Avainsana: sosiaalisuus

Petjan aikakirjat 1.23- Vilskettä silmäkulmassa

Puhe ei kerro onko se totta.

Se miten tulkitsemme viestin totuusarvon, on kiinni aikaisemmista tapahtumista, omasta persoonallisuudestamme, mutta myös niistä sanattomista viesteistä joita saamme puheen ohessa. Tarkkailemme puhujan eleitä, ilmeitä, olemusta. Varsinkin ns. mikroilmeitä on vaikea  jäljitellä tietoisesti, sanotaan että vain noin 5% ihmisistä osaa näytellä edes osaa niistä ja vain 0,5% kaikkia.

Eye dilate.gif
By Greyson Orlando - Own work, Public Domain, Link

Nämä mikroilmeet, jotka ilmentävät perustunteita inho, viha, pelko, suru, onnellisuus ja hämmästyneisyys, syntyvät paineesta, yleensä juuri silloin, kun yritämme salata todelliset tunteemme ja juuri se yritys laukaisee alta puolensekunnin väläyksen, joka paljastaa todelliset tunteemme. Näiden perustunteiden lisäksi suurella osalta ihmisiä löytyy myös mikroilmeet huvittuneisuuden, halveksunnan, häpeän, ahdistukset, syyllisyyden, ylpeyden, tyytyväisyyden sekä helpotuksen tunteille. 

Nämä perustunteet liittyvät juuri meidän sosiaaliseen toimintaamme ja ne myös viittaavat siihen, että puhuttu kieli on syntynyt eleiden ja viittausten sivusta.

Kieli antaa meille välineet paljon tehokkaampaan viestintään kuin eleet, tätä mitä nyt luet, ei voisi kertoa eleillä, hajuilla tai silmäniskulla. Mutta sen toisena puolena kieli luo maailman, jolla ei tarvitse olla sidettä tähän todellisuuteen, se kertoo tarinan ja antaa mahdollisuuden ammattikunnalle, joka valehtelee elääkseen, kirjoittajille.
Mutta me olemme yhteisöllinen laji ja sen vuoksi meidän on voitava sitoutua toisiimme, ja siksi meidän ei välttämättä tarvitse puhua totta, mutta meidän on voitava silti luottaa, ettei toinen valehtele mittaansa enempää.
Ja siksi yhä ja edelleen, meidän on kielen rinnalla luotettava toisen eleisiin, katseeseen ja vahvistettava sidettämme toisiimme yhteisillä merkeillä, juhlamenoilla, seremonioilla, solmioilla ja salaisilla kädenpuristuksilla. Ja arvatkaapa mitä?
Ne ovat tulossa vielä tärkeimmiksi kuin ovat olleet. Ja mitä se sitten tarkoittaa? 

Kolme snadia metrossa.

Tänään oli taas asiaa kaupungille, ja yhdellä etapilla satuin sitten kohdakkain kolmen lastenvaunuissa istuvan snadin kanssa.
Äidit olivat omana rivinään, mitäänsanomattomina, ja vaunut siinä rivissä, vasemmalla pieni tyttö, sinisilmäinen ja sievä, keskellä vähän vanhempi poika, ei paljoa, mutta vähän ja oikealla todella sievä mahdollisesti lähi-idästä tullut tyttö.
Rivi tuijotti ovelle, totisena, mutta kiinnostuneena, mitä sieltä taas tulee.  Arvaten, että mitä hyvänsä voi tapahtua, kun pistää tapahtumaan, tervehdin heti lapsia, katsoin silmiin ja kysyin, että ”Ai te ootte ihan porukalla liikkeellä?” ja lapset valpastuivat heti, tietäen että heille puhutaan.

”Oottekos pikkujouluihin menossa? Sinä ainakin näytät että o,n ihan tälläydytty noin sieväksi?” Kohdistin sanani oikeanpuoleiselle, jolla pitsiä vilkkui takin kauluksesta.  Tyttö tiesi, että häntä kehutaan, ja pisti pään vinkkeliin, ja hymyili, just sen näköisenä että kyllä tässä on ennenkin sievänä oltu, ja ollaan muutoin vastakin.

”Onko joku menossa Linnaan torstaina? Kai nyt tommionen ponteva tikkarin omistaja on nyt ainakin kutsuttu?” kohdistan sanani keskimmäiselle,  himpusti isommalle pojalle. Poika heittäytyy höveliksi ja tarjoutuu oitis antamaan omastaan, ojentaa tikkaria mulle ja kertoo sen laadusta suureen ääneen ”Naami!Naami!Naami!”
”Kiitos, mutta mä yritän vähentää makeaa ja kävin jo tänään pullakahvilla, mutta höveliähän ja sosiaalistahan tuo on, että kiitosta!” Poika kiskaisee tikkarin takaisin, siirtää sen nopeasti toiseen käteen ja työntää vieressä olevan neidin eteen, joka ilahtuneena nuolaisee sitä, ja poika kiskaisee sen pois, tarjoaa toiselle daamille, joka saa sen hetkeksi huulilleen.
”Tuo on kyllä tosi höveliä, jakaa elämyksiä ja vastustuskykyä noin reilusti!” Koko rivi natiaisia katselee minua hymyillen yhteisestä kokemuksesta, ja rehvakas tikkariherra pistää hetkiksi tikkarin omaan suuhun, mutta tekee vielä uuden tarjouksen minulle ”Naami!Naami!Naami!”
”Kiitos, toi on ystävällistä, mutta kuten sanoin.”
Koko rivi katselee minua, hymyilee, ja höveli tikkariherra tarjoaa vielä kierroksen, mutta ei tarjoa enää mulle. Kohtelias, mutta ei kovapäinen.
Ja koko aikana äidit ei sano mitään, ennen kuin tikkariherran äiti alkaa järjestämään heidän puistumistaan ”Alex, meidän pitää nyt lähteä!”
Ovella Alex nostaa tikkaria mulle, ja tekee eleen, joka saattoi tarkoittaa ”Heti kun saan kolikon, näytän miten sitä pyöritellään rystysillä!”

Valtio, yhteiskunnan isäntärenki

Viime viikolla Jyväskylän Yliopiston järjestämässä tilaisuudessa ja sain tilaisuuden puhua muutaman sanan sosiaalityön, yliopiston ja tieteen kohtauspisteestä.

Koska taas ja aina puhun ilman paperia, enkä huomannut nyt taltioida sanomisiani tallenteeksi, yritän nyt ilmaista tämän ajatukseni kirjallisesti.

Tämä aika korostaa liike-elämän rakenteita ja toimintatapoja niin yhteiskunnassa kuin yliopistossa, ja yhteiskunnassa, on huomioitava eräs asia.

Me ihmiset, olemme yhteisö,  societas, ja meidän yhteisöllinen työmme, tapamme toimia yhdessä, se   yhteiskunta.

Sana “kunta” sinänsä tarkoittaa yhteistoimintaa, se ilmenee vaikkapa vanhoissa sanoissa, nuottakunta, tai venekunta.  Tai valtakunta, alue, jossa on yhteinen ja yhtenäisesti toimiva valta.

Valtio ei ole yhteiskunta.

Valtio on yhteiskunnan työväline, väline, jolla yhteisiä asioita hoidetaan. Lue lisää ”Valtio, yhteiskunnan isäntärenki”

Wander Library, Kulkurikirjasto

Nyt hankkeeni, Wander Library, Kulkurikirjasto, on oikeasti etenemässä, sillä nopeudella kuin elämäntilanteeni sallii.
Nyt minulla on ainakin kuukauden parin ajan vähemmän töitä, jos kohta uskon; muita kiireitä minulle tullaan osoittamaan.

Tällä hetkellä meillä on kirjoja…
Helvetin paljon. Lue lisää ”Wander Library, Kulkurikirjasto”

Some ei ole mitään uutta

Suoraan sanoen, olen välillä perin juurin kyllästynyt tähän yhteisöllisyyden kanssa kohkaamiseen, jota nyt tulee joka tuutista ja johon osallistun itsekin tässä ja nyt.

 Käydyssä keskustelussa on ollut pääpaino välineessä; sosiaalisessa mediassa ja sisältö, yhteisöllinen viestintä, on jäänyt selvästi vähemmälle, jopa niin, että osittain kuvitellaan välineen muodostavan sisällön.

 

Pitäisi pysähtyä miettimään, mitä tämä yhteisöllisyys on?  

Yhteisöt sinällään eivät ole mikään uusi ilmiö, eikä asian kanssa tarvitsisi pitää sellaista kohua ja hysteeristä vapinaa, mitä niitten ympärillä on, mutta olisi hyvä, jos ihmiset edes kerran ajattelisivat asiaa, niin että tulisivat tietoiseksi siitä, että ihmiset oikeasti ovat yhteisöllisiä eläimiä.

Internet ja sen yhteisöt eivät ole tuoneet mitään uutta inhimilliseen yhteisöllisyyteen, mutta ne ovat lisänneet oleellisesti mahdollisuuksiamme viestiä kanssamme samoihin yhteisöihin kuuluvien kanssa.

Koko inhimillisen yhteisöllisyyden takana on primitiivisten esi-isiemme perheyhteisö, saman isoäidin lapset ja tyttärien lapset.  Perheyhteisön kokoa rajasi kuolleisuus. Isoäidillä tuskin oli kerralla elossa enempää perhettä kuin kymmenkunta, ja kuolo korjasi ikälopun mummon kohta tämä täytettyä kolmekymmentä. Lue lisää ”Some ei ole mitään uutta”