Avainsana: Luxia Pintus

Sartoria Pintus

Julkaistu tekijä admin

Oletan sen kertovan hyvin paljon rouva Pintuksesta, että hänen ompelukoneensa ei ole liikkeen perällä, takahuoneessa tai jossakin muualla näkymättömissä. Rouva Pintuksen ompelukone on heti näyteikkunan takana. En tiedä mitä muuta asiaa siihen osaan kaupunkia olisi, kuin käydä ompelijattarella. Rouva Pintus on erittäin hyvä ammatissaan, hän tietää miten rintavan naisen jakku on tehtävä. Yleensä hän tietää minun tulevan etukäteen, mutta siitä huolimatta, jo siinä vaiheessa kun käännyn linnan aukiolle, minulla on velvollisuuden tunne. En ole vain menossa ompelijattarelle, vaan olen suorittamassa erityistä tehtävää, jota valvotaan huolellisesti. 

En tiedä miten rouva Pintus sen tekee, mutta vaikka hän on yhtäältä äärimmäisen huolellisesti pukeutunut, enkä keksi mitään huomautettavaa hänen tarkkaan asetellusta kampauksestaan, ja hänen mahdollinen ehostuksensa on niin viitteenomainen, etten pysty sanomaan, käyttääkö hän meikkiä, vai onko vain aika hänelle armollinen.Kaikesta siitä huolitellusta ulkonäöstä huolimatta, rouva Pintus onnistuu näyttämään jotenkin hompsuiselta. Se tuntuu jotenkin hänen todelliselta luonnoltaan. 

Yritin olla katsomatta ikkunaa, jonka takana on rouva Pintuksen ompelukone, ja saatte uskoa, että tunsin itseni jossakin määrin hölmöksi, kun pääsin sisään, karistelin lunta jaloistani ja rouva Pintus ei ollutkaan paikallaan ikkunan vieressä. 

”Rouva Pintus!” Huhuilin perälle päin, mutta kuulin vain jonkin kolahduksen, ja kutsuin uudelleen, ”Rouva Pintus!” ”Minä… tulen!” Huudahdus kuului jostakin kauempaa ja hetken päästä verho, jonka takana varmaan olivat portaat asuntoon, heilahti, ja hän oli siinä, ”Niin, rouva Bardem!” Ompelijatar aloitti niin kuin aina. Hänen tavassaan sanoa sukunimet on jotakin henkilökohtaista, ikään kuin ne olisi alleviivattu tuhruisella tupakkakaupan kynällä. Olisin oikeastaan toivonut, että hän olisi käyttänyt etunimeäni, mutta ei. Tänään hän näytti väsyneeltä. Valkoinen suortuva oli paennut nutturalta ja nojasi tummaan kulmakarvaan. 

”Hyvää päivää rouva Pintus!”  Lue lisää ”Sartoria Pintus” →

Bragalonen tarinoita – Luxia Usain kultaraha. 2

Julkaistu tekijä admin



 Luxia Usain kultarahaa kävivät ennen seuraavaa sekstaa katsomassa jokseenkin kaikki Via Sagitarion asukkaat, jotka jaloilleen, ja heidän asuntoonsa kolmanteen kerrokseen, pääsivät. Iltamessun jo tehdessä tuloa, päättivät vanhemmat keskustella kolikosta San Michelen Isä Teodoru Falcon kanssa.
“Arvelinkin että te tulisitte, “aloitti Isä Teodoru heti, kun näki Usain perheen ovella. “Luxia taisi tavata eilen serkkuni pojan Raimondo di Cartellin?” Ja sitten Isä Teodoru kertoi koko jutun.
“Raimondo oli eilen Bragan solassa jänisjahdissa ja toinen hänen koiristaan, Madalena joutui hukkaan. Kun hän oli etsimässä koiraansa, niin tämä toinen koira tuli tuupanneeksi nurin Luxian jokipenkkaan. Raimondo oli sitten rauhoitellut tyttöä, ja antanut hänelle kultarahan. No sellainen Raimondo on, antoi tytölle onnenrahansa, hetken mielijohteesta. Hän joutui jo aamulla lähtemään Porto Floresiin, mutta arveli, että te vielä tulette, ja käski sanoa, että raha todella on Luxian.”
Luxian kultaraha oli niin arvokas, että vanhemmat päättivät, että raha jätettäisiin talteen Isä Teodorulle, niin kauaksi, kunnes tyttö olisi kyllin vanha päättämään mitä sillä tekee.  Luxiasta tuli kuuluisa koko Bragalonen seudulla, ja häntä saattoi joku nainen osoittaa torilla vieraalle “tuo on se tyttö, jolla on kultaraha!”
Ja kun tytöstä tuli nainen, mahdolliset sulhaset miettivät, että vaikka tyttö oli kaunis, niin kultaraha päälle ei laisinkaan sumentanut kauneutta.
Meni kymmenen vuotta, ja aina ennen syntymäpäiväänsä, edellisen sunnuntaimessun jälkeen, Luxia Usai kävi katsomassa Isä Teodorun luona kultarahaa. Täytettyään seitsemäntoista, hän otti rahan, ja osti ompelukoneen, sähkömoottorisen Borellin, perusti oman ompelimon ja talletti loput rahat Banca di Bragaloneen.
Muutamaa vuotta myöhemmin Luxia nai muurari Sustianu Pintuksen, ja he saivat lapsen vuosittain, kunnes Sustianu tipahti telineeltä. Kukaan ei enää muistanut tyttöä, jolla on kultaraha, paitsi Luxia Pintus, joka joka vuosi, sunnuntaimessussa San Michelessä, pisti kolehtiin summan, jota moni pitäisi varsin huomattavana. Lapsilleen hän kertoi aina rahasta saman tarinan, jonka kertoi Isä Teodoru, ja Luxia uskoi sen itsekin, aina lumiseen helmikuuhun 1956.