Avainsana: perhe

Mohyol – Fëhÿrin tarina

En muista aikaa, jolloin en olisi tiennyt olevani erityinen, mutta ensimmäisen kerran aloin ymmärtää erityisyyteni taakkaa, kun Podaser-täti pesi minut sinä aamuna, kevätpäiväntasauksena,  jolloin täytin kuusi, kuivasi hiuksiani ja sanoi “Poika, minun tulee sinua vielä kovin ikävä,” surumielisesti ja lempeästi.
“Minne sinä menet Podaser?” 

“Ei kun sinä lähdet, sitten joskus,” tätini sanoi, märkiä hiuksiani sukien.
“Minne minä lähden? Koska?”
“Sinä lähdet seuraavalla veneellä, kun olet täyttänyt 12 vuotta, suureen maailmaan.”
“Miksi minä menen sinne?”
“Koska se on tapana. Sinä lähdet täältä, ennen kuin sinusta tulee mies, sillä täällä ei asu yksikään mies.”

“Mutta Pohru-setä, Ponne ja Nery ja Geh-Peyher ja… “
“Sedät eivät asu täällä. He tulevat, ovat ehkä viikon, tai kymmenen päivää  ja lähtevät taas.”
“Mutta Geh-Peyher oli monta kuukautta!”
“Hän oli sairas, muistatko, hänellä oli paha haava vatsassa?”

Sinä päivänä aloin ajatella suurta maailmaa, aloin katsella uusin silmin kotiani, Roug fro Leyvoria ja tajusin sen, että minä olin talon asukkaista ainut, josta jonakin päivänä tulisi mies, mitä se sitten tarkoittikaan.
Asuimme melkein saarella. Niemellä, jonka tyvenä oli kivinen kannas, jonka yli myrskyllä aallot kävivät, minä, kaksikymmentäkuusi serkkuani ja kuusi tätiäni.  Lue lisää ”Mohyol – Fëhÿrin tarina”

Petjan Aikakirjat 2.10 – Serkut? Sehr gut!

Oikeastaan kaikissa nykyisissä kulttuureissa, on olemassa jonkinlaiset säännöt siitä, kenen kanssa on soveliasta naida ja muodostaa parisuhteita. Nykyisin, kiitos amerikkaisen kulttuurin vyörytyksen, Euroopassa suhtaudutaan varsin tiukasti seksisuhteisiin serkkuihin ja sitä läheisempiin sukulaisiin, vaikka rapiat satavuotta sitten serkusavioliitot olivat yleisiä koko Euroopassa, eikä sedän ja sisarentyttären avioliittokaan ollut mahdoton vaikkapa Portugalissa noin sataviisikymmentävuotta sitten.
Mutta käytännössä,  serkkujenkin kanssa solmittavat avioliitot ovat olleet yleensä kiinni siitä, miten yhteiskunnassa on ollut mahdollisuuksia solmia ylipäänsä ystävällismielisiä suhteita, ja miten omaisuus on yhteiskunnassa jakaantunut. Missä on ollut hyvin keskittynyt maanomistus ja heikko naisen asema, on omaisuuden hajauttamista estetty serkusavioliitoilla. Sitä vastoin, missa naiset ovat olleet voimakkaita, ja yhteiskunta ylipäänsä tasa-arvoisempi, omaisuuden vaikutus sukulaisavioliittoihin on ollut vähäisempi.
Mutta käytännössä kaikissa viimeltä 200 vuodelta tunnetaan vain yksi kulttuuri on vanhemman ja lapsen avioliitto ollut mahdollinen ja tämä on liittynyt juuri naisen heikkoon asemaan; eräissä osissa Intian maaseutua äiti on vainut naida poikansa, jos näin on estetty omaisuuden hallinnan menetys perheen ulkopuolelle; äiti on voinut näin ottaa määräävän aseman omaisuuden hoidossa, miehensä, eli poikansa, edustajana.
Mutta muutoin, Euroopassa, Portugalia lukuunottamatta, serkkua lähemmän sukulaisen naiminen on ollut mahdotonta.  Ja taas klasuuli, USA ei ole Eurooppassa, eikä oikeastaan edes länsimaa.
Jotta olisi voinut olla sukurutsan käsite ja kielto, on pitänyt olla perheen käsite, ja suurimmassa osassa tutkittuja keräilijä-, metsästäjä tai paimentolaiskulttuureita, se näyttää muodostuneen äidistä, lapsista ja miehestä.
Monimutkaisemmat järjestelyt, moniavioisuus ja muut avioliiton muodot, näyttävät kehittyneet vasta maanomistusolojen kehittyessä tai liittyvän kaupunki- ja kauppiaskulttuuriin, ja paimenolaisuuteenkin vasta näiden osana. 
Säännöt avioliiton ja seksin soveliaisuudesta ei-perheenjäsenten kanssa, on myös edellyttänyt perhekäsitteen olemassa oloa ainakin jollakin tavoin, jotta on voitu rajata se, että olemassa perhe, se jon on syntynyt, jonka jäsenet ovat pois suljettu parinmuodostuksen kannalta, ja perhe, joka on tältä kannalta hyväksyttävä, eli ulkopuolinen perhe.

 

Petja Aikakirjat 2.5 – Voi vainolaisen hurmehella!

Siellä, poikain puhuessa, yhteiskunnan perusta on ollut perhe. Kun isoäidit, jotka eivät enää lisääntyneet, osallistuivat jälkeläisten hoitoon, ja ennen muuta siirsivät kultuurillista perimää, opettivat nuorempiaan pitkällä kokemukselle, syntyi se hyöty, miksi miksi vanhoja naisia tarvittiin. Vanhoilla miehillä ei nyt niin väliä. 

Mutta yhteiskunnan perusta oli se, että oli joukko naisia, muutaman, heidän äitinsä ja lapsensa, miehet olivat siinä mukana, mutta kuitenkin, naisten kautta tapahtuvat sitoutuminen, äidin ja lasten liitto, oli se perusta, mitä sitten laajennettiin.

Se kuinka suurelta alueelta voitiin ruokaa kerätä, oli sitten yksi raja-arvo, kuinka pitkän matkan voi ryhmä, jossa on eri-ikäisiä jäseniä, liikkua päivän mittaan, ja niin, että ruokaa riitti. 

Suunnilleen 12 henkeä oli kerralla tuollaisessa perheryhmässä.

Mutta perheryhmä tarvitsi heimoa, koska oman perheryhmän resurssit eivät riitä kaikkeen. 

Siinä on sitten sosiaaliset rajat. 

Kuinka monta ihmistä saattoi olla heimossa.

Tutkija Dunbar määrittelee heimon kooksi noin 160-180 yksilöä, koska joissakin apinalaumoissa sen kokoisessa yhteisöissä sosiaalista asemaa tukeva sukiminen ja muut vastaavat palvelut eivät vie liikaa aikaa ravinnonhankinnalta. 

Mutta sitten siellä on takana se perheyhteisö. 

Jos mielelle pohjalla on malli, jossa 12 henkeä, se perhelauma, toimii mallina, silloin voisi ajatella, että isoäitien verkosto saattaa olla samankokoinen. 

Ja jos jokaisella on se noin 12 jäsenen perhelauma, ollaan siinä 150 nurkilla. 

Mutta sitten, näyttää myös siltä, että niissä oloissa, missä esi-isät opettelivat ihmiseksi, lauma kykeni keräämään ja saalistamaan sen alueella, joka elätti sen 160 muutaman kymmenen tarkkuudella. 

Jos heimon koko alkoi kasvaa ylitse sen, alkoi vituttaa ja apinaprosessori piipata, että nyt saattaa eväät loppua. 

Stressi ja agressio kasvoivat. Oman aikansa saattoivat ryhmät jakaantua, mutta jossakin vaiheessa alkoivat myös nämä heimot riidellä nautinta-alueista. 

Paviaanit ja simpanssit saattavat käydä rajakahakoita laumojen nautinta-alueiden rajoilla. 

Miksi kärsisimme korskan pilkkaa, jos me kykenemme hyökkäämään valtavan alkuhärkälaumaan, ja tappamaan tuollaisen elikon, jonka lapakorkeus on kaksimetriä. 

… miksi jäisimme aloillemme, jos me osaamme virittää ansan? 

… miks emme kostaisi, jos osaamme jännittää jousen ja nuolen tutkaimelle suoran tehdä elämästä? 

Ja niin me taistelimme resursseista. Siitä kahlaamosta, jonne härät saapuvat kahdesti vuodessa, vuodatimme vertamme, ja heidän, jotka olivat siellä ennen meitä, ja heidän, jotka tulivat sinne jälkeemme. 

Siinä oli paine.

Me tai he. 

Ja me tiesimme sen, niin kuin me olimme vuodattaneet verta, voitiin vertamme vuodattaa. Siihen oli syytä varautua, sillä jos joku poistuu paikalta kädet vainolaisen hurmeessa, eikö olisi mukavampi, että se oli veljeni, serkkuni, lankoni, tai olkoon, minä, kuin joku vieras, jota emme tunne, joka hädin tuskin lie edes ihminen, mikä lie, arojen apina, vuorien villi, joka tuskin osaa kreikan sanaa.

Vanha Täi

05.03.33-06.08.20

Vanha Täi on kuollut.
Niin hän aina sanoi, ”Vanha Täi”.
”Laitatkos Vanhalle Täille kahvit?”
”Koska te tuutte katsamaan Vanhaa Täitä?”
”Voi niin minä ajattelin, kun näin että sieltä kadun päästä joku Fiiatin kokoinen tulee pitkillä askelilla, että nyt tullaan Vanhaa Täitä katsomaan!”
”Sano nyt Antille Vanhalta Täiltä terveisiä, siltä isotissiseltä!”

Ei tästä ole montaa päivää, niin pohdin, josko epidemia vähän raottaisi todellisuutta, niin voisin kysyä, lähtisikö lapsenlapseni katsomaan Vanhaa Täitä, joka voisi kertoa, millaisia dinosaurukset oikeasti olivat.

Vanha Täi oli rakastetuin ihminen jota tiedän.
Ei ehkä sen vuoksi, millainen hän oli, vaan siitä huolimatta.
Sillä olihan hän joskus aika vaikea.
Mutta silti, kaikkein rakastetuin, koska hän oli sellainen kuin oli, Vanha Täi.

Viime vuonna pääsin käymään useamman kerran Turkuun ja tapaamisilla puhuimme epäonnistumisista elämässä, niistä asioista, jotka ovat paineet, joissa kokee tehneensä väärin ja huonosti.
Puhuimme oikeudenmukaisuudesta.
Kohtuudesta.
Puhuimme surusta.
Hän oli äitini vanhin elossa oleva sisko, joka eli kauemmin kuin kolme nuorempaa.
Puhuimme siitä, miten sitä on sitten vain lopulta ymmärrettävä se, että sitä pelaa oman pelinsä jaetuilla korteilla niin kuin kykenee.
Ja siitä että joskus riittää, jos vain ymmärtää.
Itse kukin.

Vanha Täi oli hauska.
Saattoi toki olla, ettei hän viimeisinä vuosina muistanut ihan kaikkea viimeaikoina tapahtunutta, mutta se ei latistanut hänen sanavalmiutta ja huumorintajua.
Jos sanoisin, etten tiedä ketään, joka olisi ollut niin hulvaton suustaan, tuskin valehtelisin kovin paljoa.
Hänen, äitini, Riitta- ja Sisko-tätien verbaaliset rantapyssyt, mahtavat laukaukset, rumputuli ja ilotulitus minut ovat opettaneet sanansaattajaksi.
Oli kiehtovaa kuunnella pöydän reunan korkeudelta, miten minun vereni väki viritti sanojaan, kuinka yksi rakensi toiselle sanoista veneen, miten toinen avasi kolmannelle purjeen ja kuinka neljäs nosti venosen tuuleen,  samat laulut laulaneena, samat sanat sanoneena, samaan saunaan syntyneenä.  Oppi taittamaan sanojen polulla oksan, mistä toinen tiesi kääntyä, pistämään toisen poikittain, jotta toinen tietäisi missä kaatua.
Ja sitten naurettiin, itkettiin tai vaikka laulettiin.

Ja me kaikki rakastimme, ja rakastamme häntä yhä. 

Vanha Täi.

Cardloo…8

“Eikö sitten yhtiö omistakin hoitolan?”
“Ei, hoitolan omistaa säätiö, eikä pojallani ole mitään tekemistä sen kanssa, “ Longner liki tiuskaisi.
“Kuka säätiössä sitten käyttää valtaa?”
“Johtokunta.”  Longner vilkaisi Ramsayta ovelasti, “luulin teidän tehneen kotityönne?”

“Piste teille!” Ramsay nyökkäsi Longnerille, mutta hänen oli myönnettävä, ettei hän ollut lukenut kaikkia tietoja mitä oli haalinut.
Puhelin soi, ja Longner vastasi siihen, “Erinomaista, me tulemme, kiitos, “ ja sulki puhelimen.

 “Mennään syömään!” Longner sanoi ja viittasi ovelle.
“Pitäisikö minun pukeutua?”
“Ei se ole välttämätöntä, epämuodollinen päivällinen, teidän lisäksi ihan vain omaa väkeä, eikä heistäkään kaikki ole paikalla.” Longner sanoi ovea avatessaan. 

“Kuinka monta ihmistä täällä asuu?”
“Kartanolla? No oikeastaan vakituisesti täällä asuu vain minä ja vaimoni, mutta poikani ja miniäni ovat täällä hyvin paljon, ja heidän poikansa ison osa lomistaan. Serkkuni poika asuu täällä vakituisesti, hän on eräänlainen kartononvoutiharjoittelija. Sitten on kälyni, joka oikeastaan asuu tuolla hieman pidemmällä, mutta on paljon täällä. Hänen poikansa asuu sitten tuolla toisella puolen, “kartanon isä sanoi kävellessään hallin poikki ja lisäsi avatessaan ruokasalin oven “ja ainahan täällä käy kaikenlaisia tyyppejä”.

Ruokasaliin olisi mahtunut varmasti mukavasti parikymmentä ihmistä, mutta nyt siellä oli puolen tusinaa ihmistä, jotka katsoivat uteliaana kun Ramsay astui huoneeseen. SInivalkoraitaiseen leninkiin pukeutunut nainen, helmet kaulassa, mutta paljain jaloin tuli vastaan, “Ramsay? Minä olen Helene, “ hän sanoi, ja tarttui Ramsayhyn kuin vanhaan tuttuun, jota ei ollut aikoihin nähnyt,” annahan kun minä katson sinua, “ja piteli Ramsaytä käsivarren mitan päässä ja katseli sananmukaisesti päästä varpaisiin, ja sitten kääntyi muihin päin.
“Ramsay, tuo vanha nainen, “Helene aloitti esittelyn, osoittaen hauskan näköistä harmaatukkaista naista, “on minun pikkusiskoni Aurora.”
“Hei Ramsay,” nainen vastasi heleällä äänellä.
“Ja tuo huijarin näköinen, “Helen viittasi pitkään ja hyvin komeaan nuoreen mieheen,” on hänen poikansa Johan Hilary.” Nuori mies tuli ja kätteli asiallisesti, mielyttävästi hymyillen, mutta katse oli, ystävällinen kyllä, mutta hyvin arvioiva. 
“Tuo pyntätty nainen on Johanin vaimon tapainen,” punatukkainen, meikattu ja hyvin istuvaan leninkiin pukeutunut nuori, hieman lihavuuteen taipuva nainen astui esiin, “Anima Hilary, hän hoitaa tuolla,” ja Helen viittasi jonnekin, “puutarhoja”. Naisen kädenpuristus oli napakka, ja hän hymyil tietävän näköisenä miestään vilkaisten, “Hoidan säätiön puutarhoja.”

  Helene jatkoi esittelyä, “Johannes En on, “ja hän vilkaisi miestään merkitsevästi, “Longnerin serkunpoika, hän hoitaa peltoja.”  Liki koomisen näköinen vanttera punapartainen ja kalju nuorimies, selvästi lyhin huoneessa kätteli ja vilkaisi Ramsaytä ylös päin, tyytyväisen oloisena, “olen agrologi. Yhtiön miehiä,” ja tapa, jolla hän sanoi sen, oli jotenkin huvittunut, mutta kuitenkin merkittävä. 
“Ja nuo korstot tuolla perällä, he eivät ole henkivartijoita, vaan pojan pojat, “ ja nuoret miehet lähtivät tulemaan kohden, “Merlin Alexander, hän on tämä pidempi.” Pitkällä nuorella miehellä oli vaalea parta ja harmaat, vakavat silmät. Kättely oli asiallinen ja naseva.
“Voitte sanoa Alex.”
“Minä olen Ramsay.” Alex hymyili.
“Ja tämä viimeinen, hän on Peter Gandalf.”  Nuoren miehen punervassa parrassa oli vielä jäljellä teinin pehmoisuutta, sen näki siitä, mutta kihoroiden raja näytti jo pakenevan kulmilta.
“Peter, kaverit sanovat The Great.” Nuoren miehen ääni oli miellyttävä ja soinnikas tenori. Hänen hymyynsä oli pakko vastata.
“Kaikki sanovat Ramsay.”
Nyt talon emäntä kiinnitti täyden huomion vieraaseen, “Niin, Ramsay, mikä sinun koko nimesi on?”
“Ramsay Lilith Lilian Milner van Jung.”

Petjan aikakirjat 1.16. – Tuli palaa kanssamme

Kuka ei ole koskaan unohtunut tuijottamaan tuleen? Kuka ei muistaisi hyvällä hetkiä nuotion ääressä, tulen loimussa ja savun tuoksussa. Meillä on ollut liki miljoona vuotta aikaa tottua tuleen, sen lämpöön, kypsyvään ruokaan ja savun tuoksuun, mutta kaiken sen perässä, meillä on yhä jossakin tuolla, likellä apinaprosessoria, ajatus kotilieden lämmöstä, kauempaa kuin kotiliesi.

Meidän esi-isämme rakensivat muutaman tuhat sukupolvea kotinsa tulen ympärille, nuotiopiiriin, ja tämä muutti myös meidän elämäämme. Kun meillä oli keskellämme lämmin tuli, me keräännyimme sen ympärille ja aloimme juuri keksityllä kielellä kertoa toisillemme ensin päivänkulusta, suunnitelmista huomisille, ja vähän vähältä yhä suurempia unelmia, selittää maailmaa toisillemme, silmästä silmään, yli valon ja valkean, sen valon, jonka piirin ulkopuolella oli näkymätön, pimeä ja tuntematon maailma, mutta me, perhe, ystävät, rakkaat, turvassa kaikelta siltä, mikä jää piirimme ulkopuolelle. 

Tämän valkean ympärillä olimme tuhat kertaa kauemmin, kuin olemme kuulleet tarinoita mahtavasta Roomasta, Egyptin faaraoista tai Niniven puutarhoista. Yhteinen nuotio lämmitti meitä ennen kuin jää väistyi Saksan suurilta nummilta, kun Pohjanmeren aaltojen tilalla oli aro mammuteineen ja sen ympärille kerääntyivät miehet, jotka rakensivat Theban portit ja sen lämmössä lämmitti aterian Ceasarin kokki.

Ja lepattavien liekkien tanssittaessa varjoja, keksimme tarinamme, mistä tulemme, minne menemme, ja missä gini-pulloa pidetään. Tulisijan hehkussa kerroimme tarinat Prometheuksesta, joka varasti tulen jumalilta, ja sen varaan rakennettiin Rooma ja Vestan kultti, joka vartio pyhää tulta, ikuisen kaupungin yhtenäisyyden symbolia.
Tuleen uhrasimme uhrimme tarinoillemme, jumalille, joiden luokse yhteisen tulemme savu nousi. 

Petjan aikakirjat 1.12 -Yritys perheyritykseksi

Siitä on kauan, joten en nyt ihan voi muistaa, miten työnjaon yhteiskunta syntyi, mutta siinä on kerroksia

Ihan ensin perhe.
Oikeastaan, näin sen näen, vaihdevuodet ovat yksi ihmisyyden suuria keksintöjä.

Seksi on yksi syy miksi ihminen on menestynyt, Etten sanoisi keskeinen, ja osa sitä kauppaa on se, että naaraat ovat seksuaalisesti halukkaita muutoinkin kuin kerran vuodessa, tai kun pentu on tarpeeksi iso ruokkiakseen itsensä.
Kuitenkin se, että siinä on useita pentuja pyörimässä jaloissa, toisaalta on menestystekijä, koska voidaan lisääntyä suhteellisen tehokkaasti vaikka simpanssiin tai paviaaniin verrattuna, niin samalla se on riskitekijä, koska pennut syövät, a) eväät b) aikaa.
Ja nyt on hyvä että on se isoäiti, joka ei lisäänny, mutta jonka kokemus ja työkyky auttaa pentujen hoidossa ja ruuan keräämisessä.
Isoäiti on kerrassaan mainio keksintö.
Sanotaanpa näin, että jos isoäiti laumalla menee oikein hyvin, siinä on yhdellä isoäidillä kerralla jälkeläisiä elossa noin tusinan verran. Jos niitä on kovasti enemmän, alkaa isoäidillä olla liikaa duunia. Kun eliniän odote oli hyvissäkin olosuhteissa kenties 25 vuotta, niin kovin paljoa ei ehtinyt.
Esi-isämme opettelivat tätä systeemiä pitkään. Se meni meidän sisäiseen koodiimme, enempi tai vähempi, mutta siellä se lauma on.

Totuimme pörräämään serkkujen kesken. Äidin äidin laumassa, toimiaan pienessä porukassa, suunnilleen tusinan kaverin kera.

Sitten oli nämä kundit, jotka miettivät että jos minä tuota Elinaa, eikun siis tuota, saamarin nautaa pantaisiin nurin. Jumalauta että se on homma. Jos yksi kaveri on vähän väärässä paikassa, niin se on toiselta helpoisti elo irtonaista ja henki tantereella. Syytä on koota porukka joka tietää mitä tekee, homman pitää oikeasti toimia, ja kundien pitää voida luottaa ehdottomasti, ettei toiselta petä hermot just pahaan aikaan.
Homma on hodettava ihan ilmeisesti perheen kesken, pieni ydinryhmä, jonka sisällä kommunikaatio pelaa, mitä kundit sanoo, kuinka monta otetaan porukkaan.
Kyllä tämä nyt näyttää siltä, että ei tämä ihan kolmeen pekkaan mene, ei mitään mahdollisuutta. Miten olisi 20 sillä luulisi onnistuvan,
Ok. 20 kuulostaa kyllä hyvältä, mutta menee säätämiseksi, ei me oikein edes tiedetä ketä me saataisiin tuollaiseen porukkaan, mutta jos sellainen tusina? 

Nyt alkaa kuulostaa hyvältä, jos toi Jussi serkku lähtisi, ja Tero, ja Heidin mies? 
Kyllä tästä metsästysseura saadaan. Nyt vain pitää miettiä, miten me saadaan se saatanan kanttura himaan.