Avainsana: sota

Kirje Bragaloneen

Livornossa

22.maaliskuuta 1994

Miten tämän aloittaisin, näin monen vuoden ja kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikka edelleen haluaisin sanoa, ”Rakas Michele” minä pelkään käyttää niin tungettelevaa ja henkilökohtaista puhuttelua, enkä kuitenkaan voi puhutella sinua muodollisesti, edelleenkään, näin monen vuoden ja kaiken tapahtuneen jälkeen. En voi puhutella sinua muodollisesti ”Parahin Herra Siriano”. Enkä ole edes varma, oletko sinä elossa. Ehkä minä sanon vain ”Michele”

Michele.

Siitä on niin kauan, niin kauan, että välillä minusta tuntuu, että olisin nähnyt vain elokuvan, nuoruuteni teatterissa Porto Floresissa, ja sinä olisit vain yksi romanttinen sankari. Silti, aina tähän aikaan vuodesta minä ajattelen sinua, sitä kevättä Bragalonessa ja sotaa.

Silloin sinulla oli sininen takki, jossa oli metallinapit ja kun viimeisen kerran syleilimme, nappisi tarttui leninkini nappilistaan ja meidän molempien vaatteesta tipahti nappi. Minä otin napin talteen ja lupasin ommella sen takaisin takkiisi sitten kun sota olisi ohitse, ja että tapaisimme maaliskuun toinen sunnuntai, sodan jälkeen, Bragalonen aseman odotushuoneessa. 

Mutta tämä elämä. Minä en nähnyt sinua, enkä aviomiestäni, enää koskaan.

Silloin kun nousin junaan, olin samaan aikaan epätoivoinen, koska jouduin jättämään sinut ja tiesin, että en saisi ikinä eroa Giorgiosta, mutta kuitenkin sydän täynnä luottamusta. Jonakin päivänä sota olisi ohi, jonakin päivänä olisi taas maaliskuu ja jonakin päivänä palaisin Bragaloneen. 

Mutta tämä elämä.  Lue lisää ”Kirje Bragaloneen”

Petjan Aikakirjat 18 – Vallankumous! –  miten vitussa se onnistui? 

Olen toistanut sitä, kertonut siitä, puhunut siitä ja kirjoittanut siitä. Saattaa olla että olen laulanutkin siitä
Ne esi-isät, ne ennen ihmistä, ja ne ihmiset, kauan ennen sitä, elivät pienissä yhteisöissä,  perhekunnat, saman isoäidin kerralla elossa olevat jälkeläiset,  kerralla suunnilleen tusina, eli se porukka, jonka kanssa voimme viestiä tehokkaasti. Joka on urheilussa ja armeijan joukkueissa, sekä elokuvien nimissä, 12 rohkeaa miestä, likainen tusina, ja Ocean eleven…
Sitten on se Dunbarin luku, noin 150, jonka kykenemme muistamaan, ja joihin voitte luontaisesti tuntea yhteenkuuluvuutta.
Minulla on teille huonoja uutisia. 

Oliko se sanonta koiran tavoista, jos et voi naida tai syödä sitä, kuse sen päälle.
Me olemme pikkuisen pahempia.
Olemme luonnostamme epäluuloisia ja murhanhimoisia paskiaisia, joiden wetwaressa on perusasetuksena, että jos et ole meidän jengiä, tappamme sinut, ehkä panemme sinua, tai puolisoasi, mutta tapamme silti. 
Esihistoriamme, käytännössä koko sen ajan, esi-isämme taistelivat toisiaan vastaan, jokainen heimo, yhteisö, joka perkeleen porukka, joka siihen pystyi, kävi pysyvää hyökkäyssotaa koko maailmaa vastaan ja joka ei pystynyt, juoksi tai kuoli.
Lue lisää ”Petjan Aikakirjat 18 – Vallankumous! –  miten vitussa se onnistui? ”

Petjan Aikakirjat 2.7 – Elämä on valintoja

Niin siinä kävi, kuin oli käydäkseen. 

Jotkut ovat sitä mieltä, että minun pitäisi pyytää anteeksi, katua, hävetä, tai jotakin, siitä miten tässä kävi, mutta kas, tämä on kuin elämä Bragalonen kaupungissa, niin käy, kuin on käydäkseen.
Me emme ole vastuussa siitä, millaisia olimme, vaan siitä, millaiseksi tulemme, ja loppujen lopuksi, aika vähän siihenkään, sillä ne on suuremmat tuulet, kun tätä venhettä vie.

Se on hirvittävä sanoa, mutta tappaminen meistä on tehnyt ihmisiä, ja harva asia on niin inhimillistä kuin lyödyn lyöminen.

Lihan syönti teki meistä suuria, tuli ja liha teki meistä suuria ja älykkäitä, ja perhe, tuli, liha, ja suurriistan metsästys teki meistä organisoituneen ihmiskunnan. 
Lue lisää ”Petjan Aikakirjat 2.7 – Elämä on valintoja”

Petjan Aikakirjat 2.6 – Ollaanhan me aikapoikia tappamaan

Tämä on näitä pieniä juttuja. Ne esi-isämme, jotka elivät syömällä rottia, kaneja ja muuta pienriistaa, he tulivat ihan hyvin toimeen sillä. Ei se leipä ollut leveää, mutta sitä oli. 

Kuitenkin aloimme tappamaan suuria eläimiä. 

Suurten eläinten tappaminen on meidän verissämme ja olemme tappaneet oikeastaan suurimman osan itseämme suurista villieläimistä. 

Jos se eläin ei ole resurssi, se uhkaa resurssejamme. 

Hiljan joku vikisi, joskaan ei kovin hiljaa, että miten ihanaa olisi, jos päästäisimme kaikki eläimet talleista ja navetoista, ja eläisimme sopusoinnussa niiden kanssa. 

Mutta se ei ole meidän, eikä heidän, luontonsa. 

Kun ne perkeleet tulevat, ja tallovat meidän mallasohramme, ja kun heidän päänsä osuu tuohon, humalasalon kohdalle, heille tullookin kuolema.

Luonto on raakaa peliä. 

Ja vaikka me oltaisiin pärjätty niillä rotilla, me aloimme kaataa niitä valtavia mammuteja ja härkiä. 

Koska, onhan se nyt jumalauta, uljasta.

Lue lisää ”Petjan Aikakirjat 2.6 – Ollaanhan me aikapoikia tappamaan”

Petja Aikakirjat 2.5 – Voi vainolaisen hurmehella!

Siellä, poikain puhuessa, yhteiskunnan perusta on ollut perhe. Kun isoäidit, jotka eivät enää lisääntyneet, osallistuivat jälkeläisten hoitoon, ja ennen muuta siirsivät kultuurillista perimää, opettivat nuorempiaan pitkällä kokemukselle, syntyi se hyöty, miksi miksi vanhoja naisia tarvittiin. Vanhoilla miehillä ei nyt niin väliä. 

Mutta yhteiskunnan perusta oli se, että oli joukko naisia, muutaman, heidän äitinsä ja lapsensa, miehet olivat siinä mukana, mutta kuitenkin, naisten kautta tapahtuvat sitoutuminen, äidin ja lasten liitto, oli se perusta, mitä sitten laajennettiin.

Se kuinka suurelta alueelta voitiin ruokaa kerätä, oli sitten yksi raja-arvo, kuinka pitkän matkan voi ryhmä, jossa on eri-ikäisiä jäseniä, liikkua päivän mittaan, ja niin, että ruokaa riitti. 

Suunnilleen 12 henkeä oli kerralla tuollaisessa perheryhmässä.

Mutta perheryhmä tarvitsi heimoa, koska oman perheryhmän resurssit eivät riitä kaikkeen. 

Siinä on sitten sosiaaliset rajat. 

Kuinka monta ihmistä saattoi olla heimossa.

Tutkija Dunbar määrittelee heimon kooksi noin 160-180 yksilöä, koska joissakin apinalaumoissa sen kokoisessa yhteisöissä sosiaalista asemaa tukeva sukiminen ja muut vastaavat palvelut eivät vie liikaa aikaa ravinnonhankinnalta. 

Mutta sitten siellä on takana se perheyhteisö. 

Jos mielelle pohjalla on malli, jossa 12 henkeä, se perhelauma, toimii mallina, silloin voisi ajatella, että isoäitien verkosto saattaa olla samankokoinen. 

Ja jos jokaisella on se noin 12 jäsenen perhelauma, ollaan siinä 150 nurkilla. 

Mutta sitten, näyttää myös siltä, että niissä oloissa, missä esi-isät opettelivat ihmiseksi, lauma kykeni keräämään ja saalistamaan sen alueella, joka elätti sen 160 muutaman kymmenen tarkkuudella. 

Jos heimon koko alkoi kasvaa ylitse sen, alkoi vituttaa ja apinaprosessori piipata, että nyt saattaa eväät loppua. 

Stressi ja agressio kasvoivat. Oman aikansa saattoivat ryhmät jakaantua, mutta jossakin vaiheessa alkoivat myös nämä heimot riidellä nautinta-alueista. 

Paviaanit ja simpanssit saattavat käydä rajakahakoita laumojen nautinta-alueiden rajoilla. 

Miksi kärsisimme korskan pilkkaa, jos me kykenemme hyökkäämään valtavan alkuhärkälaumaan, ja tappamaan tuollaisen elikon, jonka lapakorkeus on kaksimetriä. 

… miksi jäisimme aloillemme, jos me osaamme virittää ansan? 

… miks emme kostaisi, jos osaamme jännittää jousen ja nuolen tutkaimelle suoran tehdä elämästä? 

Ja niin me taistelimme resursseista. Siitä kahlaamosta, jonne härät saapuvat kahdesti vuodessa, vuodatimme vertamme, ja heidän, jotka olivat siellä ennen meitä, ja heidän, jotka tulivat sinne jälkeemme. 

Siinä oli paine.

Me tai he. 

Ja me tiesimme sen, niin kuin me olimme vuodattaneet verta, voitiin vertamme vuodattaa. Siihen oli syytä varautua, sillä jos joku poistuu paikalta kädet vainolaisen hurmeessa, eikö olisi mukavampi, että se oli veljeni, serkkuni, lankoni, tai olkoon, minä, kuin joku vieras, jota emme tunne, joka hädin tuskin lie edes ihminen, mikä lie, arojen apina, vuorien villi, joka tuskin osaa kreikan sanaa.

Petja Aikakirjat 2.3 – Jos pistelen poskeeni, enkö vuoda verta?

Vanhimmat kuvat sodasta ovat vanhoja, eivät niin vanhoja kuin taivas, mutta liki yhtä vanhoja kuin helvetti. 

Väkivalta lopettaa vittuilun. 

Agressiivisuus on osa ihmisyyttä, siellä se on, meidän juuressamme, wet warena, turvaamassa meidän olemassa oloamme. 

Jokainen selkärankainen laji tekee voitavansa turvatakseen niin oman, kuin lajinsa jatkumisen. Jokainen kädelleninen tekee voitavansa voidakseen olla olemassa, yhteisön jäsenenä, turvatakseen oman lajinsa säilymisen. Tavat vaihtelevat, mutta näin on. 

Mutta me olemme väkivallan kuninkaita ja kuoleman jumalia. Tiedetään, että muutkin lajit käyttävät väkivaltaa harkiten. Susi saattaa tappaa pentunsa, joka vaarantaa lauman turvallisuuden. Samoin näyttää siltä, että gorillan kärsivällisyys voi loppua, ja häirikkö päästä hengestään. 

Mutta tarvitaan ihminen, jotta samaan lajiin, kuten sanotaan, kuuluvia metsästettäisiin järjestelmällisesti, tuhottaisiin teollisesti, käytettäisiin trofeina, kuin pääkallonmetsästäjät, uhrattaisiin repimällä sydän rinnasta jumallille, poltettaisiin jumalan kunnian vuoksi. 

Siihen ei eläin kykene. 

Hyvin harvalla lajilla sisäiset taistelut päättyvät kuolemaan. Hävinneen sallitaan poistua paikalta, seremoniallisen alistumisen jälkeen, hävinnyt jatkaa lauman laidalla mutta jäsenenä, tai karkotettuna karkotettujen joukossa. 

Tappaminen on ylen inhimillistä.  Lue lisää ”Petja Aikakirjat 2.3 – Jos pistelen poskeeni, enkö vuoda verta?”