Avainsana: patsas

Olin sitten aloitteellinen Maailmanrauhan asiassa

Kansanäänestys Maailmanrauha-patsaan käytöstä Helsingin Maailmanrauhan rahaston perustamiseen

 

Muistomerkkien tarkoituksena on pitää asia mielessä, muistuttaa jonkin asian merkityksestä ja tärkeydestä.
Maailman ja olosuhteiden muuttuessa patsaiden merkitys voi muuttua, mutta silloinkaan patsaita ei pidä kevytmielisesti kaataa, vaan on mietittävä voisiko patsaan merkitystä sinällään jotenkin muuttaa.
Jos kuitenkin päädytään patsaan kaatamiseen, pitäisi harkita, miten patsaan idea voisi kantaa sittenkin yli ajan ja toimia patsaan alkuperäisen idean mukaan.

Koska Hakaniemessä oleva Maailmanrauha -patsas on paitsi ruma, myös herättänyt niin poikkeuksellisen paljon negatiivisia tunteita ja rauhattomuutta, esitän seuraavaa.

Helsingin kaupunki perustaa Helsingin Maailmanrauha-rahaston.
Helsingin kaupunki teettää patsaan metallista mitaleja, joita myydään rahaston hyväksi. Rahasto tukee Helsingin yliopistossa tulkkikoulutusta niille kielille, joiden opetus jää sivuosaan Suomen lukioissa, kuten venäjää pienemmät slaavilaiset, afrikkalaiset tai aasialaiset kielet.

Näin Maailmanrauha -patsas ja Helsingin Maailmanrauharahasto vaikuttaisivat siihen, että olisi enemmän ihmisiä, jotka auttaisivat kaikkia ymmärtämään paremmin toisiaan ja tämän kautta patsas tukisi konkreettisesti maailman rauhaa.

Helsingin kaupunki ottaa vastatakseen patsaan sulattamisesta ja mitaleiden valamisesta syntyvät kulut ja mitaleiden tuotto ohjataan lyhentämättömänä Helsingin Maailmanrauharahastoon, jolla tuetaan edellä mainitulla tavalla tulkkien kouluttamista ja näin edistetään konkreettisesti rauhaa.

Ehdotan idean kannatuksen mittaamista kansanäänestyksellä.

Ja linkki aloitteeseen löytyy täältä  

Ja asiasta voi  keskustella täällä 

 

 

Ajan tytär


Siinä maailmassa, jossa kaikki olisi mahdollista, maaseutuasunnollani pystytettäisi patsas, alumiinia oleva luonnollista kokoa oleva alumiinityttö, lotus- asennossa.

Tyttö olisi nuori, siro, kuin kevät.
Patsaan päälle laitettaisiin kolmen teräspilarin varassa oleva kalkkikivi, joka olisi päältä hiottu hieman kuopalle, ja vastaavasti, veistetty niin, että vaikka sen alapinta näyttäisi luonnolliselta, sen kiven alin kohta, 10-15 senttä matalammalla kuin reuna, olisi juuri patsaan kohdalla.
Patsaan päällä oleva paasi olisi riittävän iso, ettei normaali sade kastele patsasta, mutta kun kiven päälle sataisi vettä, se tihkuisi läpi juuri tytön päältä. 

Kalkkikivi läpäisee vettä, ja liukenee siihen. Alumiinin päällä taas vesi jatkaa matkaa, mutta kalkki kovettuu sen päälle kuoreksi, niin kuin stalamiitti.

Tyttö, nainen, itsessään ajassa kiinni, ajan vankina ja siinä eläen, eläisi kivessä.

Kun aika kuluisi, kivi kuluisi hitaasti, ehkä, jonakin päivänä, kivi olisi kulunut niin ohueksi, että se murtuisi, ehkä.
Jonakin päivänä, kenties, koko tyttö olisi kadonnut kiven sisään, kenties.
Ja kenties, jonakin päivänä, haurastunut kivi tipahtaisi alla olevan tytön päälle, mahdollisesti, ehkä.
Mahdollisesti kiven sisällä oleva tyttö palkastuisi, kun kivi tipahtaisi päälle, tai kenties tyttö rikkoutuisi, tai sitten ei.
Ja ehkä jonakin päivä, ehkä, kun kivi olisi kulunut päältä pois, sade huuhtoisi taas kuoren tytön päältä, hitaasti.
Saattaisi olla, että tähän menisi sata vuotta, tai kolmesataa, kenties tuhat kolmesataa, tai kolmetuhattasata, tai sitten ei, tai jotakin muuta, mutta niin aika kuluisi, ja jonakin päivänä, tyttö paljastuisi taas kalkkikuorestaan. *
Tai sitten jonakin toisena päivänä.

Francis Bacon, hän sen sanoi, “Totuus on ajan tytär, ei auktoriteetin.”