Avainsana: Lihin

Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle

Kutsu päivälliselle tuli kotiosoitteeseen, enkä todellakaan tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Olin kuullut Lihinin nimen silloin tällöin töissä, mutta vain ohimennen, ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen työpaikan sisäinen “Kilroy was here!” tyyppinen juttu, tai olisi viitattu temppeliherroihin tai siionin viisaisiin.
Suhtauduin kutsuun ensin kuin käytännön pilaan, enkä sanonut siitä mitään, ennen kuin mainitsin siitä Tannerille, joka esittää laitoksemme esimiestä.

”Olette saanut päivälliskutsun Herra Lihiniltä?” Tanner katsoi minuun ilahtuneen näköisenä lasiensa yli, näyttäen Sir Derek Jacobilta.”Onneksi olkoon, kaiketi ja toivottavasti! Saitte perinteisen kutsukirjeen, jossa oli toivottiin vahvistettavan kutsu puhelimitse rouva Dahlille, yrititte soittaa, mutta ette tavoittaneet ketään, mutta kohta teille soitettiin ja rouva Dahl vahvisti kutsun ja pyysi tietää ruokarajoituksenne?”

 

Täytyy myöntää, että takeltelin hieman, “siis, tuota… onko Lihin oikeasti joku, joka pitäisi tietää?”
Tanner naurahti ääneen, “Saatatte tietää Alexander-säätiön” hän sanoi äänessä karrikoitua vaatimattomuutta ja totta kai minä sen tiesin. Tanner oli saanut kaksi vuotta sitten Alexander-palkinnon, 25 000 vuodessa loppuiäksi ja se kyllä tarkoitti, että ihan jokainen, joka työskenteli alalla, tiesi Alexander-palkinnon. Tanner ei antaisi unohtaa sitä.
“Lihin on Alexander-säätiö, “ Tanner piti tauon, jota saisin niellä tietämättömyyteni sapen, “jokainen, joka on saanut Alexander-palkinnon, on käynyt ensin päivällisellä Lihinillä.” 
Mietin hetken, mitä olin juuri kuullut.
Alexander-palkinto annettiin vain joka neljäs vuosi, enkä olisi valmis siihen vielä kahden vuoden päästä, mutta Alexander-apuraha auttaisi kyllä työhön keskittymisessä, vaikka se kestäisi vain vuoden.
“Luulen, että tarvitsen uusia vaatteita,” ja Green hymyili leveästi.
“Ja soittakaa rouva Dahlille.”

Tanner antoi koko joukon vinkkejä, mutta silti jännitimme molemmat, minä ja Anne, päivällisille menoa. Meillä oli ehkä hieman liian samanlaiset puvut, Anne järjesti ne puvustajatuttavansa kautta, mutta värit olivat erilaiset, niin,  ettei liki identtinen malli ollut silmiinpistävä. Tanner oli varoittanut, että puhelimet piti jättää eteisessä lokerikkoon, mutta se tuntui silti oudolta, että kaksi turvamiestä ystävällisesti, mutta vastaansanomattomasti pyysi jättämään kamerat, kännykät ja muun elektroniikan eteisessä olevaan kaappiin, ennen kuin meidät ohjattiin pidemmälle.

Meidät otti vastaan mattamustaan smokkiin pukeutunut mies, jonka täysin karvattomasta päästä valot heijastuivat “Arvaan; Tohtori Savio? Olen Lihin.” Hän ei kätellyt, mutta kumarsi sulavasti. “Minun pyydettävä anteeksi näitä järjestelyjä, mutta haluan säilyttää yksityisyyden, “ja hän kääntyi sitten Annea kohden, kuin jääden odottamaan esittelyä.
“Tässä on puolisoni, Anne Beck”

“Tervetuloa rouva Beck, ette arvaa mikä ilo oli saada teidät molemmat tänne tänään, “ ja jälleen pieni, luonteva, kumarrus.

Lihinin Ruokasali


Tanner sanoi, että meitä luultavasti olisi pöydässä kaikkineen yksitoista henkeä ja että todennäköisesti me istuisimme lähimpänä isäntää ja juuri näin oli. Sain vierustoverikseni  tulevaisuuden tutkijan, kuivakkaan laihan miehen, herra Linturin, joka harrasti valokuvausta ja vertasi tulevaisuudentutkimusta antropologiaan. Löysimme jotenkin yhteisen sävelen, kun hän kuvaili, miten pitää ymmärtää toisenlaista kokonaisuutta olipa kyse tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Se on yhteinen pinta ja ulkopuolisille yleensä vaikea käsittää, joten syntyy yhteys – jaetun ymmärryksen kautta, kun molemmat tuntevat jotakin sellaista, joka ulkopuolisille on hankala hänen työstään käsittää.  Mutta silti, menneisyys on kouriintuntuvaa. Toisaalta molemmissa voi sotkea kätensä. Lue lisää ”Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle”

Lihin: Neiti Manner saa pestin

Ensimmäisellä tapaamisella en viitsinyt kysellä enempää, mutta huomasin, että vaikka oikean kyljen arvet olivat silmiinpistävimmät, hänellä oli arpia muuallakin. Kun hieroin hänen hartiansa, huomasin hyvin kapean ja vaalean arven vasemmasta olkapäästä niskaan ja korvan takana oli koko korvan mittainen pystysuora valkea viiru, hädin tuskin huomattava mutta olemassa.  Hänellä oli myös jonkinlainen kuuloke tai kuulokoje, pieni, liki huomaamaton, mutta hieroessa joutuu ihmistä todella lähelle ja näin sen.
Kun lopetin, Lihin kysyi, haluaisinko uida.
Allas näytti houkuttelevalta, mutta minulla ei ollut uimapukua mukana.
Ehkä toisella kerralla. 

Sovimme että tulisin seuraavana kerran viikon päästä tiistaina, mutta myöhempänä aikana, vasta kello 17:40 ja sen jälkeen tapaisimme ainakin pari kuukautta kahdesti viikossa.
Lihin lähti näyttämään, mitä kautta minun seuraavalla kerralla pitäisi tulla. Alakerrassa oli pitkä käytävä, toisella puolen oli se kylpyhuone, jossa olin vaihtanut t-paidan päälleni ja toisella puolen muutama vähäeleisyydestä huolimatta ylelliseltä näyttävä puuovi.
Mutkan takana oli vielä muutama sivuovi, mutta käytävän päässä oli pukuhuoneen kaltainen tila, “kun tulette seuraavan kerran, voitte vaihtaa vaatteet täällä, jos haluatte. Voitte myös jättää tänne ne tavarat, mitä ette tarvitse työssänne”, sitten Lihin avasi oven huoneen päässä, “tuolla on suihku, jos haluatte joskus peseytyä.”
“No, ehkä joskus, liikun pyörällä.”
“Täällä. “ Lihin jatkoi ja avasi toisen oven,” on takaoven halli”.
Menin ovesta, mutta Lihin ei tullut perässä, vaan seisoi pukuhuoneen puolella. Täällä toisella ovella oli samanlaiset lokerot kuin ylhäällä sisääntulossa, mutta muutama lokeroista oli hyvinkin suuria, kuin komeroita.
“Kun tulette luokseni, voitte tulla tätä kautta,” Lihin opasti, “sen vastapäisen oven takana on autotalli, ja voitte jättää polkupyöränne sinne, pysyy suojassa säältä ja varkailta.”
“Kuulostaa mukavalta, “sanoin, vaikka jokin vielä sai minut epäröimään. “Onko täällä ovikello?”
“On, mutta saatte henkilökohtaisen koodin. Kerron myöhemmin miten se toimii.”
Nyökkäsin, “autotalli on tuolla?” Sanoin jotain sanoakseni, “…kurkistan,” ja raotin ovea. Autotalli oli siisti, tilava, johon olisi mahtunut useampikin auto. Siellä oli vain yksi, suuri ja vanhahko auto, jonkinlaisten telineiden päällä ja konepellin alle ja pakoputkeen meni jotain putkia. Aivan kuin Lihin olisi sanonut takanani jotakin, numeroita tai jotakin.
“Anteeksi, en kuullut?”
“Ei mitään, ajattelin ääneen.”
“Harrastatteko autoja?”
“En oikeastaan.”
“Onko se työnne?”

Lue lisää ”Lihin: Neiti Manner saa pestin”

Lihin. Neiti Manner etsii töitä

Olin valmistunut pari vuotta aikaisemmin, ja liittynyt alan töitä tekevään osuuskuntaan, mutta töitä ei ollut ihan siihen tahtiin, kuin olin toivonut. Sitten sain puhelun, joka tuntui silloin minusta jotenkin hämmentävältä, mutta lahjahevonen ja miten se pappa aina sanoikaan.
Soittaja oli Rosa Dahl ja hän kertoi toimeksiantajansa etsivän fysioterapeutti-hierojaa ja kuulleensa joltakin ystävältään, että minä saattaisin olla juuri sopiva henkilö tehtävään. Jotenkin tunsin itseni epävarmaksi, kun oli asiakas, jota pitäisi hoitaa kotonaan, eikä minulla ollut ollut sellaista ennen, mutta lähdin kuitenkin käymään.

Lue lisää ”Lihin. Neiti Manner etsii töitä”

Lihin: Neiti Orellin lakanat

Minä luulen, että joskus mainoksessa kuulemani fraasi “meillä jokaisella on omat aamurutiinimme” on paskapuhetta.
Suurimmalla osalla ihmisiä aamurutiinit ovat luultavasti aivan samanlaisia, kuselle, aamiaiselle, meikit naamaan, paskalle, vaatteet päälle ja maailmalle. Tietysti ihmisillä on variaatioita, mutta tuossa se suunnilleen on.  Minulla on ihan erityinen aamurutiini, jota varmasti hyvin harvalla ihmisellä on.
Ennen aamiaista kerään lakanat vuoteesta ja pakkaan ne tiukasti kahteen päällekkäiseen muovipussiin ja sitten pahvikuoreen ja lähetän tekstarin kuoressa olevaan numeroon.
Yleensä ennen kuin ehdin saada kenkiä jalkaan, oven takana on lähetti, joka ottaa lakanat ja tyynyliinat ja kiidättää ne jonnekin, en tarkalleen tiedä mihin, mutta johonkin firmaan nimeltä “Nihil Sacrum.” Lue lisää ”Lihin: Neiti Orellin lakanat”