Avainsana: perimä

Petja Aikakirjat 2.3 – Jos pistelen poskeeni, enkö vuoda verta?

Vanhimmat kuvat sodasta ovat vanhoja, eivät niin vanhoja kuin taivas, mutta liki yhtä vanhoja kuin helvetti. 

Väkivalta lopettaa vittuilun. 

Agressiivisuus on osa ihmisyyttä, siellä se on, meidän juuressamme, wet warena, turvaamassa meidän olemassa oloamme. 

Jokainen selkärankainen laji tekee voitavansa turvatakseen niin oman, kuin lajinsa jatkumisen. Jokainen kädelleninen tekee voitavansa voidakseen olla olemassa, yhteisön jäsenenä, turvatakseen oman lajinsa säilymisen. Tavat vaihtelevat, mutta näin on. 

Mutta me olemme väkivallan kuninkaita ja kuoleman jumalia. Tiedetään, että muutkin lajit käyttävät väkivaltaa harkiten. Susi saattaa tappaa pentunsa, joka vaarantaa lauman turvallisuuden. Samoin näyttää siltä, että gorillan kärsivällisyys voi loppua, ja häirikkö päästä hengestään. 

Mutta tarvitaan ihminen, jotta samaan lajiin, kuten sanotaan, kuuluvia metsästettäisiin järjestelmällisesti, tuhottaisiin teollisesti, käytettäisiin trofeina, kuin pääkallonmetsästäjät, uhrattaisiin repimällä sydän rinnasta jumallille, poltettaisiin jumalan kunnian vuoksi. 

Siihen ei eläin kykene. 

Hyvin harvalla lajilla sisäiset taistelut päättyvät kuolemaan. Hävinneen sallitaan poistua paikalta, seremoniallisen alistumisen jälkeen, hävinnyt jatkaa lauman laidalla mutta jäsenenä, tai karkotettuna karkotettujen joukossa. 

Tappaminen on ylen inhimillistä. 

Väkivalta lävistää meidät ja meidän kulttuurimme niin, että suuri osa siitä, mitä me pidämme viihteenä, draamana tai komediana on jonkinlaista väkivaltaa ja keskein osa uskonnoista pyörii väkivallan ympärillä, helvetin tuskan, kidutuksen, vaivan valituksen ja kuoleman ympärillä. 

Luissa, jotka ovat puolimiljoonaa vuotta vanhoja, on jälkiä kannibalismista. Niistä jäljistä ei voi päätellä, onko syödyt vihollisia vai ystäviä, mutta kallon pohja on avattu ja aivot kaavittu talteen. 

Vanhin tunnettu nuolilla tapettu ihminen, on liki 17 000 vuoden takaa, Sudanista on löydetty niin vanha hauta, jossa olivat vielä nuolen kärjet luussa kiinni.

Tai Jericho, jossa 10 000 vuotta sitten koettiin vaivan arvoiseksi rakentaa suuri muuri, paikoin jopa kuusimetriä korkea, ja sen ulkopuolelle vielä kahdeksan metriä levää ja kolme metriä syvä kaivanto ja suojaksi vihollista vastaan ,eikä kapungissa kuitenkaan ollut enimmilläänkään rakennnustöiden aikana yli kahtatuhatta asukasta. 

Ja mitä lähemmäksi tulemme tätä päivää, sitä suurempia ovat olleet vaivannäöt hyökkäyksen pelon vuoksi. 

Se pelko on täällä edelleen, mutta onko sota ihmisen osa, vai osa yhteiskuntaa? 

Jos joku sanoo, että on olemassa yksinkertainen vastaus, voit huoleti pitää häntä yksinkertaisena kansankiihottajana. 

Meitä ei voi repiä irti yhteiskunnasta, kulttuurista jossa elämme, eikä meidän biologiasta, johon synnymme, ja totuus siitä, mitä olemme ja keitä keitämme, löytyy siitä sotkusta, verestä, limasta, luusta, lihasta, huhusta, luulosta, kuulosta, tiedosta, tavasta, jumalten tuulesta…

”Jos meitä pistetään, emmekö vuoda verta? Jos meitä kutitetaan, emmekö naura? Jos meidät myrkytetään, emmekö kuole? Ja jos meille tehdään vääryyttä, emmekö sitä kosta? Jos olemme kaikessa samanlaisia, niin sitten siinäkin.”