Avainsana: maanviljelys

Petjan Aikakirjat 18 – Vallankumous! –  miten vitussa se onnistui? 

Olen toistanut sitä, kertonut siitä, puhunut siitä ja kirjoittanut siitä. Saattaa olla että olen laulanutkin siitä
Ne esi-isät, ne ennen ihmistä, ja ne ihmiset, kauan ennen sitä, elivät pienissä yhteisöissä,  perhekunnat, saman isoäidin kerralla elossa olevat jälkeläiset,  kerralla suunnilleen tusina, eli se porukka, jonka kanssa voimme viestiä tehokkaasti. Joka on urheilussa ja armeijan joukkueissa, sekä elokuvien nimissä, 12 rohkeaa miestä, likainen tusina, ja Ocean eleven…
Sitten on se Dunbarin luku, noin 150, jonka kykenemme muistamaan, ja joihin voitte luontaisesti tuntea yhteenkuuluvuutta.
Minulla on teille huonoja uutisia. 

Oliko se sanonta koiran tavoista, jos et voi naida tai syödä sitä, kuse sen päälle.
Me olemme pikkuisen pahempia.
Olemme luonnostamme epäluuloisia ja murhanhimoisia paskiaisia, joiden wetwaressa on perusasetuksena, että jos et ole meidän jengiä, tappamme sinut, ehkä panemme sinua, tai puolisoasi, mutta tapamme silti. 
Esihistoriamme, käytännössä koko sen ajan, esi-isämme taistelivat toisiaan vastaan, jokainen heimo, yhteisö, joka perkeleen porukka, joka siihen pystyi, kävi pysyvää hyökkäyssotaa koko maailmaa vastaan ja joka ei pystynyt, juoksi tai kuoli.

Älkääkä olko lapsellisia, että se olisi mennyt. 120 tai 150 vuosisataa, ei se ole mitään, sadassa vuodessa on neljä tai viisi sukupolvea, joten tuon endeemisen sodan ja meidän välissä on vain jotakin 500 tai 750 sukupolvea, eikä se ole paljoa.

Tämä paska on meissä edelleen, aivan pinnan alla, valmiina pomppaamaan esiin, kun ulkoinen paine antaa periksi.

Jos koko elämä on taistelua, jokainen muukalainen vihollinen, ja niitä muukalaisia tulee koko ajan sinun heimosi alueelle hupenevien resurrsien vuoksi, niiden resurssien, joita ihminen tuhlaa ylimetsästämällä, ajamalla sata tai tuhat eläintä yli jyrkänteen, saadakseen muutaman ruhon proteiinia, polttamalla aron ajaakseen lauman satimeen.
Niin se on, se tuho, taistelu ja hävitys, se on koodissanne, perimässänne, veressänne ja veressä käsissänne.

Mutta siitä huolimatta, neoliittinen vallankumous tapahtui, nämä paskiaset saatiin yhteistoimintaa, raivaamaan maata, kasvattamaan karjaa, rakentemaan linnoja, temppeleitä, valtioita ja valtakuntia, ja niin minä vain kysyn: miten vitussa ne onnistui? 

Petjan Aikakirjat 2.12 – Maine ja kunnia

Maatalouden syntyminen neoliittisella kaudella oli suuri muutos ihmislajille, koko kulttuurille ja maapallon ekosysteemille. Muutos oli dramaattinen, eikä sitä kaikin osin voi pitää menestyksenä, vaikka se oli välttämätön. 

Viimeisen sadan vuoden aikana, kun on tutkittu jäljellä olleita metsästäjä-keräilijä kulttuureja, se vahvistaa sitä käsitystä, että miehet ovat päävastuussa metsästyksestä ja naiset keräilystä, mutta tästä on ollut paljon variaatioita liuonnonolosuhteiden ja ravinnon saatavuuden mukaan, ja lihan, eli metsästyksen asema on ollut sitä tärkeämpi, mitä pohjoisempana ollaan oltu. 

Liha on ollut ihmiselle tärkein ja halutuin ravintoaine ja yhteisön arvostetuin jäsen on ollut se, joka on ollut tehokkain lihan hankkija ja jakaja. Yhteinen ateria, erityisesti arvostetun saaliin, kuten vaikkapa karhun yhteydessä on tärkeä juhlameno, jossa saalistaja, lihan antaja on voittaja ja sankari. 

Sankaria juhlitaan, ylistetään ja yllytetään uusiin saavutuksiin, ja ylistetty sankari tarjoaa ylistäjilleen juhlan, aterian ja palasen samaa sankaruutta, avotulella paistettuna. 

Saaliin jakamisella on ollut tärkeä kulttuurillinen merkitys, mutta myös käytännön merkitys, jakamalla, kun samaa saalista ei välttämättä ole tarjolla joka viikko, on saatu paikka jakavassa yhteisössä, siinä yhteisössä joka jakaa. 

Jakava yhteisö luo turvaa, suojelua, mahdollisuuksia. 

Sitten pieni hyppy.

Ajatelkaa miten lyhyt se on. Pieni hyppy mesoliittisestä metsästäjästä 14 000 vuoden takaa, roomanlaiseen trumfiraattoriin, joka saa ylistystä kansalta, ja jonka kunniaksi jaetaan juhla-ateria kaikelle kansalle sirkuksessa. 

Jakaminen on vahvistanyt yhteisöä, sen sidoksia, ja ennen kaikkea, antanut sen jäsenille paremmat mahdollisuudet säilyä hengissä. 

Metsästäjä- ja keräilijäyhteisössä erot yhteisön sisällä varmasti ovat olleet selvät, mutta eräällä tavalla yhteisö on ollut kuitenkin ennen muuta meritokratia, omistamisen erot eivät ole olleet mitenkään merkittävät, mutta se, kuinka hyvä olet ollut metsästäjänä, ja kuinka hyvä jakamaan lihaa, se on määritellyt sinun maineesi, ja maineesi on ollut se, mikä on nostanut sinut muitten yläpuolelle. 

Välineet ovat olleet vaatimattomat, periaatteessa jokaisen yhteisön jäsenen saatavissa, veneet, koirat, mitä sitä nyt mahdollisesti on, on olleet kuitenkin helposti hankittavissa tai yhteisön omaisuutta, maa, sen saalis tai sato, se on ollut heimon aluetta. 

Kaikki tämä luo kehyksen sille, millainen on keräilijä-metsästäjien suhde omistamiseen; se ei tee sinusta suurta, mitä sinä omistat, vaan se, mitä sinulla on varaa antaa yhteisöllesi, ruokaa, taitoa, kokemusta, 

Mutta jotakin tapahtui. 

Ja suurin osa maailmasta muuttui.