Mielleyhtymä

Lady Agatha kahlasi lumessa, päällään kertaalleen lyhennetty Sir Gaiuksen vanha viitta, joka silti harjasi askeleet hänen takaansa, kuin yrittäisi peittää kantajansa jäljet.

Lady olisi saattanut, joskus, jossakin elämässä, katsella nenänvarttaan taloa, jonka ovea kolkutti, mutta vuodet olivat pehmentäneet katsetta, jos kohta tuoneet lisää särmää nenän varteen. Talo ei varmasti ollut vanhempi kuin viisikymmentä vuotta, mutta selvästi laiminlyöty. Se näytti leveine räystäineen ja haalistuneen vihreän ja keltaisen sävyineen jotenkin itämaiselta.

Rouva Barberis odotti eteishallissaan yönsinisessä leningissä. Leningissä, jonka oli ostanut Firenzestä, toisessa elämässä, ennen sotaa, kun kreivi Cianon piti esitellä heidät Il Ducelle.  

Pitäisikö hänen vielä käydä katsomassa että Achillella on kaikki hyvin? Haisiko täällä? Hänen pitäisi viedä lady Agatha ylös, se olisi välttämätöntä. Voi kun hänellä olisi edes yksi palvelija talossa. Hän oli varannut puutarhasalongin pöydälle giniä ja camparia, mutta katsoessaan ovelta sisäpihan paleltunutta kameliapuuta, hän kävi hakemassa tarjottimen, ja vei juomat kiinalaiseen huoneeseen kadun puolelle. Hän epäröi hetken. Olisiko maalaismaista pukea villatakki tämän hameen kanssa, ja päätyi sen olevan kuitenkin tarpeen, ja juuri oikeaa sävyä.

Rouva Barberis hyräili huomaamattaan Don Giovannin finaalia, kun ovenkolkuttimen raskas ääni säpsäytti hänet. Vielä vilkaisu hallin peiliin ja muutama askel ovelle, jonka alta talven raaka koura tavoitteli hänen polviaan. Ja vielä hetki, jolloin rouva Barberiksen kasvot yrittivät muistaa aikaa ennen sotaa, kuinka hymyillään emännän valloittava vastaanottohymy. Sitten telki syrjään ja hän avasi raskaan ja juhlallisen mustan oven. 

Rauva Barberis ei tiennyt mitä odottaa, ja siinä suhteessa hän ei yllättynyt, muutoin kyllä.  Hotellin ravintolassa lady Agatha oli näyttänyt niin aristokraattiselta kuin ikinä sopi odottaa, mutta nyt hän näytti lähinnä hassahtaneelta kleptomaanilta joka oli paennut teatterin puvustosta. 

-”Päivää, lady Agatha, tervetuloa,” rouva Barberis ojensi kätensä kun vieras astui yli kynnyksen. 

-”No päivää,” vastasi Lady Agatha työntäen rouva Barberiksen käteen brandypullon, ”rouva Barberis. Ajattelin että teitäkin ilahduttaisi pullo espanjalaista brandya! Serkkuni poika lähetti minulle sitä muutaman laatikollisen.” 

Rouva Barberis katseli pulloa kädessään ja vierastaan, joka alkoi suorittaa jonkinlaista muodonmuutosta. Ensin kuoriutui suuri tweed-viitta, jonka pelkkä keeppi olisi riittänyt peitteeksi. 

”Voin ottaa sen, ”rouva Barberis aloitti 

”Jos sopii, jätän vain nämä tuohon tuolille, niin lämpiävät paremmin,” vieras selitti ja alkoi riisua päätään. Päähän oli kiedottu suuri kotikutoisen näköinen saali, jonka alta loisti teatraalinen punainen samettibaskeri, kuin osa jonkun ritarikunnan seremonia-asua. ”Minä ajattelen, jos äiti olisi nyt elossa, hän nauraisi ja kuolisi. ”

Rouva Barberiksesta se vaikutti oudolta, mutta mahdolliselta. lady Agathan puhe oli sujuvaa, mutta hieman erikoista. 

”Minä vien tämän pullon tuonne,” rouva Barberis sanoi, enemmän saadakseen tekemistä, kuin päästäkseen pullosta, ja viittasi kiinalaiseen huoneeseen. 

”Sitä ei nyt kannata avata,” lady Agatha sanoi, nykien päältään kellankirjavaa villakangastakkia, joka näytti samaan aikaan hyvin kalliilta, mutta jollekin toiselle tehdyltä. “Sen pitää olla huoneenlämpöistä, “huusi hän vielä perään, mutta lisäsi sitten hiljempaa, “mutta se huone tuskin on tällä saarella”.  

Lady Agatha katseli syrjäsilmin pois kävelevää emäntää. Rouva Barberis oli samaan aikaa erittäin tyylikäs, hieman vanhanaikainen ja pikkuisen sekä ali- että ylipukeutunut. Puku oli ehkä hieman liian hieno arkiseen tilanteeseen, ja ilman muuta liian kylmä, ottaen huomioon, että vaikka talo oli toki lämpimämpi kuin ulkona, se ei missään tapauksessa silti ollut niin lämmin, että silkkipuku ja ohut villatakki olisivat riittäneet.  

Toisaalta lady Agatha kyllä tiesi, ettei hänen oma asunsa ollut millään tavalla sovelias, mutta hän myös itsetietoisesti oli välittämättä siitä.
Saatuaan yhden villapuseron vähemmäksi, Lady Agatha veti takin takaisin päälleen ja näki Rouva Barberiksen juuri tulevan hallin päässä olevasta ovesta.
“Tulkaa tänne, lady Agatha!” emäntä kutsui vierastaan.
Hän piti talosta, joka oli toki hieman hoitamattoman oloinen, mutta sisältä paremmassa kunnossa kuin ulkoa. Halli oli kadun suuntainen, kokoonsa nähden matalahko huone, joka oli ennen muuta italialaista versiota art nouveausta, mutta jossa orientalismi paistoi läpi selvästi. Oikealla puolen olevat tummat ja leveät portaat veivät suhteettoman paljon tilasta, mutta toisaalta niiden takana oleva kullankeltainen seinä heijasti yläkerrasta valoa muutoin hämärään tilaan. 

Punaiseksi maalatut ovenpielet loivat kehyksen ja takana olevan huoneen keltainen kajo antoi taustan sinipukuiselle rouva Barberikselle, ja Lady Agatha tuli ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että nainen näytti elämän ylikävelemältä, mutta oli silti kaunis ikäisekseen.
“Niin, lady Agatha, minulle jäi mieleeni se, mitä sanoitte typerysten salaliitosta,” rouva Barberis aloitti, ja tämä sai vieraan hieman hämmästymään. Jotenkin hän ei odottanut tätä, eikä näin suoraan asiaan menoa.
“Sanoitte silloin kun tapasimme että typerysten salaliitto on maailman laajin ja tehokkain salaliitto, jonka laajuus ei koskaan paljastu, koska vain muutama jäsenistä edes tietää olevansa mukana. No, minusta tuntuu, että minä olen jäsen.”

Jatko-osa täältä