Avainsana: Nicola di Santis

Rouva Barberis lähtee ulos

Rouva Barberis seisoi ovella, päällään turkkinsa, sama, joka hänellä oli ollut silloin kun oli tavannut ulkoministeri Cianon Torinossa. Se tuskin oli muodikas tuolla ulkona, mutta varmasti tarpeellinen.
Ovi hänen edessään oli vielä suljettu, mutta hän katsoi sitä, kuin näkisi sen taakse. Oven takana koitti vapaus, joka näyttäytyi kepeänä ja kirkkaana siitäkin huolimatta, ettei hän ollut koskaan ollut varsinaisesti teljettynä sisälle.


Achille pärjäisi kyllä, Rouva Barberis ajatteli, vetäessään nahkakäsineitä käsiinsä, ei hän olisi poissa, kuin puolisen tuntia, mitä sinä aikana voisi tapahtua?
Jos se poliisi, ylikomisario Capratorrente ei olisi käynyt, hän ei luultavasti seisoisi ovella, valmiina astumaan kynnyksen yli ensimmäistä kertaa… Ensimmäistä kertaa sodan loppumisen jälkeen.
Rouva Barberis laski teljelle, avasi oven, astui ulos talostaan ja laski ensimmäistä kertaa koskaan jalkansa lumen peittämälle kotikadulleen. Hän ei tiennyt, oliko seuraavan kulman takana vielä se pieni baari, mikä siinä oli ollut sodan aikana, mutta jotenkin hän toivoi sen olevan siellä yhä.
Baari oli suljettu ja tuolit oli pinottu osin kiinni rullatun markiisin alle. Terassin tuolit näyttivät melkein yhtä kuluneilta kuin ylikomisario Capratorrenten kengät. Rouva Barberis oli hieman pettynyt, ja päätti, että kävelisi korttelin ympäri, oli miten oli.
Seuraavalla kadulla näytti olevan jotakin tapahtumassa, karabinieerit olivat katkaisseet kadun di Santin kangaskaupan kohdalta ja poliisit menivät vastapäiseen taloon.
Rouva Barberis tunnisti avuliaan ylikomisario Capratorrente, joka näkyi muiden poliisien seasta liki päätä pidempänä, ja tämän takana harteikkaan komisario Nieddun, menevän taloon. Katsoessaan poliiseja rouvan huomion kiinnitti toisella puolella karabineerejä seissyt pappi, joka oli yhtä pitkä kuin ylikomisario. Pappi näytti samaan aikaan arvovaltaiselta ja samaan aikaan lempeällä, mutta kuitenkin vaarallisella tavalla. Papin katse ei ollut suunnattu ovelle, jonne poliisit olivat menneet, vaan oven lähellä seisovaan nuoreen naiseen. Papithan ovat kuitenkin miehiä.
Papin huomion saanut nainen oli kaunis, muistutti jostakin rouva Barberiksen nuoruudessa, takki näytti liian heppoiselta säähän nähden, mutta laukku näytti matkan päähän vankalta ja hyvin tehdyltä. Naisen asennossa oli jotakin, joka sai rouva Barberiksen epävarmaksi.

Nicola di Santis oli jännittynyt Hän pelkäsi hukanneensa tilaisuutensa, eikä tiennyt mitä siitä seuraisi.
Neiti di Santis tunsi belgialaisvalmisteisen pistoolin painavana laukussa ja tiesi, että hetken kuluttua saattaisi koittaa se hetki jota hän aina oli pelännyt: hänen olisi saatava ase salamannopeasti ulos laukusta ja ammuttava kohti kohden harmaa tukkaista miestä, inhottavinta, joka koskaan oli tallannut Bragalonen katujen mukulakiviä verentahrimilla läskipohjakengillään, Angelo di San Epifaniota, -pelkkä ajatus sai Nicolan sydämen takomaan hurjasti ja kylmännihkeä hiki pakkasessa hänen popliinitakkinsa kainaloihin.
Kun neiti di Santis otti kiinni laukussa olevan aseen kahvasta, joku laski kätensä hänen käsivarrelleen ja hän jähmettyi; katsoi ensin pitkää kapeaa kämmentä käsivarellaan, ja antoi sitten katseen seurata mustaa hihaa pelleriinin reunaan ja kohotti sitten katseensa, ja näki hyvin pitkän, nuoren ja lempeäsilmäisen papin katsovaan häntä silmiin.