Avainsana: lapsuus

Metsätien taistelusta Kaarinassa, maaliskuussa 1970, Kiovaan

Toisaalla ulkomaanpellet kysyivät, koska Suomi antautui Neuvostoliitolle, ja ruotsalaiset sitten valistivat amerikkalaisia, ettei Suomi ole ikinä antautunut ja kertoivat historilalliset faktat.

Minä kerroin ettei se sovi suomalaiseen mentaliteettiin ja kerroin sitten Metsätien taistelusta. 

Tarkkaa päivämäärää en muista, mutta hiihtosäät olivat jo takana, mutta potkukelkkailu vielä toimi. 

Kevät oli kirkas ja keli oivallinen, kun olin matkalla potkukelkallani koulusta kotiin. Kuulin koulun isompien poikien, 11-12 vuotiaitten puhuvan, he suunnittelivat ottavansa potkukelkani. 

Näin käden tulevan olkani ylitse, kun käännyin ja työnsin peukalon silmään. Sitten minä löin, purin, potkin, pierin ja haisin. 

Ja kun olin roikkunut hampailla yhden poskessa ja revin kohvasta potkukelkan tangon läpi ja yritin potkia kolmatta kauemmaksi. 

Minä sain turpaani. Ihan kohtuullisesti. Makasin ojan pohjalla nenä verillä, hakattuna ja lyötynä, veri nenästä valuen. 

Mutta minä olin ojassa potkukelkkani kanssa. 

Eikä kukaan ole ollut sen jälkeen halukas viemään kelkkaani. 

Kerroin ulkomaanpelleille että se on meidän tapamme.

Ei meistä ole häpeällista saada selkäämme, ei ole noloa vuotaa verta tienvarteen eikä pelota palata kotiin vaatteet ravassa ja veressä. 

Häpeällistä olisi antaa periksi, luovuttaa ilman taistelua. 

Ja näin potkukelkkani hinta nousi liian korkeaksi. 

Saattaa olla, ettei Putin näe, mikä tulee olemaan Ukrainan hinta, ja loppujen lopuksi, suuren osan siitä maksavat tavalliset venäläiset. 

Ja omalla nurkallani internettiä minulla on taas tuon Metsätien taistelun fiilis, kun samalla kun puren putinistia poskesta, yritän tangon läpi repiä ryssittelijää korvasta, potkia revanssisteja kauemmaksi ja pitää ihmisyydestä kiinni.

Tuleepa liikuntoa.

Auringonlasku radanvarressa

 Se oli vain hetkeä ennen murrosikää, no, ehkä vartti, mutta korkeintaan puolitoista tuntia, kun katselin kalliolta naapuruston poikien kotimatkaa auringon käänteässä selkänsä radan itäpuolella asuville.

    Kallion korkein kohta oli idässä, pienen solan toisella puolella, lännessä joutomaa, jonka takana radan takana työ ja teollisuus ja edessäni loiva graniittirinne, askelten niin kaluama, ettei sammal ollut siihen tarttunut, mutta vaatimattomat jäkälät olivat purreet itsensä siihen kiinni, kuin tupakan haju Blindin ämmän vanhaan villatakkiin.

Lue lisää ”Auringonlasku radanvarressa”

Häkki

Loppujen lopuksi, kun ajattelette kokonaisuutta, teidän on varmasti helppo ymmärtää, että minä en todellakaan muista, tiesinkö hänen nimensä. 

On hyvin vaikea sanoa sitä, mikä on ensimmäinen muisto, etenkin, jos ensimmäiset muistot ovat niin vanhoja, ettei niitä kukaan voi muistaa ja ottaen huomioon aivan kaiken tapahtuneen, minusta tuntuu pahalta, ettei hänellä ollut nimeä, mitä voisin muistaa.

Ja sitten, kaikki sanat, ne on jälkeenpäin lisätty, sillä en tiennyt yhdellekään kokemalleni asialle sanaa, joten miksi hän olisi erilainen.

Kun hän avasi oven, hän oli niin kovin sievä, se on juuri oikea sana kuvaamaan häntä. Ei suuri kaunotar, niin kuin Sophia Loren, eikä seksipommi, niin kuin Brigitte Bardot. Sillä tavoin sievä, kuin voi olla kerran elämässään, kun on kuudentoista ja rakastunut. Lue lisää ”Häkki”

Mohyol – Fëhÿrin tarina

En muista aikaa, jolloin en olisi tiennyt olevani erityinen, mutta ensimmäisen kerran aloin ymmärtää erityisyyteni taakkaa, kun Podaser-täti pesi minut sinä aamuna, kevätpäiväntasauksena,  jolloin täytin kuusi, kuivasi hiuksiani ja sanoi “Poika, minun tulee sinua vielä kovin ikävä,” surumielisesti ja lempeästi.
“Minne sinä menet Podaser?” 

“Ei kun sinä lähdet, sitten joskus,” tätini sanoi, märkiä hiuksiani sukien.
“Minne minä lähden? Koska?”
“Sinä lähdet seuraavalla veneellä, kun olet täyttänyt 12 vuotta, suureen maailmaan.”
“Miksi minä menen sinne?”
“Koska se on tapana. Sinä lähdet täältä, ennen kuin sinusta tulee mies, sillä täällä ei asu yksikään mies.”

“Mutta Pohru-setä, Ponne ja Nery ja Geh-Peyher ja… “
“Sedät eivät asu täällä. He tulevat, ovat ehkä viikon, tai kymmenen päivää  ja lähtevät taas.”
“Mutta Geh-Peyher oli monta kuukautta!”
“Hän oli sairas, muistatko, hänellä oli paha haava vatsassa?”

Sinä päivänä aloin ajatella suurta maailmaa, aloin katsella uusin silmin kotiani, Roug fro Leyvoria ja tajusin sen, että minä olin talon asukkaista ainut, josta jonakin päivänä tulisi mies, mitä se sitten tarkoittikaan.
Asuimme melkein saarella. Niemellä, jonka tyvenä oli kivinen kannas, jonka yli myrskyllä aallot kävivät, minä, kaksikymmentäkuusi serkkuani ja kuusi tätiäni.  Lue lisää ”Mohyol – Fëhÿrin tarina”

Cardloo… 5

“Teillä kuuluu olevan muitakin häiriöitä?”
“Mitä tarkoitatte?”
“Teidän, “ ja pidin tauon, osoittaakseni mitä ajattelin heidän hoitolastaan, “hoitolaitoksenne on peruuttanut koko syksyn hoidot.”
“Niin. Hoitolamme. Meillä on ollut epäonnea.” Longner vastasi sujuvasti, kuin olisi odottanut minun ottavan tämän heti puheeksi.
“Millaista epäonnea?”
“No… loppukesällä tätini, hän oli yksi hoidoista vastaava, kuoli yllättäen.” Lue lisää ”Cardloo… 5”

Miksi 1956

Minulta on kysytty, että miksi minun novellini sijoittuvat aina menneeseen aikaan.
Ihan ensin, ensimmäinen Bragalone-tarina, jonka kirjoitin liki 20 vuotta sitten oli tunnelmaltaan etäinen, menneen maailman kaltainen, joka ei sijoittunut selvästi muualle, kuin sodan jälkeisen ajan Italiaan, ilman vuotta, mutta ilmapiiri oli nostalginen ja kiireetön.


Muut tarinat sijoittivat Bragalonen tarkemmin, saarelle, länsirannalle, kaupunkiin, joka oli jossakin välimerellisten kulttuuripiirien rajalla.

Sitten kirjoitin novellin Bragalonen laulaja, jossa pakkanen on tärkeä osa tarinaa. Se lukitsi monta tarinaa sitten vuoteen 1956, jolloin helmikuu oli hyytävin Italiassa vuosisatoihin.

Bragalonen tarinat eivät ole jatkokertomuksia, siten kuin yleensä ajatellaan, vaan tarinoiden verkosto, ja lukitsi sitten Bragalonen laulaja koko joukon muita tarinoita samaan aikaan, Bragalonen hyvä lukija sivuaa laulajaa, ja Bragalonen hyvä lukija viittaa Bragalonen rakastavaisiin, jotka taas…   

Ja samat hahmot ovat edelleen mukana, jotka olivat ensimmäisessä tarinassa.

Sitten on etäännyttäminen.
Vaimoni on ehdottanut että voisin kirjoittaa lapsuuten Malmista Helsingissä.
Ehkä joskus voinkin, mutta nyt en.
Kun sijoitan tarinan mielikuvitukselliseen kaupunkiin 63 vuoden taakse, saan tilaa. Vaikka poiminkin tarinoihin juttuja lapsuudestani, silti ne eivät ole totta, eikä kukaan pääse sanomaan, ettei se noin ollut, koska Bragalone on juuri sellainen millaiseksi minä sen ajattelen, pienehkö kaupunki saarella, joka kovasti muistuttaa Sardiniaa, mutta ei kuitenkaan ole, outona vuotena sodan jälkeen, juuri kun massaturismi oli syntymässä.

Eikä ne kaikki menneeseen sijoitu. Vain Bragalonen tarinat.

Sattuneesta syystä, pahasti sattuneesta syystä

Pelkuruus on niin halveksittua, että vain rohkeimmilla on siihen varaa.
Tänään olen vähän murheellinen.

Muutama vuosi sitten soitti ihminen vuosien takaa.
Oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen minut.
Minut voi olla yllättävän vaikea löytää, jos ei ole pariinkymmeneen vuoteen tavannut.

Hän kertoi minun olleen hänen lapsuutensa ainut turvallinen asia.
Minä olin kymmenen ikäinen naapurinpoika ja hän viiden vanha ruikkuinen pikkutyttö…
Hirvittävää.

Ja kaikki se on kadonnut.

Elämä on muistuttanut kuolemasta.

Väliaikaisuudestaan.

Viime vuodet ovat olleet raskaat.
Yllättävällä tavalla.

Oikeastaan, minun on kai se tunnustettava, se tapaus, auton jarrutus kaatoi minut, loukkasi jalkaani, mutta tärveli vuoteni.

Elämä on niin hauras ja koko ajan, meidän siihen kiinnittämättä huomiota, sortumaisillaan.
Jätämme huomaamatta jotakin, emmekä enää huomaa mitään.

Elämä on niin hauras.

Minä luin erään idiootin vuodatuksen verkosta.

Lue lisää ”Sattuneesta syystä, pahasti sattuneesta syystä”