Avainsana: myytit

Petjan aikakirjat 1.26 – Voi kuinka pieninä palasina

Siellä ne ovat, myytit nyyttien takana.

 

Syntymä, ja sitten yllä savannin taivas,
kuu kullan kaltaisena kulkemassa yli taivaan
toistaen itseään kuin krampissa

kuu kaudesta kuukauteen, 

muuttuen, aina kuitenkin samanlaisena
ylimpänä kuitenkin aurinko
aina samanlaisena, yhä uudelleen
vuodesta toiseen, nostaa savannille autereen

ei tietenkään yhtä tärkeänä kuin kuu
joka valaisee yöllä, pimeän aikaan
niin kuin naiset, kuun sisaret

sitten tulevat sateet, niin kuin tulevat
kiitettynä piinana, samanlaisena
niin samanlaisena kuin muuttuva taivas
jonka salama halkaisee, uudelleen 

aina erilaisena, mutta samana
niin kuin sade päivästä pois

 

Sitten sateen jälkeen maa ruohosta raskas
vihreänä sinisiä vuoria kauemmaksi
vihreänä vihreälle merelle

ja kauemmaksi, aina viheliäisille niityille

Sitten ne tulevat, kärpästen alla

suuret ja kyrmyniskaiset

pienet, jotka tanssivat ruohometsässä 

toiset, jotka astelevat kaiken yllä
ylhäisinä, kuvitellen olevansa valtiaita

ja kaikki meille, veljemme lihassa
kaikki on meille annettu.

 

Kaikki on meille annettuna
minkä voimme sen ottaa

minkä voi, se myös ottaa 

me ryömimme ruohossa

syöksymme, tapamme, syömme

Veriveljet lihassa

Jonakin päivänä
Kannamme veljemme lihasta
Yli punaisen vihreä heinän

Tästä lihasta
Tästa lihasta raskas

Tämän tästä lihasta
Tästä raskaasta lihasta
Kuuluu viimeinen huokaus
Veljemme, kannamme lihasta

 

Iltapäivän kuumuudessa
Sinisen paahteen alla
Verevän vihreän päällä

Jokainen vainaa on jonkun lapsi
Jostakin johonkin tullut

Ja päivien päähänsä mennyt

Lihan liitosta eronnut veli
On lähtenyt yli virran
Ottanut linnunluupurren

Hautaamme lihan
Luun mukaan laitamme
Peitämme, hammasta purren
Veri kuivuu iltaan
Meri mustuu yöhön

Aalto kohisee värien väreitä

Äiti, kuu, kulkee taivaalla

sinisten silmien seassa

 

Aalto ei kerro
kaukaako tuli
huokailee vain
ja suutelee jalkaa
Kaikki kaipaamme jotakin
Kuka veljeä, kenties äitiä
Jotain ihmistä suurempaa

Joku lihaakin

Ja kuu kalpea kulki yli meren

Siinä me sitten istuttiin
Viimeisellä lannalla
Jauhaen bullshittiä siitä
Mistä vitusta me tultiin
Mistä me sinne tultiin
mihin helvettiin menossa oltiin
ja missä on onnemme maailmalla.

Petjan aikakirjat 1.16. – Tuli palaa kanssamme

Kuka ei ole koskaan unohtunut tuijottamaan tuleen? Kuka ei muistaisi hyvällä hetkiä nuotion ääressä, tulen loimussa ja savun tuoksussa. Meillä on ollut liki miljoona vuotta aikaa tottua tuleen, sen lämpöön, kypsyvään ruokaan ja savun tuoksuun, mutta kaiken sen perässä, meillä on yhä jossakin tuolla, likellä apinaprosessoria, ajatus kotilieden lämmöstä, kauempaa kuin kotiliesi.

Meidän esi-isämme rakensivat muutaman tuhat sukupolvea kotinsa tulen ympärille, nuotiopiiriin, ja tämä muutti myös meidän elämäämme. Kun meillä oli keskellämme lämmin tuli, me keräännyimme sen ympärille ja aloimme juuri keksityllä kielellä kertoa toisillemme ensin päivänkulusta, suunnitelmista huomisille, ja vähän vähältä yhä suurempia unelmia, selittää maailmaa toisillemme, silmästä silmään, yli valon ja valkean, sen valon, jonka piirin ulkopuolella oli näkymätön, pimeä ja tuntematon maailma, mutta me, perhe, ystävät, rakkaat, turvassa kaikelta siltä, mikä jää piirimme ulkopuolelle. 

Tämän valkean ympärillä olimme tuhat kertaa kauemmin, kuin olemme kuulleet tarinoita mahtavasta Roomasta, Egyptin faaraoista tai Niniven puutarhoista. Yhteinen nuotio lämmitti meitä ennen kuin jää väistyi Saksan suurilta nummilta, kun Pohjanmeren aaltojen tilalla oli aro mammuteineen ja sen ympärille kerääntyivät miehet, jotka rakensivat Theban portit ja sen lämmössä lämmitti aterian Ceasarin kokki.

Ja lepattavien liekkien tanssittaessa varjoja, keksimme tarinamme, mistä tulemme, minne menemme, ja missä gini-pulloa pidetään. Tulisijan hehkussa kerroimme tarinat Prometheuksesta, joka varasti tulen jumalilta, ja sen varaan rakennettiin Rooma ja Vestan kultti, joka vartio pyhää tulta, ikuisen kaupungin yhtenäisyyden symbolia.
Tuleen uhrasimme uhrimme tarinoillemme, jumalille, joiden luokse yhteisen tulemme savu nousi.