Avainsana: sota

Petjan Aikakirjat 18 – Vallankumous! –  miten vitussa se onnistui? 

Olen toistanut sitä, kertonut siitä, puhunut siitä ja kirjoittanut siitä. Saattaa olla että olen laulanutkin siitä
Ne esi-isät, ne ennen ihmistä, ja ne ihmiset, kauan ennen sitä, elivät pienissä yhteisöissä,  perhekunnat, saman isoäidin kerralla elossa olevat jälkeläiset,  kerralla suunnilleen tusina, eli se porukka, jonka kanssa voimme viestiä tehokkaasti. Joka on urheilussa ja armeijan joukkueissa, sekä elokuvien nimissä, 12 rohkeaa miestä, likainen tusina, ja Ocean eleven…
Sitten on se Dunbarin luku, noin 150, jonka kykenemme muistamaan, ja joihin voitte luontaisesti tuntea yhteenkuuluvuutta.
Minulla on teille huonoja uutisia. 

Oliko se sanonta koiran tavoista, jos et voi naida tai syödä sitä, kuse sen päälle.
Me olemme pikkuisen pahempia.
Olemme luonnostamme epäluuloisia ja murhanhimoisia paskiaisia, joiden wetwaressa on perusasetuksena, että jos et ole meidän jengiä, tappamme sinut, ehkä panemme sinua, tai puolisoasi, mutta tapamme silti. 
Esihistoriamme, käytännössä koko sen ajan, esi-isämme taistelivat toisiaan vastaan, jokainen heimo, yhteisö, joka perkeleen porukka, joka siihen pystyi, kävi pysyvää hyökkäyssotaa koko maailmaa vastaan ja joka ei pystynyt, juoksi tai kuoli.

Älkääkä olko lapsellisia, että se olisi mennyt. 120 tai 150 vuosisataa, ei se ole mitään, sadassa vuodessa on neljä tai viisi sukupolvea, joten tuon endeemisen sodan ja meidän välissä on vain jotakin 500 tai 750 sukupolvea, eikä se ole paljoa.

Tämä paska on meissä edelleen, aivan pinnan alla, valmiina pomppaamaan esiin, kun ulkoinen paine antaa periksi.

Jos koko elämä on taistelua, jokainen muukalainen vihollinen, ja niitä muukalaisia tulee koko ajan sinun heimosi alueelle hupenevien resurrsien vuoksi, niiden resurssien, joita ihminen tuhlaa ylimetsästämällä, ajamalla sata tai tuhat eläintä yli jyrkänteen, saadakseen muutaman ruhon proteiinia, polttamalla aron ajaakseen lauman satimeen.
Niin se on, se tuho, taistelu ja hävitys, se on koodissanne, perimässänne, veressänne ja veressä käsissänne.

Mutta siitä huolimatta, neoliittinen vallankumous tapahtui, nämä paskiaset saatiin yhteistoimintaa, raivaamaan maata, kasvattamaan karjaa, rakentemaan linnoja, temppeleitä, valtioita ja valtakuntia, ja niin minä vain kysyn: miten vitussa ne onnistui? 

Petjan Aikakirjat 2.7 – Elämä on valintoja

Niin siinä kävi, kuin oli käydäkseen. 

Jotkut ovat sitä mieltä, että minun pitäisi pyytää anteeksi, katua, hävetä, tai jotakin, siitä miten tässä kävi, mutta kas, tämä on kuin elämä Bragalonen kaupungissa, niin käy, kuin on käydäkseen.
Me emme ole vastuussa siitä, millaisia olimme, vaan siitä, millaiseksi tulemme, ja loppujen lopuksi, aika vähän siihenkään, sillä ne on suuremmat tuulet, kun tätä venhettä vie.

Se on hirvittävä sanoa, mutta tappaminen meistä on tehnyt ihmisiä, ja harva asia on niin inhimillistä kuin lyödyn lyöminen.

Lihan syönti teki meistä suuria, tuli ja liha teki meistä suuria ja älykkäitä, ja perhe, tuli, liha, ja suurriistan metsästys teki meistä organisoituneen ihmiskunnan. 

Ja evoluutio.
Miehet ovat evoluution tykinruokaa.
Niitä riittää, ja niillä riittää.
Ihmisellä periaatteessa yksi uros voi panna paksuksi vuoden aikana 750 naarasta. Hyvissä olosuhteissa enemmänkin. 
Normaalisti se on nainen, joka valitsee.

Siellä se on, apinaprosessori, joka antaa piut paut teidän yksilöllisyydelle, muodille ja mitä helvettiä te sitten kuvittelette haluavanne.
Se apinaprosessori, joka arvioi niin, että suunnilleen puolet kaikista naisista haluaa saman tyyppisiä miehiä,

Sellaisia, joilla lantion ja hartioitten suhde oikea,
Sellaisia joiden vyötärön, lantion ja jalkojen suhde kertoo heidän olevan hyviä juoksijoita,
Pitkiä, joiden askel on pitkä.
Harteikkaita, jotka ovat hyviä uimaan ja heittämään.
Suuria, jotka kykenevät puolustamaan laumaa. 


Ja sitten miehet. SIllä mitä miehet haluaa, ei nyt oikeastaan ole niin paljon väliä, kunhan nyt jonkun saavat. Eikä senkään niin väliä.
Mutta jos kuitenkin.
Lantio ja vyötärön suhde kertoo mahdollisuuksista selviytyä synnyttäjänä.
Riittävä ihonalainen rasvakudos viittaa siihen vararavinnon määrään, mitä voi käyttää raskauden aikana, mutta liian suuri määrä viittaa siihen, ettei kykene pysymään lauman mukana.

Mutta nainen valitsee.

 

Petjan Aikakirjat 2.6 – Ollaanhan me aikapoikia tappamaan

Tämä on näitä pieniä juttuja. Ne esi-isämme, jotka elivät syömällä rottia, kaneja ja muuta pienriistaa, he tulivat ihan hyvin toimeen sillä. Ei se leipä ollut leveää, mutta sitä oli. 

Kuitenkin aloimme tappamaan suuria eläimiä. 

Suurten eläinten tappaminen on meidän verissämme ja olemme tappaneet oikeastaan suurimman osan itseämme suurista villieläimistä. 

Jos se eläin ei ole resurssi, se uhkaa resurssejamme. 

Hiljan joku vikisi, joskaan ei kovin hiljaa, että miten ihanaa olisi, jos päästäisimme kaikki eläimet talleista ja navetoista, ja eläisimme sopusoinnussa niiden kanssa. 

Mutta se ei ole meidän, eikä heidän, luontonsa. 

Kun ne perkeleet tulevat, ja tallovat meidän mallasohramme, ja kun heidän päänsä osuu tuohon, humalasalon kohdalle, heille tullookin kuolema.

Luonto on raakaa peliä. 

Ja vaikka me oltaisiin pärjätty niillä rotilla, me aloimme kaataa niitä valtavia mammuteja ja härkiä. 

Koska, onhan se nyt jumalauta, uljasta.

Ja kun me söimme enemmän lihaa, meistä tuli suurempia, voimakkaampia ja älykkäämpiä, ja me kehityimme suurina, voimakkaina ja älykkäinä, vielä paremmiksi tappajiksi, tappajiksi kuten me.

Ja kun tulella kypsytetty liha oli helpompaa syödä, me emme tarvinneet enää niin suuria leukalihaksia, niiden kiinnitys muuttui, ja aivot saivat enemmän tilaa, ja meistä tuli entistä fiksumpia, ja vielä parempia tappajia. 

 

Suurriistaan metsästys edellytti tietynlaista organisaatiota. 

Silloin kun esi-isiemme keskipaino oli alle 60 kiloa, ja esi-äidit noin 48-kiloa, me tapoimme eläimiä, jotka painoivat tonneja, ja jotka liikkuivat 12 000 yksilön porukoissa. 

Koska me organisoiduimme. 

Me erikoistuimme. 

Suuren osan ajasta ja tehtävistä me teimme kukin itsekseen, mutta silti, meidän piti tietää, että Rafu on vikkelä jaloistaan ja kykeni väistämään härän, kun houkutti hyökkäämään sen ulos laumasta, tai juoksi soihdun kanssa tuhansien sarvien edestä sytyttämässä aron kuloon. 

Ja piti tietää, että kun se härkä, jonka olemme valinneet, käy puolutukseen, että Lassen kantti kestää lyödä kirves sen kintereeseen, ja että Jartse on tulee silloin keihään kanssa. 

Ja kun saalis oli maassa, meidän piti paloitella se, kantaa leirille, suojata se leijonilta ja hyeenoilta, jotka kovin mieluusti syövät toisten eväät.

Meidän piti tietää oma hommamme, organisoitua, ei siitä muutoin mitään olisi tullut. 

Ja mitä paremmin me metsästimme, sitä fiksumpia meistä tuli, ja parempia tappajia, ja kehitimme entistä paremman organisaation, tappamiseen.

 

Ja kun sitten se jengi, ne perkeleet tuolta alajuoksulta, kun ne tulevat, meidän pitää olla valmiina, organisoituneena, ja joka jätkän pitää tietää mitä tehdä. Rafu harhauttaa niitä, Lasse iskee sivusta ja Jartsa, Jartsa perkele tulee ja tappaa. 

 

Ollaanhan me aikapoikia, tappamaan.

Petja Aikakirjat 2.5 – Voi vainolaisen hurmehella!

Siellä, poikain puhuessa, yhteiskunnan perusta on ollut perhe. Kun isoäidit, jotka eivät enää lisääntyneet, osallistuivat jälkeläisten hoitoon, ja ennen muuta siirsivät kultuurillista perimää, opettivat nuorempiaan pitkällä kokemukselle, syntyi se hyöty, miksi miksi vanhoja naisia tarvittiin. Vanhoilla miehillä ei nyt niin väliä. 

Mutta yhteiskunnan perusta oli se, että oli joukko naisia, muutaman, heidän äitinsä ja lapsensa, miehet olivat siinä mukana, mutta kuitenkin, naisten kautta tapahtuvat sitoutuminen, äidin ja lasten liitto, oli se perusta, mitä sitten laajennettiin.

Se kuinka suurelta alueelta voitiin ruokaa kerätä, oli sitten yksi raja-arvo, kuinka pitkän matkan voi ryhmä, jossa on eri-ikäisiä jäseniä, liikkua päivän mittaan, ja niin, että ruokaa riitti. 

Suunnilleen 12 henkeä oli kerralla tuollaisessa perheryhmässä.

Mutta perheryhmä tarvitsi heimoa, koska oman perheryhmän resurssit eivät riitä kaikkeen. 

Siinä on sitten sosiaaliset rajat. 

Kuinka monta ihmistä saattoi olla heimossa.

Tutkija Dunbar määrittelee heimon kooksi noin 160-180 yksilöä, koska joissakin apinalaumoissa sen kokoisessa yhteisöissä sosiaalista asemaa tukeva sukiminen ja muut vastaavat palvelut eivät vie liikaa aikaa ravinnonhankinnalta. 

Mutta sitten siellä on takana se perheyhteisö. 

Jos mielelle pohjalla on malli, jossa 12 henkeä, se perhelauma, toimii mallina, silloin voisi ajatella, että isoäitien verkosto saattaa olla samankokoinen. 

Ja jos jokaisella on se noin 12 jäsenen perhelauma, ollaan siinä 150 nurkilla. 

Mutta sitten, näyttää myös siltä, että niissä oloissa, missä esi-isät opettelivat ihmiseksi, lauma kykeni keräämään ja saalistamaan sen alueella, joka elätti sen 160 muutaman kymmenen tarkkuudella. 

Jos heimon koko alkoi kasvaa ylitse sen, alkoi vituttaa ja apinaprosessori piipata, että nyt saattaa eväät loppua. 

Stressi ja agressio kasvoivat. Oman aikansa saattoivat ryhmät jakaantua, mutta jossakin vaiheessa alkoivat myös nämä heimot riidellä nautinta-alueista. 

Paviaanit ja simpanssit saattavat käydä rajakahakoita laumojen nautinta-alueiden rajoilla. 

Miksi kärsisimme korskan pilkkaa, jos me kykenemme hyökkäämään valtavan alkuhärkälaumaan, ja tappamaan tuollaisen elikon, jonka lapakorkeus on kaksimetriä. 

… miksi jäisimme aloillemme, jos me osaamme virittää ansan? 

… miks emme kostaisi, jos osaamme jännittää jousen ja nuolen tutkaimelle suoran tehdä elämästä? 

Ja niin me taistelimme resursseista. Siitä kahlaamosta, jonne härät saapuvat kahdesti vuodessa, vuodatimme vertamme, ja heidän, jotka olivat siellä ennen meitä, ja heidän, jotka tulivat sinne jälkeemme. 

Siinä oli paine.

Me tai he. 

Ja me tiesimme sen, niin kuin me olimme vuodattaneet verta, voitiin vertamme vuodattaa. Siihen oli syytä varautua, sillä jos joku poistuu paikalta kädet vainolaisen hurmeessa, eikö olisi mukavampi, että se oli veljeni, serkkuni, lankoni, tai olkoon, minä, kuin joku vieras, jota emme tunne, joka hädin tuskin lie edes ihminen, mikä lie, arojen apina, vuorien villi, joka tuskin osaa kreikan sanaa.

Petja Aikakirjat 2.3 – Jos pistelen poskeeni, enkö vuoda verta?

Vanhimmat kuvat sodasta ovat vanhoja, eivät niin vanhoja kuin taivas, mutta liki yhtä vanhoja kuin helvetti. 

Väkivalta lopettaa vittuilun. 

Agressiivisuus on osa ihmisyyttä, siellä se on, meidän juuressamme, wet warena, turvaamassa meidän olemassa oloamme. 

Jokainen selkärankainen laji tekee voitavansa turvatakseen niin oman, kuin lajinsa jatkumisen. Jokainen kädelleninen tekee voitavansa voidakseen olla olemassa, yhteisön jäsenenä, turvatakseen oman lajinsa säilymisen. Tavat vaihtelevat, mutta näin on. 

Mutta me olemme väkivallan kuninkaita ja kuoleman jumalia. Tiedetään, että muutkin lajit käyttävät väkivaltaa harkiten. Susi saattaa tappaa pentunsa, joka vaarantaa lauman turvallisuuden. Samoin näyttää siltä, että gorillan kärsivällisyys voi loppua, ja häirikkö päästä hengestään. 

Mutta tarvitaan ihminen, jotta samaan lajiin, kuten sanotaan, kuuluvia metsästettäisiin järjestelmällisesti, tuhottaisiin teollisesti, käytettäisiin trofeina, kuin pääkallonmetsästäjät, uhrattaisiin repimällä sydän rinnasta jumallille, poltettaisiin jumalan kunnian vuoksi. 

Siihen ei eläin kykene. 

Hyvin harvalla lajilla sisäiset taistelut päättyvät kuolemaan. Hävinneen sallitaan poistua paikalta, seremoniallisen alistumisen jälkeen, hävinnyt jatkaa lauman laidalla mutta jäsenenä, tai karkotettuna karkotettujen joukossa. 

Tappaminen on ylen inhimillistä. 

Väkivalta lävistää meidät ja meidän kulttuurimme niin, että suuri osa siitä, mitä me pidämme viihteenä, draamana tai komediana on jonkinlaista väkivaltaa ja keskein osa uskonnoista pyörii väkivallan ympärillä, helvetin tuskan, kidutuksen, vaivan valituksen ja kuoleman ympärillä. 

Luissa, jotka ovat puolimiljoonaa vuotta vanhoja, on jälkiä kannibalismista. Niistä jäljistä ei voi päätellä, onko syödyt vihollisia vai ystäviä, mutta kallon pohja on avattu ja aivot kaavittu talteen. 

Vanhin tunnettu nuolilla tapettu ihminen, on liki 17 000 vuoden takaa, Sudanista on löydetty niin vanha hauta, jossa olivat vielä nuolen kärjet luussa kiinni.

Tai Jericho, jossa 10 000 vuotta sitten koettiin vaivan arvoiseksi rakentaa suuri muuri, paikoin jopa kuusimetriä korkea, ja sen ulkopuolelle vielä kahdeksan metriä levää ja kolme metriä syvä kaivanto ja suojaksi vihollista vastaan ,eikä kapungissa kuitenkaan ollut enimmilläänkään rakennnustöiden aikana yli kahtatuhatta asukasta. 

Ja mitä lähemmäksi tulemme tätä päivää, sitä suurempia ovat olleet vaivannäöt hyökkäyksen pelon vuoksi. 

Se pelko on täällä edelleen, mutta onko sota ihmisen osa, vai osa yhteiskuntaa? 

Jos joku sanoo, että on olemassa yksinkertainen vastaus, voit huoleti pitää häntä yksinkertaisena kansankiihottajana. 

Meitä ei voi repiä irti yhteiskunnasta, kulttuurista jossa elämme, eikä meidän biologiasta, johon synnymme, ja totuus siitä, mitä olemme ja keitä keitämme, löytyy siitä sotkusta, verestä, limasta, luusta, lihasta, huhusta, luulosta, kuulosta, tiedosta, tavasta, jumalten tuulesta…

”Jos meitä pistetään, emmekö vuoda verta? Jos meitä kutitetaan, emmekö naura? Jos meidät myrkytetään, emmekö kuole? Ja jos meille tehdään vääryyttä, emmekö sitä kosta? Jos olemme kaikessa samanlaisia, niin sitten siinäkin.”