Fucking clowns – Dancer
Avainsana: taide
Fucking Clowns – Dame Anette
Henrik Viidennen Pyhän Crispianuksen päivän puhe näytelmästä Henrik viides
My cousin Westmoreland? No, my fair cousin:
If we are mark’d to die, we are enow
To do our country loss; and if to live,
The fewer men, the greater share of honour.
God’s will! I pray thee, wish not one man more.
Nor care I who doth feed upon my cost;
It yearns me not if men my garments wear;
Such outward things dwell not in my desires:
But if it be a sin to covet honour,
I am the most offending soul alive.
God’s peace! I would not lose so great an honour
As one man more, methinks, would share from me
For the best hope I have. O, do not wish one more!
That he which hath no stomach to this fight,
Let him depart; his passport shall be made
And crowns for convoy put into his purse:
We would not die in that man’s company
That fears his fellowship to die with us.
He that outlives this day, and comes safe home,
Will stand a tip-toe when the day is named,
He that shall live this day, and see old age,
Will yearly on the vigil feast his neighbours,
And say ‘To-morrow is Saint Crispian:’
And say ‘These wounds I had on Crispin’s day.’
Old men forget: yet all shall be forgot,
But he’ll remember with advantages
What feats he did that day: then shall our names.
He that outlives this day, and comes safe home,
Will stand a tip-toe when the day is named,
And rouse him at the name of Crispian.
Will yearly on the vigil feast his neighbours,
And say ‘To-morrow is Saint Crispian:’
Then will he strip his sleeve and show his scars.
And say ‘These wounds I had on Crispin’s day.
Koe tietokoneavuisesta kuvituksesta.
Kuvissa takana valokuvat ja kuvatekstinä oleva ote Shakespearea on toiminut tekoälylle viitteenä.
Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956
Hän oli löytänyt kyyhkysen, joka ei vielä ollut aivan kuollut, mutta likimain, ja nopealla hyökkäyksellä saanut sen hengiltä. Ensin hän söi näkemättömät silmät, ne olivat helpot, ja sen jälkeen repi rinnan auki, päästäkseen kiinni vielä lämpimiin sisäelimiin.
Olisi väärin sanoa, että hän kuuli sen, mutta on hyvin vaikea muutoinkaan ilmaista sitä tietoisuutta, että joku oli sanonut hänen nimensä. Hän kallisti päätään ja katsoi kuollutta pulua epäluuloisena.
“Boele, missä sinä olet,“ oli selkeä lause, mutta silti häntä epäilytti, oliko hän tämä Boele, ja kuitenkin hän tiesi, että häntä puhuteltiin.
“Olen syömässä tätä kyyhkystä,” oli hänen vastauksensa, mutta kuten oli väärin sanoa, että häntä puhuteltiin, oli väärin sanoa, että hän sanoi niin, se vain oli vastaus ja hän täsmensi, “haluan syödä sen, ennen kuin se jäähtyy ja kovettuu.”
“Tule tänne!” Hän tiesi että häntä kutsuttiin, mutta silti ruoka olisi tärkeintä.
“Minun on syötävä,” hän vastasi, vaikka jokin hänessä pisti vastaan. Ruoka tuntui tärkeältä, mutta niin tuntui kutsuun vastaaminenkin.
“Missä sinä olet?” Häneltä kysyttiin, ja kysymys tuntui raskaalta, turhan vaativalta ja eikä hän pitänyt sen sävystä, vaikka se ei ollut ääni, vaan kysymys hänessä itsessään. 
Lue lisää ”Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956”
Petjan Aikakirjat 2.2 – Liikuttava muutos
Luolamaalauksissa suurin osa ihmiskuvista on viitteellisiä, ei juuri tikku-ukkoja kummempia, kun taas eläinkuvaukset ovat voimakkaista, intensiiviä, samaistuvia ja elinvoimaisia, ikään kuin todellisempia kuin ihminen.
Tästä syystä voisi ajatella, että nämä teokset ovat pohjimmiltaan sittenkin ihmiskuvauksia, mutta kuvaavat ihmistä symbolisesti, samaistuen eläimeen, ja näin – kyseessä on totemistisen maailmankuvan ilmaus, siinä kuvataan omaa sielua, eläintä omassa itsessä, tai omaa itseä eläimenä.
Mutta me emme tiedä.
Tekijät ovat kadonneet, tulleet meiksi, ja meidän pyrkimyksemme samaistua heihin, on kuitenkin vain illuusio, samaa sukua kuin heidän samaistuminen eläimiin, jos sitäkään.
Me emme tiedä, me arvaaamme.
Mutta se, ettemme voi puristaa niistä niiden selitystä, tarkkaa syytä ja merkitystä, tekee niistä taidetta, ne ovat tulkinta jostakin, ja me taas tulkitsemme niitä uudelleen yrittäen löytää jotakin, jota emme tiedä.
Me emme tiedä, me arvaamme. Lue lisää ”Petjan Aikakirjat 2.2 – Liikuttava muutos”
Petjan Aikakirjat 2.1 Ihmisen osa Platonin luolasta
Ihmisen osaan kuuluu luoda, taitaa, osata…taiteilla.
Ensimmäinen tunnettu taideteos, mahdollinen taideteos, on 300 000 vuotta vanha häränluu, johon on kaiverrettu puoliympyröitä. Se on homo erectuksen ja homo sapiensin kausien välillä, eli ihan helvetin vanha.
Paljon vanhempi kuin luolamaalaukset, joista vanhimmat ovat noin ja suunnilleen 35 000 eaa, ja joiden kukoistus aika oli noin 20 000 vuotta sitten.
Cro Magnon on ollut taiteilija, luova henki.
Eikö se ole kiehtovaa?
Luolamaalauksia on tuolta ajalta löydetty noin 200 eripaikasta Uralilta Espanjaa ulottuvalta alueelta; suurin osa tietysti lännestä, missä kivi on sellaista, jossa luolat ovat voineet muodostua tehokkaaksi ja tarpeeksi suuriksi. Sitten on suuria alueita, joilla ei ole luolia, tai jos on, ne ovat pieniä ja harvassa.
Lue lisää ”Petjan Aikakirjat 2.1 Ihmisen osa Platonin luolasta”
Roadway to West Coast
Tämä on yksi minun Espoo-sarjan kankaita.
Perusosa on noin 10 senttinen, ja esittää pientä osaa Espoon rannikon karttakuvaa ja palaa Espoon taidemuseon lattiasta, mutta joka toistuu peilikuvina.
Tässä näyte 68*50 senttisestä palasta
Kuvia Helsingistä 10 – Mellunmäki
Palataan alkuun, toinen kuva Mellunmäestä,
Tarvitseeko tämä enää selityksiä.
Heinäkuun kangastuksia – Espoon horisontti
Espoon horisontti on näitä kankaita jotka ovat kuvataiteen ja tekstiilin rajalla.
Siinä on kuva Espoon Emma-museon lattiasta, heijastuksineen kaikkineen, vanhasta teollisuusrannuksen massapaikatusta betonilattiasta.
Sen päälle olen tehnyt kolmella värillä, mustalla, siniselä ja punaisella eteläisen Espoon tiekartat, vaillineisena toki, vain hieman sinne päin.
Samalla kun yläosan betoni luo taivaan, hohtavan auringon, pilvet ja tornin, kenties majakan, alaosan kartta tuo mieleen jonkin mystisen kirjoituksen, kenties jonkun kaavan tai piirilevyn tapaisen.
Kankaasta on olemassa kaksi versiota, joista nyt kuitenkin valitsin tämän, vaikka pystyversio sopii vaikkapa verhoiksi paremmmin.
Saatan kuitenkin kuvitella että tämä kangas voisi palvella vaikkapa t-paidassa, tai stimmissä hameessa.
Kuvia Helsingistä 2: Kontulan metroasema
Kontulan sielu on paljon ostarilla ja metrossa, joka kytkee Kontulan muihin kaupunginosiin.
Kontulassa metro tuli ostarille, kun Itäkeskuksessa ostari rakennettiin metron päälle, ja minusta se jollakin tavoin kuvaa kauniisti Kontulan olemusta, Kontula ei nöyristellyt metrolle, siirtämällä ostariaan, vaan kun metro tuli siihen rinnalle, ostari otti sen haltuunsa.
Ja kuitenkin, metroasemalla on merkittävä osa Kontulan sielua, sen pintojen pinttyneessä rosossa, betonin kirjavassa hämyssä, 
Tein tämän kun osallistuin metroasemien taidekisaan. Siinä Kontulan osaksi tuli kivilajikartta koko metron osalta, ja se ei minusta vastannut kilpailun asettelua, mutta ei se huono teos ole.
Itselläni oli ajatus ikään kuin näkymiin betonin läpi, teokset suunnittelin niin, että ne olisivat antaneet viitteitä siitä, mitä aseman ulkopuolella, mitä lähempänä uloskäyntiä, sitä kauempana asemalta, mutta keskiosan työt olisivat viitanneet asemaan itseensä, kuin olisi nähnyt aseman toisin silmin, hieman tämän todellisuuden vierestä.
Ja tässä se on.
Kontulan tytöt kesähameissaan, menossa maailmalle, hempeän betonin seasta.