Avainsana: rakkaus

Vanha Täi

05.03.33-06.08.20

Vanha Täi on kuollut.
Niin hän aina sanoi, ”Vanha Täi”.
”Laitatkos Vanhalle Täille kahvit?”
”Koska te tuutte katsamaan Vanhaa Täitä?”
”Voi niin minä ajattelin, kun näin että sieltä kadun päästä joku Fiiatin kokoinen tulee pitkillä askelilla, että nyt tullaan Vanhaa Täitä katsomaan!”
”Sano nyt Antille Vanhalta Täiltä terveisiä, siltä isotissiseltä!”

Ei tästä ole montaa päivää, niin pohdin, josko epidemia vähän raottaisi todellisuutta, niin voisin kysyä, lähtisikö lapsenlapseni katsomaan Vanhaa Täitä, joka voisi kertoa, millaisia dinosaurukset oikeasti olivat.

Vanha Täi oli rakastetuin ihminen jota tiedän.
Ei ehkä sen vuoksi, millainen hän oli, vaan siitä huolimatta.
Sillä olihan hän joskus aika vaikea.
Mutta silti, kaikkein rakastetuin, koska hän oli sellainen kuin oli, Vanha Täi.

Viime vuonna pääsin käymään useamman kerran Turkuun ja tapaamisilla puhuimme epäonnistumisista elämässä, niistä asioista, jotka ovat paineet, joissa kokee tehneensä väärin ja huonosti.
Puhuimme oikeudenmukaisuudesta.
Kohtuudesta.
Puhuimme surusta.
Hän oli äitini vanhin elossa oleva sisko, joka eli kauemmin kuin kolme nuorempaa.
Puhuimme siitä, miten sitä on sitten vain lopulta ymmärrettävä se, että sitä pelaa oman pelinsä jaetuilla korteilla niin kuin kykenee.
Ja siitä että joskus riittää, jos vain ymmärtää.
Itse kukin.

Vanha Täi oli hauska.
Saattoi toki olla, ettei hän viimeisinä vuosina muistanut ihan kaikkea viimeaikoina tapahtunutta, mutta se ei latistanut hänen sanavalmiutta ja huumorintajua.
Jos sanoisin, etten tiedä ketään, joka olisi ollut niin hulvaton suustaan, tuskin valehtelisin kovin paljoa.
Hänen, äitini, Riitta- ja Sisko-tätien verbaaliset rantapyssyt, mahtavat laukaukset, rumputuli ja ilotulitus minut ovat opettaneet sanansaattajaksi.
Oli kiehtovaa kuunnella pöydän reunan korkeudelta, miten minun vereni väki viritti sanojaan, kuinka yksi rakensi toiselle sanoista veneen, miten toinen avasi kolmannelle purjeen ja kuinka neljäs nosti venosen tuuleen,  samat laulut laulaneena, samat sanat sanoneena, samaan saunaan syntyneenä.  Oppi taittamaan sanojen polulla oksan, mistä toinen tiesi kääntyä, pistämään toisen poikittain, jotta toinen tietäisi missä kaatua.
Ja sitten naurettiin, itkettiin tai vaikka laulettiin.

Ja me kaikki rakastimme, ja rakastamme häntä yhä. 

Vanha Täi.

Martangela Bonacuoren rakkaus

Minä olin istunut jonkin aikaa Bonacuoren keittiössä ja talon emäntä laittoi meille kahvit, sitten aloimme yhdessä perata maisseja ja muutaman turhanpäiväisemmän asian perästä uskalsin sanoa asiani, “Tietääkö Martangela rouva, että Don Elias tulee iltaisin neiti  Pinnan luota.”
Rouva ei näyttänyt mitenkään kuulleensa minua, vaan repi maissinlehtiä tasaiseen tahtiin. 

 “-Seuran talolla tapellaan, ehtiikö emäntä mukaan!- huusi takkuinen pää ikkunasta ja minä tiesin kyllä että  Bardilli Lussurgu siellä huusi!” Martangela Bonacuore kertoi, ja repi samalla suojalehtiä maissista. “Sama Bardilli, jonka poika nai meidän Marieddun!”

Kun Isä Bonaventura sanoi, että signora Bonacuore oli verevä emäntä, nostivat kyllä vanhan kaupungin rouvat kulmakarvojaan, mutta kukaan ei oikeastaan ollut eri mieltä, enkä minäkään tohdi papille muuta väittää. 

“Äiti huusi – Martangela, otahan koppa ja lähde mukaan -, ja minähän menin!” rouvan kädet tekivät koko ajan työtä. Vaikka hän oli varakas nainen, ne kädet tekivät kaikkia töitä, joita Bonacuoren tukkuliikkeessä oli. 

“Dietro Fabbrica. Tiedätkös millainen jalkapalloseura se on?” Minä kyllä tiesin ja nyökkäsin, mutta tämä ei estänyt Martangela-rouvaa kertomasta. “Jalkapalloseura. Ja kissan paskat!” Oli hyvä että olimme kahden, sillä tapa, jolla Martangela-rouva kiskaisi peitinlehdet maissista, olisi voinut käydä jonkun miehuuden päälle. 

“Ainut joukkue koko maailmassa, jolla on yhteensä 22 vuotta pelikieltoja,” ja talon rouva viittasi joen taakse maissilla “ja ainut joukkue saarella, joka on kokonaisuudessaan pidätetty kesken ottelun!”  Lue lisää ”Martangela Bonacuoren rakkaus”

Marja-Leena Mikkola, 80.

Marja-Leena Mikkola täytti eilen 80-vuotta.

Minä olen kirjoittanut Bragalonen tarinoita unettomina iltoina noin 20 vuotta.

Monet tarinat syntyivät tarinasta Bragalonen sinisimmät silmät, jonka kirjoitin alkujaan, synopsikseksi elokuvakäsikirjoitukseen.  Sen idea lähti liikkeelle Marja-Leena Mikkolan runosta Tyttö ja Tanssiva karhu, mielikuva pojasta, lyömässä rumpua kyläorkesterissa Italiassa, ja siitä sitten tarinaan haaveista, taiteesta, sodasta, itsetunnosta, sydämestä joka ei kestä rakkautta, mustasukkaisuudesta ja rakkaudesta yli kaiken sen.


Tarina on rakkaustarina 1200-luvulta ja Bragalonen sinisinpien silmien henkilöiden jälkeläisiä, mm. ylikomisario Capratorrente, Boele, Bragalonen hyvälukija, monet muut ja tarinoitteni vahva nainen, lady Agatha, on sitten tämän tarinan kertoja.

Kenties vielä viimeistelen Bragalonen sinisimmät silmät, ja saatte lukea sen.

Nyt teille:
Tyttö ja tanssiva karhu

Puolisolleni

Tänään on sinun syntymäpäiväsi.

Hieman harmittaa, ettei minulla ole tänään sinulle lahjaa, eikä muutoinkaan tunnelma ole kaikkein juhlavin,mutta kuitenkin, nämä päivät, tämmöiset, pyhät, ovat niitä, joina, oli päivä muutoin kuin harmaa ja arkinen hyvänsä, rakkaus kirkastuu.

Minä pidän sinusta, ja minä rakastan sinua, ja minä olen rakastunut sinuun, aina uudelleen.

Me emme ole niitä ihmisiä, joita olimme viimevuosituhannella, kun tutustuimme.

Me olemme muuttuneet.

Ja rakkaus on muuttunut. Lue lisää ”Puolisolleni”