Avainsana: Lady Agatha

Muistokonsertti: Sormiharjoitus Bragalonessa

Alla olevan harjoituksen olen kirjoittanut niin, että pyysin Facebookissa pieniä paloja, mitä kirjoituksessa pitää olla.  
Tehnen tähän vielä jatkoja myöhemmin. 

Gino näki kaukaa, että nainen oli ulkomaalainen ja valinnut hänen taksinsa, ja hän kyllä tiesi, mitä mahdollisuuksia tämä hänelle antoi.
Hän ei ollut huomaavinaan kun nainen lähestyi matkatavarakärryä työntäen, ennen kuin nainen oli vain muutaman metrin päässä hänen autostaan.
“Päivää, kaunis rouva,” Gino tervehti ja hänen yllätyksekseen, nainen vastasi toki murteellisesti, mutta silti sujuvasti, liki soivasti, italiaksi.
“Hyvää päivää. Voitte viedä minut Albergo Montebrazziniin?”

“Toki, rouva, “Gino vastasi ja nousi auttamaan matkalaukkujen kanssa. “Oletteko ensimmäistä kertaa Bragalonessa?”
“Kyllä, ensimmäinen kerta täällä. Luulin että saisin suoran lennon, mutta se ei onnistunut.”
“Lentokenttä on nyt varattu amerikkalaisille. Jokin harjoitus tai jotakin sellaista,” Gino kommentoi suurta laukkua takakonttiin nostaen.
“Niin. Kuulin siitä junassa.” Nainen vastasi, äänessään hieman kyllästymistä,
“Oletteko kauan?” Ginon kysymystä säesti pieni ähkäisy, sillä toinen suuri laukku oli selvästi edellistä raskaampi.
“Vain viikonlopun yli. Maanantaina lähden Milanoon ja sieltä sitten eteen päin..”
“Tulitte ilmeisesti konserttiin?” Gino kysyi, katsellen kolmatta suurta laukkua huolissaan.

Lue lisää ”Muistokonsertti: Sormiharjoitus Bragalonessa”

Bragalonen valokuvaaja: Bragalonen pitsiä.

Pienen säätämisen jälkeen Agatha asetti kameran parvekkeen kaiteelle, tähtäsi aukion keskellä olevan pienen rakennuksen katolla olevaa haukkapatsasta ja painoi nappia. Ensimmäisen kuvan jälkeen Agatha sääti kameransa uudelleen, kuvasi patsaan uudelleen ja vielä kahdesti. Kömmittyään jaloilleen, Agatha astui sisälle asuntoon ja nojasi oven karmiin ja otti sarjan kuvia, nyt pystyyn.

Kuuden patsaasta otetun kuvan jälkeen hän suuntasi kameran piazzan toisen laidan aatelistaloihin, ja otti kuvan toisensa jälkeen, kunnes huomasi että filmi oli loppunut.

Herra Pisano oli katsonut kuvaamista hiljaa, ja näytti surulliselta, kun Lady Agatha kääntyi häntä kohden.

”Te rakastatte valokuvausta, jalosukuisuus.”

Herra Pisanon toteamuksessa oli jotakin pohjattoman surumielistä, jotakin, joka kosketti Lady Agathaa epämääräisellä, liki tungettavalla, mutta silti herkällä tavalla.

”Minä… Minä haluan nähdä asiat.”

”Te rakastatte valokuvausta.”

Lady Agathan oli pakko olla vain hiljaa. Hän tunsi pienen puristuksen rinnassaan, hellan, ja kuin silmät olisivat saaneet pisaran kastetta. ”Niin, minä taidan rakastaa valokuvaus ”sitten Lady Agatha katsoi kimmeltävin silmin herra Pisanoa, ”eikö se oli hieman säälitystä.”

Herra Pisano hymyili surun väistymättä silmistä.”

”Ei.. Se on suurenmoista. Minä kadehdin teitä, jalosukuisuus.”

He kulkivat hiljaisuudessa alakertaan, siellä Agatha sanoi, ”Minä lähetän teille kuvan, se vaakuna minun serkulle, ne tehdään kuvat sitten liinaan. Ja lasku hotellissa?”

”Tämä sopii, jalosukuisuus.”

Kun Lady Agatha tuli ulos pienestä pitsikaupasta, hänellä oli outo tunne. Kevyt, mutta silti kuin olisi huolestunut.

Rouva Barberis saa vieraan 2.

Rouva Barberis otti muutaman askeleen taakse, ja viittasi lady Agathaa astumaan sisään, kuin antaakseen myös tilaa omille sanoilleen.

Lady Agatha loi emäntäänsä ystävällisen ja odottavan katseen astuessaan sisään keltaseinäiseen salonkiin, josta heti näki sen nimen, kiinalainen huone. Rouva Barberis astui peremmälle huoneeseen vieraansa rinnalla ja villatakkiaan nyppien jatkoi. ”Tiedättekö, lady Agatha, kun tulin tapaamaan teitä ja ylikomisariota hotellille, se oli vasta neljäs, tai oikeastaan viides kerta kun poistun talosta sodan jälkeen.
”Todellako?” Agathan ihmetys oli aitoa ja ystävällistä, kun hän samalla asettui istumaan omin avuin puuleikkauksin koristeltuun, josta näki sekä pieniruutuiselle ikkunalle ja huoneen kaikki ovet.
”Kyllä.” Rouva Barberiksen vastaus kuulosti huokaukselta. ”Negroni? Campari ja vermutti ovat olleet kaapissani iät ja ajat, mutta ginin toi vävyni syksyllä. Ja jäät ovat tuoreita!” Huomautus sai molemmat naiset hymyilemään.
Lady Agatha antoi emäntänsä valmistaa drinkit rauhassa, ja tarkkaili tilaa missä he istuivat. Huonetta hallitsi kultapronssilla maalatut seinät, ja katkesi mustaan puolipanelin. Vaikka valoa oli vähän, se heijastui seinistä ja loi koko huoneeseen jonkinlaisen unenomaisen hohteen. Vihreä matto ja huonekalujen paksu punainen sametti loivat kontrastia huoneen hehkuun. Agatha tunsi mielihyvää ymmärtäessään, että jopa drinkki vaikutti huoneeseen, tähän tilaan suunnitellulta, kun sen tulen hehkuinen punainen välkkyi kristallissa.
”Miksi ette ole poistunut?” Lady Agatha kysyi ottaessaan lasin pieneltä hopea tarjottimelta.
”Niin, ” rouva Barberis aloitti taas villatakkiaan nyppien, ”niin, tiedättekö kuka oli minun mieheni?”

”Teidän miehenne oli tuomari Barberis, ”ja lady Agatha onnistui olemaan samaan aikaan neutraali, mutta silti ystävällinen.

”Niin. Tuomari Barberis…” Rouva Barberis sai sen kuulostamaan tunnustukselta, sitten hän katsoi lady Agathaa, kuin kissa, joka näkee jotakin ällistyttävää. ”Minun mieheni oli paha mies. Hän oli fasistituomari. Hän vapautti puolueen jäseniä syytteistä, eikä suinkaan sen vuoksi, että häntä olisi painostettu, vaan koska hän halusi vapauttaa niitä paskiaisia jotka hakkasivat, kiusasivat ja tappoivat oppositiota, runoilijoita, taiteilijoita, homoja, ammattiyhdistysmiehiä, ” rouva Barberis veti ensin syvään henkeä ja sitten kunnon siemaisun lasistaan, ennen kuin istuitui sohvalle lady Agathaa vastapäätä.
”Niin, ” ja nostaen lasia, kuin onnitellakseen lady Agatha sanoi, ”ja hän on ollut kuollut jo 13 vuotta!”
Rouva Barberis oli hämmästynyt. Mitä hän sitten olikaan odottanut lady Agathalta, niin ei tätä. Se ei ollut iloa. Se ei ollut pahanilkisyyttä. Se oli jotakin sarkasmin kaltaista hyväntahtoisuutta.
”Niin, hän on kuollut.” Rouva Barberis kuunteli omaa ääntään. Hän saattoi helpotukseen sanoa, ”niin, hän on kuollut. Partisaanit ampuvat hänet vuorilla, kun hän yritti saksalaisten kanssa pohjoiseen. Niin minulle kerrottiin. Jossakin Firenzen ja Bolognan välillä.” Siemaisu lasista, ja katse lady Agathan teräviin, mutta myötätuntoisiin silmiin, ”kun kuulin siitä, olin raivoissani. Ihan saatanan raivoissani.” ja siemaus lasista, ennen tunnustusta. ”Olisin hallunnut ampua hänet itse, ja kun kuulin siitä, kävin ampumassa hänen kuvaansa työhuoneessa!”

Huoneeseen jäi hiljaisuus, joka läikehti tulipunaisena kristallilaseista, kun kaksi leskirouvaa nautti juomiaan.
”Minun mieheni, ”ja lady Agatha nosti lasiaan, kuin nostaakseen maljan, ”Sir Gaius Cluskey of St.Cluskey, ei ollut paha mies. Ei sillä että hän olisi ollut erityisen hyväkään, mutta ei hän ollut paha mies.”

Lady Agatha loi kaipaavan katseen liki tyhjään lasiin, ja rouva Barberis ymmärsi viestin, ”taidamme tarvita toiset!” ja tuli hakemaan lady Agathan lasin.
”Minun mieheni ja poikani esimies, eversti Wallace… ” Lady Agatha hiljeni hetkeksi, ”Niin, en ole koskaan sanonut sitä ääneen. Mieheni ja William Wallace, poikani kummisetä olivat rakastavaisia. Luultavasti ensimmäisestä maailmansodasta siihen asti, kun poikani laskeutui hävittäjällään ja tukehtui vereensä.”

Pullo kilisi lasinreunaan kun rouva Barberis kaatoi vermutin lasiin.
”Te olette menettänyt lapsen.”
”Anthony. Anthony olisi nyt 37 vuotias.”
”Minun Achilleni. Hän on yläkerrassa. Sirpale päässä. Hän täyttää kesällä 30.”
Lady Agatha ottaessa uutta lasillista, naisten katseet kohtasivat ja kipeä myötätunto kouraisi kumpaakin.

Rouva Barberis saa vieraan

Lady Agatha kahlasi lumessa, päällään kertaalleen lyhennetty Sir Gaiuksen vanha viitta, joka silti harjasi askeleet hänen takaansa, kuin yrittäisi peittää kantajansa jäljet.

Lady olisi saattanut, joskus, jossakin elämässä, katsella nenänvarttaan taloa, jonka ovea kolkutti, mutta vuodet olivat pehmentäneet katsetta, jos kohta tuoneet lisää särmää nenän varteen. Talo ei varmasti ollut vanhempi kuin viisikymmentä vuotta, mutta selvästi laiminlyöty. Se näytti leveine räystäineen ja haalistuneen vihreän ja keltaisen sävyineen jotenkin itämaiselta.

 

Rouva Barberis odotti eteishallissaan yönsinisessä leningissä. Leningissä, jonka oli ostanut Firenzestä, toisessa elämässä, ennen sotaa, kun kreivi Cianon piti esitellä heidät Il Ducelle.  

Pitäisikö hänen vielä käydä katsomassa että Achillella on kaikki hyvin? Haisiko täällä? Hänen pitäisi viedä lady Agatha ylös, se olisi välttämätöntä. Voi kun hänellä olisi edes yksi palvelija talossa. Hän oli varannut puutarhasalongin pöydälle giniä ja camparia, mutta katsoessaan ovelta sisäpihan paleltunutta kameliapuuta, hän kävi hakemassa tarjottimen, ja vei juomat kiinalaiseen huoneeseen kadun puolelle. Hän epäröi hetken. Olisiko maalaismaista pukea villatakki tämän hameen kanssa, ja päätyi sen olevan kuitenkin tarpeen, ja juuri oikeaa sävyä.

Rouva Barberis hyräili huomaamattaan Don Giovannin finaalia, kun ovenkolkuttimen raskas ääni säpsäytti hänet. Vielä vilkaisu hallin peiliin ja muutama askel ovelle, jonka alta talven raaka koura tavoitteli hänen polviaan. Ja vielä hetki, jolloin rouva Barberiksen kasvot yrittivät muistaa aikaa ennen sotaa, kuinka hymyillään emännän valloittava vastaanottohymy. Sitten telki syrjään ja hän avasi raskaan ja juhlallisen mustan oven. 

Rauva Barberis ei tiennyt mitä odottaa, ja siinä suhteessa hän ei yllättynyt, muutoin kyllä.  Hotellin ravintolassa lady Agatha oli näyttänyt niin aristokraattiselta kuin ikinä sopi odottaa, mutta nyt hän näytti lähinnä hassahtaneelta kleptomaanilta joka oli paennut teatterin puvustosta. 

-”Päivää, lady Agatha, tervetuloa,” rouva Barberis ojensi kätensä kun vieras astui yli kynnyksen. 

-”No päivää,” vastasi Lady Agatha työntäen rouva Barberiksen käteen brandypullon, ”rouva Barberis. Ajattelin että teitäkin ilahduttaisi pullo espanjalaista brandya! Serkkuni poika lähetti minulle sitä muutaman laatikollisen.” 

Rouva Barberis katseli pulloa kädessään ja vierastaan, joka alkoi suorittaa jonkinlaista muodonmuutosta. Ensin kuoriutui suuri tweed-viitta, jonka pelkkä keeppi olisi riittänyt peitteeksi. 

”Voin ottaa sen, ”rouva Barberis aloitti 

”Jos sopii, jätän vain nämä tuohon tuolille, niin lämpiävät paremmin,” vieras selitti ja alkoi riisua päätään. Päähän oli kiedottu suuri kotikutoisen näköinen saali, jonka alta loisti teatraalinen punainen samettibaskeri, kuin osa jonkun ritarikunnan seremonia-asua. ”Minä ajattelen, jos äiti olisi nyt elossa, hän nauraisi ja kuolisi. ”

Rouva Barberiksesta se vaikutti oudolta, mutta mahdolliselta. lady Agathan puhe oli sujuvaa, mutta hieman erikoista. 

”Minä vien tämän pullon tuonne,” rouva Barberis sanoi, enemmän saadakseen tekemistä, kuin päästäkseen pullosta, ja viittasi kiinalaiseen huoneeseen. 

”Sitä ei nyt kannata avata,” lady Agatha sanoi, nykien päältään kellankirjavaa villakangastakkia, joka näytti samaan aikaan hyvin kalliilta, mutta jollekin toiselle tehdyltä. “Sen pitää olla huoneenlämpöistä, “huusi hän vielä perään, mutta lisäsi sitten hiljempaa, “mutta se huone tuskin on tällä saarella”.  

 

Lady Agatha katseli syrjäsilmin pois kävelevää emäntää. Rouva Barberis oli samaan aikaa erittäin tyylikäs, hieman vanhanaikainen ja pikkuisen sekä ali- että ylipukeutunut. Puku oli ehkä hieman liian hieno arkiseen tilanteeseen, ja ilman muuta liian kylmä, ottaen huomioon, että vaikka talo oli toki lämpimämpi kuin ulkona, se ei missään tapauksessa silti ollut niin lämmin, että silkkipuku ja ohut villatakki olisivat riittäneet.  

Toisaalta lady Agatha kyllä tiesi, ettei hänen oma asunsa ollut millään tavalla sovelias, mutta hän myös itsetietoisesti oli välittämättä siitä.
Saatuaan yhden villapuseron vähemmäksi, Lady Agatha veti takin takaisin päälleen ja näki Rouva Barberiksen juuri tulevan hallin päässä olevasta ovesta.
“Tulkaa tänne, lady Agatha!” emäntä kutsui vierastaan.
Hän piti talosta, joka oli toki hieman hoitamattoman oloinen, mutta sisältä paremmassa kunnossa kuin ulkoa. Halli oli kadun suuntainen, kokoonsa nähden matalahko huone, joka oli ennen muuta italialaista versiota art nouveausta, mutta jossa orientalismi paistoi läpi selvästi. Oikealla puolen olevat tummat ja leveät portaat veivät suhteettoman paljon tilasta, mutta toisaalta niiden takana oleva kullankeltainen seinä heijasti yläkerrasta valoa muutoin hämärään tilaan. 

Punaiseksi maalatut ovenpielet loivat kehyksen ja takana olevan huoneen keltainen kajo antoi taustan sinipukuiselle rouva Barberikselle, ja Lady Agatha tuli ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että nainen näytti elämän ylikävelemältä, mutta oli silti kaunis ikäisekseen.
“Niin, lady Agatha, minulle jäi mieleeni se, mitä sanoitte typerysten salaliitosta,” rouva Barberis aloitti, ja tämä sai vieraan hieman hämmästymään. Jotenkin hän ei odottanut tätä, eikä näin suoraan asiaan menoa.
“Sanoitte silloin kun tapasimme että typerysten salaliitto on maailman laajin ja tehokkain salaliitto, jonka laajuus ei koskaan paljastu, koska vain muutama jäsenistä edes tietää olevansa mukana. No, minusta tuntuu, että minä olen jäsen.”

Jatko-osa täältä

Sen seitsemän tarinaa – Bragalonen turisti, sivu seitsemän

Julkaisen seitsemästä tarinastani sivun seitsemän.

Braglonen turisti

Lady Agatha
Lady Agatha


Gaius Cluskey oli ollut komea ja hurmaava mies, toistakymmentä vuotta häntä vanhempana mies vaikutti kypsältä, vakaalta ja turvalliselta. Gaius oli setänsä holhottina kasvanut sisäoppilaitoksessa ja tuleva baronetti.

Lady Agatha Clarkswell of Marmothall meni naimisiin muutamaa kuukautta kosinnan jälkeen, nopeammin kuin pidettiin sopivana,  mutta sai kuitenkin esikoisensa säädyllisesti puolitoista vuotta myöhemmin.

Äidin isä antoi heille häälahjaksi talon likeltä Lambeth Palacea, joka nyt ei kenties ollut aivan sitä tasoa, jota olisi hänen asemassaan voinut odottaa, mutta tilava ja sopiva heille.

Kun hänen miehensä setä kuoli, tuli Gaiuksesta Sir Gaius. Perintö oli pienempi kuin he olivat odottaneet. Ensin Gaius oli työssä sähkölaitteita valmistavassa yrityksessä, mutta kun Lady Agathan isä kuoli, jätteän veljelleen kartanon ja arvonimen ja tyttärelleen huomattavan äidin perinnön, irtisanoutui Sir Gaius työstä jossa ei viihtynyt ja alkoi maalata akvereilla.

Pahat kielet sanoivat Sir Gaiuksen suurimman taiteellisen saavutuksen olleen Marmothallin jaarlin tyttären sutaisu. Lady Agathan korviin tämä kantautui vasta sitten kun hän oli jo lakannut välittämästä siitä mitä ihmiset sanoivat.

Pieni Koulukuja

Pieni Koulukuja polveilee hieman mutkitellen rannan suuntaisesti, kulkien paikoin portaina, osin nupukivisenä kujana, jonka portaita lady Agatha oli usein kuvannut. Portaat olivat sen verran lähellä, että lady Agatha päätti piipahtaa kuvaamaan ne lumessa.

Portaat eivät olleet kovin pitkät, nousua oli vain jokunen metri, ja portaitten keskellä oli kaide, jonka viereen oli tallautunut polku lumeen kulkijoiden jalkain alla. Lady Agatha tunnisti lapsien leikin jäljet lumesta, vaikka päälle olikin satanut uutta lunta. Portaissa oli seinän viertä laskettu mäkeä, ja seinän kuurassa näkyi hämärästi pienen käsien jälkiä, joihin uusi, eri tavalla kiteytynyt kuura oli luonut toisenlaisen pinnan.

Puolen välin paikkeilla portaissa näkyi tahra, punerva, kuin veren päälle satanutta lunta. Se näytti lady Agathalle hyvältä lähtökohdalta, jos saisi kuvatuksi niin, että etualalla olisi jotakin mielenkiintoista.

Kaide, hieman kiemurainen ja ruosteinen, oli tehty muistuttamaan etäisesti oliivipuunoksaa, ja sen kiinnitykset pystytolppiin ja päiden spiraalit kuvasivat oliivipuun lehtiä. Lady Agatha tiesi, että yläpäässä kaide oli hapertunut jo poikki, mutta alapäätä vielä koristi spiraalin päätä ruosteinen, mutta edelleen tunnistettava lehti.

Hän katseli ympärilleen, saisiko kuvaan vielä jonkun tekijän, joka tekisi siitä mielenkiintoisen. Portaita lähestyi mereltä päin pikkutyttö, kenties kahdeksan vanha, luultavasti matkalla kouluun.

Lady Agatha ei ajatellut itseään dokumentaristina, vain ihmisenä joka kuvaa mitä näkee, mutta hän hyvin harvoin otti kuvia ihmisistä, jotka poseerasivat tai joita hän olisi pyytänyt kuvaan, mutta nyt olisi se tilanne.

”Huomenta, tyttö!”

”Huomenta, rouva.”

”Minun nimi on Agatha, mikä nimenne on?”

”Minä olen Alenni Rosso.”

”Se on hyvä nimi. Minä olen Agatha Cluskey.”

”Rouva ei ole saarelta?”

”En. Minä olen Skotlannista. Tiedätkö missä se on?”

”En tiedä, rouva.”

”Se on saarella kaukana täältä, Englannin takana.”

”Hyvä on, rouva,”

”Voisitteko, Alenni, aivan pikkuisen auttaa minua?”

”Miten minä voin auttaa rouvaa?”

”Minä haluaisin ottaa valokuvan, kun teidän pieni sormi, koskettaa aivan vähän tämä lehti, kun on tässä kaiteessa?”

”Miksi, rouva?”

”Koska minä olen vanha nainen, joka ottaa valokuvat kaikesta mikä on Bragalonessa, ja nyt minä haluan ottaa kuva tästä lehti ja pienestä sormesta lapsella.”

”Miten sitä pitää koskettaa, rouva? ”

”Aivan vähän, näin,” ja lady Agatha ojensi sormen kohden ruosteista lehteä, kuin Jumalan sormi Aatamin sormea Sixtuksen kappelin katossa. ”Minä otan kuvan sormesta, ja sitten minä otan kuvan sinusta. Sinä voit sanoa äidille tai isälle, että voi tulla hakemaan kuva torstaina Palazzo Obrigado. Minä annan sitten valokuva, ja 20 liiraa.”

”Minä en ole aivan varma, rouva, ”Aleni epäröi vielä.

”Ja minä annan heti kaksi liira!” Lady Agatha korotti tarjousta.

”No jos ei mene paljon aikaa. Minun pitää mennä kouluun.”

”No siten aletaan kuvaamaan.”

Lady Agatha viritti kameransa, asetteli tytön sormen juuri niin kuin halusi, kevyt kosketus, kuin Luomisessa, pieni tytön sormi, ja ajan syömä ruosteinen rautalehti, jonka päällä oleva kuura valkaisi, Takana punerva lumi, kuin ruusun läpi satanut Hän otti nopeasti viisi kuvaa, sitten hän asetti tytön uudelleen, seisomaan muutamaa porrasta ylemmäs, viritti kameransa ja sanoi ”Oletko sinä luokan kaunein tyttö?”

Sillä hetkellä tyttö hymyili, hän hymyili yli kylmän talven, yli köyhyyden, yli karun sodan jälkeisen ajan, kauas tulevaisuuteen, tulevaisuuden odotuksiin, lehtiin, lehtiin, elokuviin ja maailmaan, josta sillä hetkellä ei tiennyt lady Agatha, eikä Aleni Rosso.

Lady Agatha kaivoi taskustaan tytölle pari kolikkoa, ”Sinä sanot sitten kotona, sinun kuva ja seteli, torstaina, Palazzo Obrigado.”

Tyttö niiasi, ”Kyllä rouva, minä sanon, torstaina minun kuva ja raha, Palazzo Obrigado.”

”Ja minun nimeni on Agatha!”

”Kyllä, rouva Agatha. Minun nimeni on Aleni!”

Lady Agatha katseli tovin, kuinka tyttö nousi portaat, ja jatkoi koulua kohden, viritti vielä kameran, ja otti yhden kuvan pienestä tytöstä matkalla kouluun lumisella Pienellä Koulukujalla.  

Bragalonen valokuvaaja/ ote

Kun illallisaika tuli, Lady Agatha liittyi taas serkuntyttären ja tämän miehen seuraan hotellin ruokasalissa.

Anthony Matzoni puhui isänsä hautajaisjärjestelyistä, mutta Lady Agatha ei kuunnellut, vaan muisteli poikansa hautajaisia 1943.

Sinä päivänä satoi lunta. Lumi oli märkää, ja tuuli hakkasi sitä auton lasiin. Kukkia ei saanut mistään, mutta isän sisko, Avisin isoäiti järjesti jostakin silkkikukkia. Newingtonista he ajoivat Kincardineen. Siellä hän itki.

Anthony olisi täyttänyt toukokuussa neljäkymmentäyksi.
Lady Agatha antoi Matzonien puhua.

Bragalonen korppi

Kun Agatha alkoi taas säätämään kameraansa, nousi lintu siivilleen, ja hän tunnisti sen nyt korpiksi. Lintu kiersi kirkon sivusta, otti korkeutta ja sitten suuntasi viistosti yli puiston, niin että nopeasti toimien, ehti Lady Agatha juuri saada kuvan, ikkunan likeltä kohden Apteekinaukiota lentävästä korpista, tietämättä laisin, miten se onnistui.