Avainsana: Luxia

Bragalonen tarinoita -Luxia Usain kultaraha

Lunta satoi kymmenettä päivää peräkkäin. Rouva Luxia Pintus oli päättänyt pitää ompelimonsa kiinni iltapäivän, koska asiakkaat eivät liikkuneet. Hän katseli asuntonsa ikkunasta, ompelimon yläkerrasta, kun lumi täytti aukiota. Rouva Pintusista tuntui että koko kaupunki olisi tuomittu, ja kenties koko maailma, hukkumaan lumeen. 

Rouva Pintus tuijotti ulos pitkästyneen tyrmistyksen vallassa. Miten maailmassa voi olla näin paljon lunta? Tunteihin ei kukaan ollut liikkunut aukion yli, mutta silti hän katseli sitä, odotus käärittynä hämmästykseen. 

Sitten hän näki miehen tulevan kaupungin suunnasta, ja pysähtyvän hetkeksi linnanraunion nurkalle, ja katselevan ympärilleen. Mies oli pukeutunut mustaan päällystakkiin, joka liehui lumisessa tuulessa kovin kevyen näköisesti. Luxia oli katsellut toista viikkoa ihmisten tarpovan lumessa, liukastelevan ja kahlaavan, niin linnanraunion nurkalle kulkijan olemuksessa oli jotakin erilaista, kevyttä ja huolestuttavan tuttua.  Mies toi mieleeni sen San Michelen papin, silloin kun hän oli lapsi, samat liikkeet, mutta ei kuitenkaan.
Hän muisti sen papin, Isä Teodoru Falcon ja… Silloin mies pysähtyi raunion eteen, ja tuntui katsovan suoraan häneen, ja Luxia Pintus muisti jotakin, joka oli ollut hänen mielessään kuin outo uni.


Muisto iski rouva Pintusta, ja hän puhalsi keuhkonsa tyhjäksi. Se oli ollut 1905, yli viisikymmentä vuotta sitten. Hän oli ollut leikkimässä kaupungin laidalla, uuden rautatiesillan takana, vaikka häntä oli kielletty. Vasta kun aurinko laski kaupungin taakse, hän havahtui miten pitkällä päivä oli, ja lähti takaisin kotiin päin.
Hän kuvitteli, että solasta tuleva hahmo oli Ukko Mereu, eikä kiinnittänyt tähän enempää huomiota, ajatteli vain, että olisi mukava kulkea kaupungissa sedän kanssa.
Luxia ei päässyt aivan sillalle asti, kun hän vilkaisi olkansa yli, ja näki tulijan olevan aivan kannoilla. Lianharmaa puku oli kuin kenellä hyvänsä San Michelen vanhalla miehellä, mutta kasvot olivat jotakin aivan muuta, täysin vierasta ja kauhistuttavaa.
Luxia ehti kirkaista, kun kulkija kiskaisi hänet kevyesti ilmaan, ja suun peittävä käsi tuntui oudon kuivalta ja kuumalta. Se oli niin suuri, että se peitti hänen kasvonsa kokonaan, leuasta otsaan ja maistui kummalta, niin kuin huonolta bottargalta. Seuraavassa hetkessä tyttö tajusi, ettei voinut hengittää, ja kauhu iski häneen.

Luxia yritti huutaa, mutta ilmaa ei ollut ja oman huutonsa sijaan hän kuuli hirvittävän murinan, ja hänen oli pakko laskea alleen. Samalla hänet kuitenkin pudotettiin alas ja hän tipahti mutaiseen maahan puron rannalle, kuin juuri suolistaan päässyt mullo.

Koskaan Luxia ei osannut sanoa, pelkäsikö hän enemmän sitä, että hänen kasvonsa olivat kuuman käden peittämänä, vai sitä, mitä näki, kun niin ei ollut, mutta vaikka hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja peittää päänsä, se ei onnistunut.
Suuri, lyhytkarvainen kellertävä koira roikkui hänen kimppuunsa hyökänneen… jonkin käsivarressa, ja tämä jokin yritti toisella kädellä repiä koiraa irti, kun samaan aikaan tavoitteli suullaan koiran kurkkua.
Hyökkääjä iski kahdesti koiran sillan kivipilariin, ennen kuin eläin herkesi, ja samalla kuului jostakin ääni -”Miroig!” Tämä huuto sai tämän kaamean otuksen ryntäämään karkuun, ylös liki pystysuoraa rinnettä, jota vain Mirtaksen mamman vuohet olivat pystyneet nousemaan, kohden solan ylittävää rautatietä.
Liki heti tuli solan suunnalta mies, joka juoksi pakenevan hirviön perään, kevyesti, mutta nopeasti, kädessään jokin suuren veitsen kaltainen ja samalla lähti myös kellanvaalea koira ylös rinnettä. Ohi juokseva mies huusi ohimennessään Luxialle “Odota minua!” ja lähti ylös rinnettä koiran perään.
Meni jonkin aikaa, eikä Luxia uskaltanut edes nousta siitä, mihin oli pudonnut, kun koira ja mies ilmestyivät, nyt kaupungin puolelta.  Mies nosti hänet jaloilleen ja jutteli rauhoittavasti, sanoja joita Luxia ei tuntenut, tai muistanut. Suuri koira katsoi häneen myös, kuin tuntisi myötätuntoa, mutta kuitenkin se oli hirvittävä veren sotkema eläin.

Mies pisti käden taskuun ja antoi hänelle kiiltävän kolikon, ja sanoi sitten  “mene nyt kotiin, ihan rauhassa, meidän pitäää mennä nyt toiseen suuntaan”. Mies ja koira lähtivät takaisin solaa pitkin, ja pieni Luxia Usai lähti kotiinsa.

Kotona Luxia kertoi pissanneensa hameelle kun hirviö oli käynyt hänen kimppuunsa ja koira ja mies olivat auttaneet, mistä seurasi napakka korvapuusti “älä valehtele äidillesi!” Mutta sitten se rähinä vasta alkoi, kun hän kaivoi pussistaan mieheltä saamansa rahan, ja Usain-mummo sanoi “Kultaa! Mistä tämä tyttö on saanut kultaa!”
Ja nyt, viisikymmentä kolme vuotta myöhemmin, rouva Luxia Pintus näki saman miehen, joka ei ollut vanhentunut laisin, papin puvussa, käyvän paksussa lumessa, yhtä kevyesti kuin kävelisi kirkon käytävää, kohden San Michelen kirkon raunioita.