Avainsana: siniset silmät

Bragalonen tarinoita – Sinisimmät silmät

Giuanna oli kuullut, kuinka Argonian prinssi Giacomo oli lyönyt kreivi Manfredin ja tuomari Ugonen, mutta hän ei tiennyt, mitä se tarkoitti. Hän tiesi vain, että  sen vuoksi he asuivat nyt vuorilla, odottaen koska voisivat palata meren äärelle, jota Giuanna ei muistanut laisin.
Siellä he asuivat, Arbon vuorella, mutta isä ja vanhemmat veljet kävivät kerran vuodessa alhaalla, meren rannalla, kaupungissa. Aina kun isä palasi Arbolle, hän puhui äidin ja veljien kanssa hiljaa ja he näyttivät huolestuneelta.
Kerran, sen jälkeen, kun isä ja Onorau palasivat kaupungista, Onorau kertoi Giuannalle jotakin aivan uskomatonta. “Tiedätkö, Giu, me kävimme kaupungissa, missä talot olivat niin kuin kivisen aitauksen sisällä.”
“Isä on kertonut siitä. Se näkyi vanhaan kotiin, isä kertoi.”
“Kyllä. Me kävimme myös siellä, mutta olimme yötä Isä Lenardun luona…”
“Miksi Lenardua sanotaan isäksi, vaikka Lenardu ei ole isä, vaan isä on isä, ja Lenardu on vaan isän veli.”
“Koska Lenardu on pappi, hän on Jeesuksen kirkon pappi, ja pappeja sanotaan isiksi”  veli selitti.
“Minä luulin että hän on San Michelen kirkon pappi!”
“No se on monimutkaista, Giu, San Michele on vähän kuin yksi talo samalla pihalla, mutta kaikki talot on Jeesuksen.”
“Mutta onko Lenardu myös Kaivon mestari?”
Nyt isoveli vilkaisi huolestuneena ympärilleen, vaikka oli oman kotikartanonsa keskellä pikkusiskonsa kanssa, ja vilkaisi sitten Giuta tuimana, “Sinä et ikinä saa puhua Kaivosta, ellet ole varma ettei kukaan kuule! Ei koskaan! Saat puhua siitä vain minun, isän ja äidin kanssa, ja vain silloin kun kukaan muu ei ole paikalla!”
Giuanna katsoi ympärilleen, ja näki että vanha piika, Altea, heidän ainoansa, meni karjasuojaan, ja kuiskasi sitten veljelle, “Mutta onko setä-isä Lenardu Kaivon mestari?”
“Sinä olet liian pieni ymmärtämään, mikä Kaivo on!”
“Mutta Lenardu on Jeesuksen San Michelen pappi?”
“On, joo! Mutta saanko minä nyt kertoa mitä minä näin kaupungissa?”
Giuanna katsoi veljeään, kuin harkitsisi armollisesti, ja nyökkäsi sitten “Kerro, Onorau!”
“Minä näin prinsessan!”
“Prinsessan? Keisarin tyttären?”
“”Lenardu kertoi, että se oli Gosantina, kuninkaan tytär, joka on matkalla miehensä luokse!”
“Oikea prinsessa?”
“Oikea prinsessa! Ja arvaa mikä oli ihmeellistä?” Onorau kumartui siskonsa ylle kuin varjo.
“No!” sisko ei voinut olla huudahtamatta.
“Prinsessa matkusti pienessä talossa, jota miehet kantoivat?”
“Miehet kantoivat taloa?”
“Se oli pikkuinen, niin kuin komero, ja miehet kantoivat sitä!”

“Miehet kantoivat prinsessaa komerossa?” Giuanna ei oikein ymmärtänyt tätä.
“Siinä oli keltaiset ja punaiset raidat, ja verho oven tilalla.”
“Niin kuin minun sängyssä?”
“No se oli aika paljon kuin sinun sänky,” veli myönsi, “mutta paljon hienompi. Eikä sinun sängyssä ole raitoja. Mutta ei se vielä mitään,“ veli ilmoitti liki rehvakkaasti.
“Ai ei vai?” Ihmetteli pikkusisko silmät selällään.
“Prinsessa katseli sieltä pienestä kopista, ja sillä oli siellä on tosi outo eläin. Se oli niin kuin pienen karitsan kokoinen harmaa koira, mutta sillä oli joka raajassa kädet, joilla se kiipeili pitkin prinsessaa!”
“Karitsan kokoinen kädellinen pikkukoira?”
“Lenardu kertoi, että se oli saraseenien erikoiskoira, jota sanotaan scimiksi tai apinaksi.”
“Koira jolla on kädet?”
“Eikä tämäkään ollut kaikki!” Ja nyt Giuanna yritti pitkään pinnistellä uteliaisuutta vastaan, ja yritti kuvitella kaikkein epätodennäköisimmän, ennen kuin työnsi ylpeytensä sivuun ja alentui kysymään.
“Ei kai vain lohikäärme, yksisarvinen tai… “ja tytön oli pidettävä tauko, jotta keksisi vielä jotakin vielä kummempaa, “ei kai vain leijona!”
“Minä ja Lenardu oltiin ihan lähellä, kun prinsessaa kannettiin ohi. Isä Lenardu sanoi, että meidän pitää kumartaa, eikä saada katsoa suoraan prinsessan kasvoja, mutta minä vilkaisin, ihan hetken, ja arvaa mitä?”
“Hänen ihonsa oli maidon värinen?” yritti tyttö.
Nyt Onoraun oli hetken mietittävä ennen vastausta, hän vilkaisi omaa pellolla ja paimenessa ruskettunutta nuorukaisen käsivarttaan, ja sitten sisarensa enimmäkseen sisätöissä ollutta ja hatun alla pidettyä kymmenvuotiaan poskea, “kyllä se oli vaaleampi kuin sinulla, mutta ei se maidon värinen ollut!”
“Kerro!” sisko kiritti kertomusta.
“Hänen silmänsä, “ja Onorau kumartui niin, että sisko saattoi katsoa häntä silmiin, “ne olivat siniset!” 
“Siniset?” Tyttö katsoi vanhinta veljeään päävinossa, ja mietti eri vaihtoehtoja, yksi oli, todennäköisin, veli yritti huijata häntä, seuraava mahdollisuus oli, että kaupungin huurut ja meri-ilma olisivat saaneet veljen sekaisin, ja kolmas, hämmentävä mahdollisuus oli, että prinsessa oli oikeasti sinisilmäinen.
“Niin kuin taivas, vai niin kuin suoni karitsan napanuorassa?” Giunanna kysyi.
“Ei oikein kumpikaan, “ja nyt oli veljen tuumittava hetki, mutta vilkaisi ensin ympärilleen, ettei jäisi isälle kiinni huolimattomuudesta, “Onko sinulle käynyt joskus sydäntalven aikaan niin, että olisit unohtanut vanhan puuämpärin oikein päin illalla, ja aamulla, kun heräät ja riennät katsomaan, niin siinä on jääkerros?” Ja ennen kuin Onorau ehtii vastaamaan, Giuannalta tulee napakka, “ei koskaan!” joka paljastaa veljelle, että perheen tytärkin on yhtä huolimaton kuin veljetkin.
“Kun katsoo taivaan heijastusta jäässä puuämpäristä, niin se sininen on hieman samaa sävyä kuin prinsessan silmät.”
“Jään sinset silmät!”
“Ne juuri, jään siniset!”

Silloin kun he olivat tulleet tänne Arbon talolle, Giuanna oli ollut vasta vuoden vanha, ja siitä tuli keväällä kuluneeksi 10 vuotta. Hän ei ollut koskaan poistunut vuorelta, ja tavannut vain vanhempansa, seitsemän veljeään ja setänsä Lenardun, joka oli käynyt muutaman kerran, serkkunsa Libòriu ja tämän äidin, Adelacia, jotka kävivät kahdesti ja aina heidän poistuttuaan isä näytti huolestuneelta. Näiden muutaman sukulaisen lisäksi oli vain kaksi palvelijaa, Altea ja Zemu, ja siinä oli jokainen ihminen, jotka Giuanna muisti.

Mutta nyt Giuannaa alkoi vaivaamaan siniset silmät.
Hänen oli vaikea kuvitella edes muita naisia, kuin äiti, Altea ja Adelacia. Äiti oli äiti, ja Altea oli vanha, mutta Adelacia, hän oli Giuannan mielestä kaunis.
Seuraavana päivänä Giuanna kysyi isältä “Näitkö sinä prinsessan kun kävitte alhaalla?”
Isä hymyili, “Onorau sitten kertoi sinulle? En, minä en nähnyt, näin kyllä sen kantotuolin,” mutta tytär keskeytti nyt
“Mikä on kantotuoli?”
“Se on sellainen, vähän kuin kaappi, jossa kannetaan korkea-arvoisia henkilöitä?”
“Ai niin kuin mun sänky, mutta tuoli?”
“No sinne päin?”
“No näitkö sinä prinsessan?”
“No en nähnyt, kuin vilaukselta ja kaukaa, olin väärällä puolella kantotuolia!”
“Oletko ikinä nähnyt sinisilmäistä naista?”
“Kerran, kauan sitten”. Isä tuntui katsovan jonnekin hyvin, hyvin kauas!”
“Kenellä?”
“Isoäidilläni, isoäidilläni oli siniset silmät!”
Giuanna katseli isäänsä hämmästyneenä. Hän ei ikinä edes ajatellut sitä asiaa, että isällä oli isä ja äiti, puhumattakaan isoäidistä.
“Oliko sinun isoäidilläsi siniset silmät!?” kysyi tyttö hengästyneenä hämmästyksestä, ja piti pienen tauon, ennen kuin puki ajatuksensa sanoiksi, “Oliko sinun isoäitisi prinsessa?”
Isä nauroi, “Ei, isoäiti ei ollut prinsessa, hän oli jotakin paljon upeampaa!”
“Mikä on upeampaa kuin prinsessa?” tytär katsoi isäänsä tyrmistyneenä.
Isä vakavoitui, ja otti tyttären halaukseen, ja kuin tuudittaisi, yrittäisi rauhoittaa tyttöä tai itseään.
“Voi tyttöni, voi tyttöni mun, Giu. Meillä on suuria salaisuuksia, suurempia kuin sinun pienet hartiasi, mutta joskus, joskus minun on sinulle kerrottava, mutta toivon, ettei tarvitsisi, mutta joskus on se päivä, vaan ei tänään.”

“Mutta isi, yksi pieni salaisuus, ihan pieni…”supatti nyt tyttö isänsä korvaan kurottaen, ja toiveikkaan aavistuksen vallassa sanoi isälle, “kerro minulle kaivosta!”
Ja isä kuiskasi “Älä sitten kerro kenellekään. Ajattele sitä lampea, joka tulee keväisin tulvan jälkeen Fiumebragan varteen, oletko yrittänyt tavoittaa sieltä sammakkoa?”  ja tyttären hymyiltyä vastaukseksi, isä jatkoi,”Ajattele, että kaikki mitä on veden alla, on toista maaimaa, ja kaikki mitä on veden päällä, on tätä maailmaa,” ja isä vilkaisi tytärtään, katsoakseen ymmärsikö tämä, ennen kuin jatkoi.”Ja ajattele, että se kohta, mistä pistät kätesi veden pinnan läpi, se on kaivo, kohta, mistä voi tavoittaa toisen maailman. Kun Adelacia tulee, hän kertoo sinulle enemmän.”

Sinä iltana Giuanna valvoi ja mietti sinisilmäistä isän isoäitiä ja sinisilmäistä prinsessaa, sammakkoja toisessa maailmassa, ja kuuli kuinka isä ja äiti puhelivat yössä, ja mainitsivat Adelacia-tädin ja Lenardu-sedän, ja kuuli, miten sieltä sanat “vartijat”, “mestarit” ja “saattajat,” sanat, jotka perheessä mainittiin kuiskaten. 

Ja ennen unien tuloa Giuanna yritti kuvitella Adelacia sinisilmäisenä, mutta se oli vaikeaa, ja vain kovasti yrittämällä hän pystyi mielessään näkemään tätinsä sinisillä silmillä.  Tähän asti häntä oli harmittanut syksy, ja hän oli pelännyt tätinsä vierailuja, jotka tekivät isästä vakavan, mutta nyt hän odotti niitä molempia. Tädistä ei tiennyt, koska hän tulisi, ja tulisiko laisin, mutta talvi tulisi, ja sen tuloon Giuanna laittoi kaiken odotuksensa.

Ja talvi tuli.