Avainsana: Poliisi

Paikallistuntemuksen puute pienyrittäjän haasteena 1970-luvun Kalliossa.

Oli 1970-luvun lopun korea kevätpäivä, kun kävin soittamassa puhelinkopista, joka oli Haapaniemenkadun ja Hämeentien kulmassa. Pysähdyn katsomaan kelloa ja juuri kun sain sen takaisin liivin taskuun, kun siinä oli sellainen, jota olisi voinut ehkä nimittää herra henkilöksi, tai ainakin henkilöksi, joka pyysi minulta markkaa. 

”Valitettavasti minulla ei tällä hetkellä ole varallisuutta tukea teitä pienelläkään summalla, itselläkin työssä tauko,” kerron avustuksen hakijalle.

”Anna ny vaan, kyllä sulla rahaa on!”

”Ei ole. Kaupunki organisoi juuri uudelleen työtehtäviä ja meidän ryhmälle ei jäänyt tehtäviä!” Kertoessani alan kävellä suojatielle.

”Mitä duunia sä sit teit?”

”Olin metsätöissä,” valistan pyytäjää.

”Vittu, työttömät metsätyömiehet ei kävele Hämeentiellä liivipuvussa!”

”No tämä metsätyömies kävelee,” kerron, kun tullaan Hämeentien länsipuolelle.

”Joku herra sä kuitenkin oot, on sulla rahaa! Pistä nyt edes pari markkaa!”

”Minulla ei ole varaa antaa vieraille. Mitä työtä olette tehnyt?” Ja kysyessäni lähden kohden pohjoista.

”Mä olen ollut maalari, mutta nyt ei ole hommia, joten kyllä sä voisit pistää mulle markkan!”

”Mutta kun minullakaan ei ole sitä rahaa nyt,” kerron samalla, kun lähdetään Ässärinnettä ylös.

”Mä olin linnassakin, kaks kertaa, ”aloittaa haastaja ansioluettelonsa, ”mä vedin turpaan yhtä mestaria Porissa, sen vuoksi mä jouduin lähtemään sieltä, kun ei siellä enää kukaan palkkaa mua!”

Lue lisää ”Paikallistuntemuksen puute pienyrittäjän haasteena 1970-luvun Kalliossa.”

Bragalonen maailma

Bragalonen tarinoita olen kaikkiaan kirjoittanut nyt rapiat 20 vuotta, kai vuodesta 1999. Ensimmäisestä tarinasta “Bragalonen kreivi” on yli kaksikymmentä vuotta. Se on kertomus miehestä, joka viettää elämäänsä viikko toisensa jälkeen mahdollisimman samanlaisena, niin että silloin, kun hänen on poistuttava kaupungista, hän palkkaa itselleen sijaisen, varakreivin, joka viettää hänen poissa ollessaan aivan samanlaista elämää kuin kreivikin.

Bragaloneen sijoittuvat novellit päätyvät tavalla tai toisella siihen, miten elämä jatkuu kaupungissa, täysin tavallisena, kuten Bragalonessa tapaa jatkua. Toinen puoli asiasta tietysti on se, että asiat, jotka ovat tavallisia Bragalonessa, eivät ole tavallisia muualla.

Pitkään kirjoitin vain yksittäisiä lyhyitä tarinoita, joista jotkut olivat kuusi- ja toiset kaksikymmentäkuusi sivuisia.
Olisiko jo yli kymmenen vuotta siitä, kun kirjoitin tarinan tyystin tavallisesta palkkamurhaajasta, joka palaa synnyinkaupunkiinsa keikalle? Mies on täysin tavallinen, niin tavallinen, että ihmiset eivät muista hänestä mitään muuta, kuin että hän on tavallinen mies, jonka kasvot ovat sellaiset tavallisen pyöreät. Samalla kun murhamies tekee työtään, tavallisella tarkkuudellaan, hän muistelee täysin tavallista lapsuuttaan, miettii täysin tavallisia perheasioita ja suunnittelee eläkevuosiaan täysin tavallisena kaupunkilaisena. 

Muutama vuosi sitten aloin kirjoittaa “Bragalonen murhamiehelle” jatkoa, “Bragalonen Poliisia”.
Bragalonen poliisi, ylikomisario Otto Capratorrente, on mies, joka on kipeän tietoinen erilaisuudestaan ja samaan aikaan yrittää elää tavallisen virkamiehen, ylikomisarion ja isän elämää. Koko hänen sisäistä maailmaansa määrittelee se, että hän ei tiedä mikä on, mutta tietää, että hänen äitinsä suvussa on ihmisiä, joilla on kykyjä, taitoja tai ominaisuuksia, joita muilla ei ole, eikä kukaan osaa selittää hänelle, miksi tai miten ne syntyvät.
Tarinana Bragalonen poliisi selvittää murhaa, josta kerrotaan Bragalonen murhamiehessä, mutta ei sitten enää “Poliisissa”, vaan tarina alkaa suoraan murhan selvittämisestä, ja niistä ihmisistä, joita Capratorrente tapaa selvittäessään rikosta. Ylikomisario Capratorrente ratkaisee jutun, saa selville motiivin ja tilaajan, mutta mutta oikeus ei silti ole hajulla siitä, mikä on mahdollista. Lue lisää ”Bragalonen maailma”

Sen seitsemän tarinaa – Bragalonen poliisi, sivu seitsemän.

Ylikomissario Capratorrente puhuttelee nuorta komissariota

Se oli järjettömän kylmäverinen. Yhden illan aikana mies pilkotaan elävältä omassa asunnossaan, talossa jossa asuu muitakin ihmisiä. Sen järjestelmällisyydessä taas oli jotakin sairasta intohimoa. Ei ihmistä pilkota elävältä sattumalta, eikä toisaalta siinä ollut mitään järkeä. 
Ylikomisario mietti asiaa ja oliko kenties tämä ammattirikollisten viesti, mutta kenelle ja kuka sen lähetti. Hän oli hyvin selvillä alueen roistoista, ja tiesi, että San Michellen alueella ei asunnut kuin tavallisia pikkurikollisia, joista kukaan ei suoraan olisi tämän teon kohde tai tekijä.

Ylikomisario seisoi seuraavalla tasanteella ja jyskytti ovea ajatuksissaan kun oksentamaan lähtenyt nuori, oksennukselta ja partavedeltä haiseva konstaapeli tuli hänen luokseen.
-”Herra ylikomisario?”
-”Niin…”
-”Pyysitte luoksenne?” Ja nyt Capratorrente vasta havahtui täysin ajatuksistaan.
-”Niin! Totta! Vahtikaa portaita, älkää päästäkö ketään muuta kuin oikealla asialla olevia viranomaisia sisään huoneistoon! Myöskään itse ette saa mennä. Jos teillä on kysyttävää, kysytte minulta tai jos en minä ole paikalla, komissario Nieddulta.!” Ja ylikomissario katsoi että viesti meni perille, ennen kuin jatkoi -”Ja siitä oksentamisesta… Pyydän anteeksi jos olin hieman jyrkkä. Aina, ihan aina, minun tutkintapaikallani tärkeintä on ettei sotketa todisteita.