Avainsana: Partisaanit

Menneisyys saapuu Verniosta

Capratorrente tarvitsi ilmaa ympärilleen, vaikka hänellä oli oma huone, joka oli itse asiassa suurempi kuin tutkintatuomari Greppillä, sekään ei aina riittänyt ja hänen piti hakea ilmaa ympärilleen ullakkokerroksen parvekkeelta, jos näki kilometrin mittaista suoraa pitkin uudensillan katua aina NovaFabbricalle asti.
Kylmä piti väen sisällä, mutta silti hän näki muutaman hahmon taivaltavan kylmässä, nainen työnsi sitkeässä lumessa lastenvaunuja yli kadun matkalla vanhankaupungin suuntaan, ja pari nuortamiestä juoksee tämän ohi, vailla pienintäkään elettä auttaa naista.
Aseman suunnasta tulee Fresanten risteykseksestä mies, joka takki saattaisi olla vanha sotilasmantteli, kantaen suurta laukkua olkapäällä. Miehen hahmo, mantteli ja suuri laukku selässä palauttaa Capratorrenten mieleen nuoruusvuodet, miten hän ja muutama muu nuorimies Umbriasta, kulki vuorien ja metsien läpi paikantamassa panssareita liittoutuneiden koneille. Tuntui oudolta ajatella miten vähän siitä oli aikaa.  Vain kaksitoista vuotta sitten hän oli marssinut vuorilla kohden Bolognaa. Mikä sen lyhyen kaverin nimi oli, joka tuli mukaan Firenzestä, jolla oli rivot jutut, ja ampui vanhalla kertaladattavalla kiväärillään kärpäseltä pallit.   Ugo, jotakin. Ugo Malatesta.

Hahmo muistutti Ugo Malatestaa. Capratorrente pystyi kuvittelemaan, miten tuo mies, joka nyt nosti lastenvaunuja hangesta, ottaisikin kassista kovia kokeneen kiväärin, ottaisi tukea lastenvaunuista, ja ampuisi Uudellasillalla olevan kuorma-auton kuljettajaa silmään, niin kuin silloin, kauan sitten, edellisellä reissulla ennen kiun saksalaiset olivat saada heidät väijytykseen Verniossa.  Siitäkään miehestä hän ei kuullut mitään Vernion jälkeen.

Parvekkeella tuli kylmä, ja Capratorrente ravisteli partisaanivuodet ullakon taasanteelle, ja lähti portaita arkistoon, kysyäkseen Doppiolta, mitä tämä oli saanut selville insinööri Gherardista.

Doppio istui, kuten tapasi, risti-istunnassa pöydällään, muistikirja polvella ja puhelin korvalla. Capratorrente puhui kuiskaten ”Gherardi?” ja Doppio vastasi suuliikkein, ”puolituntia.”

”Anteeksi kuka?” Capratorrente kuuli kaksi äänisen kysymyksen, ja tunnisti toiseksi kysyjäksi Nieddun.

Hän tunsi äänen, kun raotti ovea aulaan. ”Onko täällä Jumalan lahja Italian naisille, Otto Capratorrente? Pitkä sinisilmäinen mies, mahdoton unohtaa.”
”On se täällä,” vastasi päivystäjä, ”soitan hänelle.”
”Ei tarvitse,” Capratorrente sanoi avaten oven levälleen, ” minä olen tässä, Malatesta, Firenzen kamalin gargoyle.”

Vieras virnisti, ja näytti silloin todellakin pirulliselta, mutta huumorintajuiselta gargoylelta.

”Otto! Pirulainen! Kuulin että olet täällä!” Ja tuli halatakseen Capretorrentea.
”Pitkästä aikaa. ” Capratorrente vastasi lämpimään  tervehdykseen, ”siitä on nyt kaksitoista vuotta!” 

Samaan aikaan tuli portaita alas Greppi ja Rossi ja Capratorrente esitteli Ugo Malatestan kollegoille ja tutkintatuomarille.

”Minä taidan olla henkeni velkaa tälle miehelle!” Ugo Malatesta julisti, ja taputtii Capratorrente olkapäälle, joka oli suunnilleen hänen päälakensa korkeudella. ”Me oltiin Otto, minä ja pari kaveria Umbriasta tiedustelemassa sodan loppupuolella, ja matkalla takaisin etelään, turvapaikkaan, jossa oltiin oltu pari kertaa aikaisemminkin.”
”No se oli silloin…” Capratorrente yritti väliin, mutta Malatesta jatkoi tästä piittaamatta. 
”Otto oli meidän suunnistaja, tämä mies on aivan piru maastossa, ja minä luulen että hän suunnitteli aina reitin, ei lyhyimmän mukaan, vaan missä oli parhaat naiset!” Malatesta kertoi, ”Me oltiin jouduttu edellisenä päivänä lähtemään juosten takaisin etelään ja suunniteltiin että ollaan piilossa Vernion lähellä olevassa maatalossa. Samassa talossa oltiin oltu aikaisemminkin, siellä oli sellainen tytär, joka oli kuin Sophia Loren paremmilla tisseillä, ja minä luulen, että Otto vietti sen kanssa kahden kesken enemmän kuin oikeastaan isäntä olisi halunnut, mutta sitä kautta me oltaisiin menty.” Ugo iski silmää Otolle, joka toivoi, ettei hänen kasvoistaan näkyisi, miten kiusallista tämä hänestä oli. 
” Ihan kohta kaksitoista vuotta sitten…”
”Mutta tämä mies, hän aavisti jotakin!” Malatesta piti dramaattisen tauon, joka oli käydä kiusalliseksi, ennen kuin kertomus taas jatkui. ”Pari kilometriä ennen Otto sanoi, että hänestä ilmassa haisi ruuti, ihan kuin olisi ammuskeltu, ja että kuorma-auto olisi mennyt meidän edeltä Vernion suuntaan. Kukaan muu ei haistanut mitään, mutta Otto piti päänsä, ettei lähestytä taloa tavallista reittiä rotkosta, vaan kierretään yhden kukkulan ympäri, ja tullaan yläkautta. Ja Jeesus Maria, me kiivetään helvetin jyrkän pensaikon halki ja katsotaan kiikarilla talolle, niin siellä on seinässä luodin jälkiä, ja ladon ovesta näkyy harman saksalainen panssariauton perä.  Tämä äijä oli aavistanut että siellä on ansa!”
Miehet virnistelivät tarinalle; heidän Capratorrente oli pelastanut partisaanit, kaikki muut, paitsi Nieddu, joka katsoi merkitsevästi Capratorrentea, joka kyllä hymyili, mutta silmät sanoivat Nieddulle, ”Voi paska!”