riittää, jos vain ymmärtää.
Itse kukin.

Vanha Täi oli hauska.
Saattoi toki olla, ettei hän viimeisinä vuosina muistanut ihan kaikkea viimeaikoina tapahtunutta, mutta se ei latistanut hänen sanavalmiutta ja huumorintajua.
Jos sanoisin, etten tiedä ketään, joka olisi ollut niin hulvaton suustaan, tuskin valehtelisin kovin paljoa.
Hänen, äitini, Riitta- ja Sisko-tätien verbaaliset rantapyssyt, mahtavat laukaukset, rumputuli ja ilotulitus minut ovat opettaneet sanansaattajaksi.
Oli kiehtovaa kuunnella pöydän reunan korkeudelta, miten minun vereni väki viritti sanojaan, kuinka yksi rakensi toiselle sanoista veneen, miten toinen avasi kolmannelle purjeen ja kuinka neljäs nosti venosen tuuleen,  samat laulut laulaneena, samat sanat sanoneena, samaan saunaan syntyneenä.  Oppi taittamaan sanojen polulla oksan, mistä toinen tiesi kääntyä, pistämään toisen poikittain, jotta toinen tietäisi missä kaatua.
Ja sitten naurettiin, itkettiin tai vaikka laulettiin.

Ja me kaikki rakastimme, ja rakastamme häntä yhä. 

Vanha Täi.

Drachendell 16

Niin, minun lapsuuteni. Mitä kerrottavaa siitä olisi. Ei kai sekään niin tavallinen ollut, ja silti melkoisen porvarillinen.
“No sinä tiedät, että minut on adoptoitu. Synnyin 16 päivä joulukuuta 1986. Äitini oli Saksan italialainen, kotoisin pienestä Bragalonen kaupungista. Hän oli juuri 20 vuotta täyttänyt katolinen tyttö,  mutta isästäni ei ole tietoa, “vilkaisin Longneria, joka nyökkäsi, “mutta tämänkin sinä varmasti tiesit.” En ollut itsekään tiennyt tätä kuin kymmenen vuotta. 

Mitä minä voisin sanoa mitä Longner ei tiennyt, mutta jonka haluaisin jakaa, mutta jolla olisi jotakin merkitystä?
“Biologinen äitini, hän kuoli tapaturmaisesti seuraavana vuonna, luultavasti olisin päätynyt adoptoitavaksi joka tapauksessa.”
“Tai olisi kuollut samassa onnettomuudessa,” Longner sanoi tavalla, kuin hän olisi aivan varma siitä.
Minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi sitä niin. Oliko äitini oikeastaan pelastanut henkeni antaessaan minut adoptoitavaksi? 

“Niin, ei voi tietää”, sanoin Longnerille, ajatus jäi päähäni. Se tuntui mukavalta, haikealta ja mukavalta. “Minut adoptoi sitten opettajaperhe, “tiesin että Longner tiesi tämänkin, ja sitten tiesin, että oli jotakin, mitä hän ei tiennyt.
“Minulla oli onnellinen lapsuus.” Longner katsoi minuun vakavasti, ja tiesin mitä minun oli lisättävä, “siihen asti että äitini kuoli”.

MInä en muistanut äidistäni, Margaretista, mitään ikävää, pelkästään onnellisia muistoja, kunnes eräänä päivänä hän ei vain tullut kotiin. Hän oli väistänyt moottoritielle eksynyttä koiraa ja ajanut rekan eteen.
Mutta oliko lapsuuteni oikeasti onnellinen, vai muistinko sen onnellisena äitini kuoleman vuoksi? Minusta tuntui, että minun oli sanottava jotakin, “syksyllä täytin yhdeksän.”

Petjan aikakirjat 1.26 – Voi kuinka pieninä palasina

Siellä ne ovat, myytit nyyttien takana.

 

Syntymä, ja sitten yllä savannin taivas,
kuu kullan kaltaisena kulkemassa yli taivaan
toistaen itseään kuin krampissa

kuu kaudesta kuukauteen, 

muuttuen, aina kuitenkin samanlaisena
ylimpänä kuitenkin aurinko
aina samanlaisena, yhä uudelleen
vuodesta toiseen, nostaa savannille autereen

ei tietenkään yhtä tärkeänä kuin kuu
joka valaisee yöllä, pimeän aikaan
niin kuin naiset, kuun sisaret

sitten tulevat sateet, niin kuin tulevat
kiitettynä piinana, samanlaisena
niin samanlaisena kuin muuttuva taivas
jonka salama halkaisee, uudelleen 

aina erilaisena, mutta samana
niin kuin sade päivästä pois

 

Sitten sateen jälkeen maa ruohosta raskas
vihreänä sinisiä vuoria kauemmaksi
vihreänä vihreälle merelle

ja kauemmaksi, aina viheliäisille niityille

Sitten ne tulevat, kärpästen alla

suuret ja kyrmyniskaiset

pienet, jotka tanssivat ruohometsässä 

toiset, jotka astelevat kaiken yllä
ylhäisinä, kuvitellen olevansa valtiaita

ja kaikki meille, veljemme lihassa
kaikki on meille annettu.

 

Kaikki on meille annettuna
minkä voimme sen ottaa

minkä voi, se myös ottaa 

me ryömimme ruohossa

syöksymme, tapamme, syömme

Veriveljet lihassa

Jonakin päivänä
Kannamme veljemme lihasta
Yli punaisen vihreä heinän

Tästä lihasta
Tästa lihasta raskas

Tämän tästä lihasta
Tästä raskaasta lihasta
Kuuluu viimeinen huokaus
Veljemme, kannamme lihasta

 

Iltapäivän kuumuudessa
Sinisen paahteen alla
Verevän vihreän päällä

Jokainen vainaa on jonkun lapsi
Jostakin johonkin tullut

Ja päivien päähänsä mennyt

Lihan liitosta eronnut veli
On lähtenyt yli virran
Ottanut linnunluupurren

Hautaamme lihan
Luun mukaan laitamme
Peitämme, hammasta purren
Veri kuivuu iltaan
Meri mustuu yöhön

Aalto kohisee värien väreitä

Äiti, kuu, kulkee taivaalla

sinisten silmien seassa

 

Aalto ei kerro
kaukaako tuli
huokailee vain
ja suutelee jalkaa
Kaikki kaipaamme jotakin
Kuka veljeä, kenties äitiä
Jotain ihmistä suurempaa

Joku lihaakin

Ja kuu kalpea kulki yli meren

Siinä me sitten istuttiin
Viimeisellä lannalla
Jauhaen bullshittiä siitä
Mistä vitusta me tultiin
Mistä me sinne tultiin
mihin helvettiin menossa oltiin
ja missä on onnemme maailmalla.

Sattuneesta syystä, pahasti sattuneesta syystä

Pelkuruus on niin halveksittua, että vain rohkeimmilla on siihen varaa.
Tänään olen vähän murheellinen.

Muutama vuosi sitten soitti ihminen vuosien takaa.
Oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen minut.
Minut voi olla yllättävän vaikea löytää, jos ei ole pariinkymmeneen vuoteen tavannut.

Hän kertoi minun olleen hänen lapsuutensa ainut turvallinen asia.
Minä olin kymmenen ikäinen naapurinpoika ja hän viiden vanha ruikkuinen pikkutyttö…
Hirvittävää.

Ja kaikki se on kadonnut.

Elämä on muistuttanut kuolemasta.

Väliaikaisuudestaan.

Viime vuodet ovat olleet raskaat.
Yllättävällä tavalla.

Oikeastaan, minun on kai se tunnustettava, se tapaus, auton jarrutus kaatoi minut, loukkasi jalkaani, mutta tärveli vuoteni.

Elämä on niin hauras ja koko ajan, meidän siihen kiinnittämättä huomiota, sortumaisillaan.
Jätämme huomaamatta jotakin, emmekä enää huomaa mitään.

Elämä on niin hauras.

Minä luin erään idiootin vuodatuksen verkosta.

Lue lisää ”Sattuneesta syystä, pahasti sattuneesta syystä”