Avainsana: suurriista

Petjan Aikakirjat 2.6 – Ollaanhan me aikapoikia tappamaan

Tämä on näitä pieniä juttuja. Ne esi-isämme, jotka elivät syömällä rottia, kaneja ja muuta pienriistaa, he tulivat ihan hyvin toimeen sillä. Ei se leipä ollut leveää, mutta sitä oli. 

Kuitenkin aloimme tappamaan suuria eläimiä. 

Suurten eläinten tappaminen on meidän verissämme ja olemme tappaneet oikeastaan suurimman osan itseämme suurista villieläimistä. 

Jos se eläin ei ole resurssi, se uhkaa resurssejamme. 

Hiljan joku vikisi, joskaan ei kovin hiljaa, että miten ihanaa olisi, jos päästäisimme kaikki eläimet talleista ja navetoista, ja eläisimme sopusoinnussa niiden kanssa. 

Mutta se ei ole meidän, eikä heidän, luontonsa. 

Kun ne perkeleet tulevat, ja tallovat meidän mallasohramme, ja kun heidän päänsä osuu tuohon, humalasalon kohdalle, heille tullookin kuolema.

Luonto on raakaa peliä. 

Ja vaikka me oltaisiin pärjätty niillä rotilla, me aloimme kaataa niitä valtavia mammuteja ja härkiä. 

Koska, onhan se nyt jumalauta, uljasta.

Ja kun me söimme enemmän lihaa, meistä tuli suurempia, voimakkaampia ja älykkäämpiä, ja me kehityimme suurina, voimakkaina ja älykkäinä, vielä paremmiksi tappajiksi, tappajiksi kuten me.

Ja kun tulella kypsytetty liha oli helpompaa syödä, me emme tarvinneet enää niin suuria leukalihaksia, niiden kiinnitys muuttui, ja aivot saivat enemmän tilaa, ja meistä tuli entistä fiksumpia, ja vielä parempia tappajia. 

 

Suurriistaan metsästys edellytti tietynlaista organisaatiota. 

Silloin kun esi-isiemme keskipaino oli alle 60 kiloa, ja esi-äidit noin 48-kiloa, me tapoimme eläimiä, jotka painoivat tonneja, ja jotka liikkuivat 12 000 yksilön porukoissa. 

Koska me organisoiduimme. 

Me erikoistuimme. 

Suuren osan ajasta ja tehtävistä me teimme kukin itsekseen, mutta silti, meidän piti tietää, että Rafu on vikkelä jaloistaan ja kykeni väistämään härän, kun houkutti hyökkäämään sen ulos laumasta, tai juoksi soihdun kanssa tuhansien sarvien edestä sytyttämässä aron kuloon. 

Ja piti tietää, että kun se härkä, jonka olemme valinneet, käy puolutukseen, että Lassen kantti kestää lyödä kirves sen kintereeseen, ja että Jartse on tulee silloin keihään kanssa. 

Ja kun saalis oli maassa, meidän piti paloitella se, kantaa leirille, suojata se leijonilta ja hyeenoilta, jotka kovin mieluusti syövät toisten eväät.

Meidän piti tietää oma hommamme, organisoitua, ei siitä muutoin mitään olisi tullut. 

Ja mitä paremmin me metsästimme, sitä fiksumpia meistä tuli, ja parempia tappajia, ja kehitimme entistä paremman organisaation, tappamiseen.

 

Ja kun sitten se jengi, ne perkeleet tuolta alajuoksulta, kun ne tulevat, meidän pitää olla valmiina, organisoituneena, ja joka jätkän pitää tietää mitä tehdä. Rafu harhauttaa niitä, Lasse iskee sivusta ja Jartsa, Jartsa perkele tulee ja tappaa. 

 

Ollaanhan me aikapoikia, tappamaan.

Petjan aikakirjat 1.12 -Yritys perheyritykseksi

Siitä on kauan, joten en nyt ihan voi muistaa, miten työnjaon yhteiskunta syntyi, mutta siinä on kerroksia

Ihan ensin perhe.
Oikeastaan, näin sen näen, vaihdevuodet ovat yksi ihmisyyden suuria keksintöjä.

Seksi on yksi syy miksi ihminen on menestynyt, Etten sanoisi keskeinen, ja osa sitä kauppaa on se, että naaraat ovat seksuaalisesti halukkaita muutoinkin kuin kerran vuodessa, tai kun pentu on tarpeeksi iso ruokkiakseen itsensä.
Kuitenkin se, että siinä on useita pentuja pyörimässä jaloissa, toisaalta on menestystekijä, koska voidaan lisääntyä suhteellisen tehokkaasti vaikka simpanssiin tai paviaaniin verrattuna, niin samalla se on riskitekijä, koska pennut syövät, a) eväät b) aikaa.
Ja nyt on hyvä että on se isoäiti, joka ei lisäänny, mutta jonka kokemus ja työkyky auttaa pentujen hoidossa ja ruuan keräämisessä.
Isoäiti on kerrassaan mainio keksintö.
Sanotaanpa näin, että jos isoäiti laumalla menee oikein hyvin, siinä on yhdellä isoäidillä kerralla jälkeläisiä elossa noin tusinan verran. Jos niitä on kovasti enemmän, alkaa isoäidillä olla liikaa duunia. Kun eliniän odote oli hyvissäkin olosuhteissa kenties 25 vuotta, niin kovin paljoa ei ehtinyt.
Esi-isämme opettelivat tätä systeemiä pitkään. Se meni meidän sisäiseen koodiimme, enempi tai vähempi, mutta siellä se lauma on.

Totuimme pörräämään serkkujen kesken. Äidin äidin laumassa, toimiaan pienessä porukassa, suunnilleen tusinan kaverin kera.

Sitten oli nämä kundit, jotka miettivät että jos minä tuota Elinaa, eikun siis tuota, saamarin nautaa pantaisiin nurin. Jumalauta että se on homma. Jos yksi kaveri on vähän väärässä paikassa, niin se on toiselta helpoisti elo irtonaista ja henki tantereella. Syytä on koota porukka joka tietää mitä tekee, homman pitää oikeasti toimia, ja kundien pitää voida luottaa ehdottomasti, ettei toiselta petä hermot just pahaan aikaan.
Homma on hodettava ihan ilmeisesti perheen kesken, pieni ydinryhmä, jonka sisällä kommunikaatio pelaa, mitä kundit sanoo, kuinka monta otetaan porukkaan.
Kyllä tämä nyt näyttää siltä, että ei tämä ihan kolmeen pekkaan mene, ei mitään mahdollisuutta. Miten olisi 20 sillä luulisi onnistuvan,
Ok. 20 kuulostaa kyllä hyvältä, mutta menee säätämiseksi, ei me oikein edes tiedetä ketä me saataisiin tuollaiseen porukkaan, mutta jos sellainen tusina? 

Nyt alkaa kuulostaa hyvältä, jos toi Jussi serkku lähtisi, ja Tero, ja Heidin mies? 
Kyllä tästä metsästysseura saadaan. Nyt vain pitää miettiä, miten me saadaan se saatanan kanttura himaan.