Avainsana: syntymä

Drachendell 16

Niin, minun lapsuuteni. Mitä kerrottavaa siitä olisi. Ei kai sekään niin tavallinen ollut, ja silti melkoisen porvarillinen.
“No sinä tiedät, että minut on adoptoitu. Synnyin 16 päivä joulukuuta 1986. Äitini oli Saksan italialainen, kotoisin pienestä Bragalonen kaupungista. Hän oli juuri 20 vuotta täyttänyt katolinen tyttö,  mutta isästäni ei ole tietoa, “vilkaisin Longneria, joka nyökkäsi, “mutta tämänkin sinä varmasti tiesit.” En ollut itsekään tiennyt tätä kuin kymmenen vuotta. 

Mitä minä voisin sanoa mitä Longner ei tiennyt, mutta jonka haluaisin jakaa, mutta jolla olisi jotakin merkitystä?
“Biologinen äitini, hän kuoli tapaturmaisesti seuraavana vuonna, luultavasti olisin päätynyt adoptoitavaksi joka tapauksessa.”
“Tai olisi kuollut samassa onnettomuudessa,” Longner sanoi tavalla, kuin hän olisi aivan varma siitä.
Minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi sitä niin. Oliko äitini oikeastaan pelastanut henkeni antaessaan minut adoptoitavaksi? 

“Niin, ei voi tietää”, sanoin Longnerille, ajatus jäi päähäni. Se tuntui mukavalta, haikealta ja mukavalta. “Minut adoptoi sitten opettajaperhe, “tiesin että Longner tiesi tämänkin, ja sitten tiesin, että oli jotakin, mitä hän ei tiennyt.
“Minulla oli onnellinen lapsuus.” Longner katsoi minuun vakavasti, ja tiesin mitä minun oli lisättävä, “siihen asti että äitini kuoli”.

MInä en muistanut äidistäni, Margaretista, mitään ikävää, pelkästään onnellisia muistoja, kunnes eräänä päivänä hän ei vain tullut kotiin. Hän oli väistänyt moottoritielle eksynyttä koiraa ja ajanut rekan eteen.
Mutta oliko lapsuuteni oikeasti onnellinen, vai muistinko sen onnellisena äitini kuoleman vuoksi? Minusta tuntui, että minun oli sanottava jotakin, “syksyllä täytin yhdeksän.”

Petjan aikakirjat 1.26 – Voi kuinka pieninä palasina

Siellä ne ovat, myytit nyyttien takana.

 

Syntymä, ja sitten yllä savannin taivas,
kuu kullan kaltaisena kulkemassa yli taivaan
toistaen itseään kuin krampissa

kuu kaudesta kuukauteen, 

muuttuen, aina kuitenkin samanlaisena
ylimpänä kuitenkin aurinko
aina samanlaisena, yhä uudelleen
vuodesta toiseen, nostaa savannille autereen

ei tietenkään yhtä tärkeänä kuin kuu
joka valaisee yöllä, pimeän aikaan
niin kuin naiset, kuun sisaret

sitten tulevat sateet, niin kuin tulevat
kiitettynä piinana, samanlaisena
niin samanlaisena kuin muuttuva taivas
jonka salama halkaisee, uudelleen 

aina erilaisena, mutta samana
niin kuin sade päivästä pois

 

Sitten sateen jälkeen maa ruohosta raskas
vihreänä sinisiä vuoria kauemmaksi
vihreänä vihreälle merelle

ja kauemmaksi, aina viheliäisille niityille

Sitten ne tulevat, kärpästen alla

suuret ja kyrmyniskaiset

pienet, jotka tanssivat ruohometsässä 

toiset, jotka astelevat kaiken yllä
ylhäisinä, kuvitellen olevansa valtiaita

ja kaikki meille, veljemme lihassa
kaikki on meille annettu.

 

Kaikki on meille annettuna
minkä voimme sen ottaa

minkä voi, se myös ottaa 

me ryömimme ruohossa

syöksymme, tapamme, syömme

Veriveljet lihassa

Jonakin päivänä
Kannamme veljemme lihasta
Yli punaisen vihreä heinän

Tästä lihasta
Tästa lihasta raskas

Tämän tästä lihasta
Tästä raskaasta lihasta
Kuuluu viimeinen huokaus
Veljemme, kannamme lihasta

 

Iltapäivän kuumuudessa
Sinisen paahteen alla
Verevän vihreän päällä

Jokainen vainaa on jonkun lapsi
Jostakin johonkin tullut

Ja päivien päähänsä mennyt

Lihan liitosta eronnut veli
On lähtenyt yli virran
Ottanut linnunluupurren

Hautaamme lihan
Luun mukaan laitamme
Peitämme, hammasta purren
Veri kuivuu iltaan
Meri mustuu yöhön

Aalto kohisee värien väreitä

Äiti, kuu, kulkee taivaalla

sinisten silmien seassa

 

Aalto ei kerro
kaukaako tuli
huokailee vain
ja suutelee jalkaa
Kaikki kaipaamme jotakin
Kuka veljeä, kenties äitiä
Jotain ihmistä suurempaa

Joku lihaakin

Ja kuu kalpea kulki yli meren

Siinä me sitten istuttiin
Viimeisellä lannalla
Jauhaen bullshittiä siitä
Mistä vitusta me tultiin
Mistä me sinne tultiin
mihin helvettiin menossa oltiin
ja missä on onnemme maailmalla.