Avainsana: taide

Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956

Hän oli löytänyt kyyhkysen, joka ei vielä ollut aivan kuollut, mutta likimain, ja nopealla hyökkäyksellä saanut sen hengiltä. Ensin hän söi näkemättömät silmät, ne olivat helpot, ja sen jälkeen repi rinnan auki, päästäkseen kiinni vielä lämpimiin sisäelimiin.
Olisi väärin sanoa, että hän kuuli sen, mutta on hyvin vaikea muutoinkaan ilmaista sitä tietoisuutta, että joku oli sanonut hänen nimensä. Hän kallisti päätään ja katsoi kuollutta pulua epäluuloisena.
“Boele, missä sinä olet,“ oli selkeä lause, mutta silti häntä epäilytti, oliko hän tämä Boele, ja kuitenkin hän tiesi, että häntä puhuteltiin.
“Olen syömässä tätä kyyhkystä,” oli hänen vastauksensa, mutta kuten oli väärin sanoa, että häntä puhuteltiin, oli väärin sanoa, että hän sanoi niin, se vain oli vastaus ja hän täsmensi, “haluan syödä sen, ennen kuin se jäähtyy ja kovettuu.”
“Tule tänne!” Hän tiesi että häntä kutsuttiin, mutta silti ruoka olisi tärkeintä.
“Minun on syötävä,” hän vastasi, vaikka jokin hänessä pisti vastaan. Ruoka tuntui tärkeältä, mutta niin tuntui kutsuun vastaaminenkin.
“Missä sinä olet?” Häneltä kysyttiin, ja kysymys tuntui raskaalta, turhan vaativalta ja eikä hän pitänyt sen sävystä, vaikka se ei ollut ääni, vaan kysymys hänessä itsessään. 
Lue lisää ”Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956”

Petjan Aikakirjat 2.2 – Liikuttava muutos

Luolamaalauksissa suurin osa ihmiskuvista on viitteellisiä, ei juuri tikku-ukkoja kummempia, kun taas eläinkuvaukset ovat voimakkaista, intensiiviä, samaistuvia ja elinvoimaisia, ikään kuin todellisempia kuin ihminen. 

Tästä syystä voisi ajatella, että nämä teokset ovat pohjimmiltaan sittenkin ihmiskuvauksia, mutta kuvaavat ihmistä symbolisesti, samaistuen eläimeen, ja näin – kyseessä on totemistisen maailmankuvan ilmaus, siinä kuvataan omaa sielua, eläintä omassa itsessä, tai omaa itseä eläimenä.

Reproductions at the Museo del Mamut, Barcelona 2011

Mutta me emme tiedä. 

Tekijät ovat kadonneet, tulleet meiksi, ja meidän pyrkimyksemme samaistua heihin, on kuitenkin vain illuusio, samaa sukua kuin heidän samaistuminen eläimiin, jos sitäkään.  

Me emme tiedä, me arvaaamme. 

 

Mutta se, ettemme voi puristaa niistä niiden selitystä, tarkkaa syytä ja merkitystä, tekee niistä taidetta, ne ovat tulkinta jostakin, ja me taas tulkitsemme niitä uudelleen yrittäen löytää jotakin, jota emme tiedä. 

Me emme tiedä, me arvaamme. 

Taide on irti siitä, mikä voidaan ilmaista sanoin, ja tämä kauhistuttaa monia, jopa sanataiden on irti siitä, mikä voidaan ilmaista sanoin, selittää ja avata ajattelulla, sillä sanataiteenkin merkitys on siinä, että se ohjaa meitä, meidän tunteitamme, mielikuviamme, tavalla, jota ei voi kuvata tarkasti sanoilla, 

Jos voisimme selittää, mitä haluamme kertoa romaanilla, miksi me kirjoittaisimme romaanin?  

 

Sitten luolamaalaukset loppuvat.

Joskus, noin 10 000 – 13 000 vuotta sitten niiden tekeminen loppui. 

Jotakin tapahtui, jotakin, joka muutti heidän maailmaansa, maailmankuvaa ja sitä mikä on tärkeää. 

30 000 vuotta sitten minä olisin ollut jokseenkin normaalimittainen mies, pari senttiä pidempi keski-arvoa. 

Ja jotakin tapahtui. 

10 000 vuotta sitten, olisin ollut 14 senttiä pidempi keskiarvomiestä. 

Ja ne maalaukset loppuivat.
Elintavat ja olosuhteet muuttuivat, myytit murtuivat.

Arot lähtivät itään ja pohjoiseen ja metsä valtasi vanhat asuinsijat, osa väestöstä lähti etsimään aroa, suuria eläimiä, osa jäi paikalleen, syömään vähemmän, erilaista, toista ja kolmatta, 

Mutta ne myytit menivät jonnekin. 

Pois. 

Petjan Aikakirjat 2.1 Ihmisen osa Platonin luolasta

Ihmisen osaan kuuluu luoda, taitaa, osata…taiteilla. 

Ensimmäinen tunnettu taideteos, mahdollinen taideteos, on 300 000 vuotta vanha häränluu, johon on kaiverrettu puoliympyröitä. Se on homo erectuksen ja homo sapiensin kausien välillä, eli ihan helvetin vanha. 

Paljon vanhempi kuin luolamaalaukset, joista vanhimmat ovat noin ja suunnilleen 35 000 eaa, ja joiden kukoistus aika oli noin 20 000 vuotta sitten. 

Cro Magnon on ollut taiteilija, luova henki.

Vogelherdin hevonen, noin 33 000 vuotta vanha.

Eikö se ole kiehtovaa?

Luolamaalauksia on tuolta ajalta löydetty noin 200 eripaikasta Uralilta Espanjaa ulottuvalta alueelta; suurin osa tietysti lännestä, missä kivi on sellaista, jossa luolat ovat voineet muodostua tehokkaaksi ja tarpeeksi suuriksi. Sitten on suuria alueita, joilla ei ole luolia, tai jos on, ne ovat pieniä ja harvassa. 

Me tiedämme tästä taiteesta siis vain näiden joidenkin, noin 200 luolan kautta. Kaikissa luolamaalauksissa on jokseenkin yhtenäinen tyyli ja aihepiiri, niin että voidaan sanoa niiden edustavan samaa tyylisuuntaa. 

Ihminen ja biisoni
Ihminen ja biisoni Lascauxin luolista

Vaikka voimme olla yhtä mieltä siitä, että ne ovat taidetta, nyt, meidän mielestämme, niin emme tiedä varmasti, miksi ne on tehty, mitä ne edustivat tekijälleen ja mikä oli tekijän käsitys niiden luomisesta, mikä heitä motivoi. 

Peura Lascauxin luolista

Mielenkiintoista on, että yksi tärkeä saaliseläin, peura, on hyvin harvinainen näissä eläinaiheisissa maalauksissa, vaikka kuitenkin luulöydöt kertovat, että se oli yksi tärkeimmistä saaliseläimistä.  

Jos lähtökohtaisesti oletamme, että nämä teokset liittyvät metsästysonnen hankkimiseksi tehtyihin riitteihin, miksi peura on niin harvinainen niissä? 

Tämä saattaa, ainakin minut, miettimään toista selitystä tälle taiteelle, 

Leijonia Chauvetin luolasta

Entä mikä merkitys on sillä, että suuri osa niistä jäljistä, mikä liittyy näihin taideteoksiin, niin käden kuin jalanjäljet, jotka on tarkoituksella paikkoihin tehty, eivät ole täysikasvuisen jälkiä, vaan mahdollisesti 10-12 vuotiaitten jättämiä? 

Tämä saattaa viitata siihen, että nämä paikat, luolat, ovat olleet oman aikansa temppeleitä, joista on päästy ripille, suoritettu initaatiomenoja jotta olisi päästy yhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi, ja taiteella näissä on symbolinen merkitys.

Heinäkuun kangastuksia – Espoon horisontti

Espoon horisontti on näitä kankaita jotka ovat kuvataiteen ja tekstiilin rajalla.

Siinä on kuva Espoon Emma-museon lattiasta, heijastuksineen kaikkineen, vanhasta teollisuusrannuksen massapaikatusta betonilattiasta.
Sen päälle olen tehnyt kolmella värillä, mustalla, siniselä ja punaisella eteläisen Espoon tiekartat, vaillineisena toki, vain hieman sinne päin.

Samalla kun yläosan betoni luo taivaan, hohtavan auringon, pilvet ja tornin, kenties majakan, alaosan kartta tuo mieleen jonkin mystisen kirjoituksen, kenties jonkun kaavan tai piirilevyn tapaisen.
Kankaasta on olemassa kaksi versiota, joista nyt kuitenkin valitsin tämän, vaikka pystyversio sopii vaikkapa verhoiksi paremmmin.
Saatan kuitenkin kuvitella että tämä kangas voisi palvella vaikkapa t-paidassa, tai stimmissä hameessa.

Kuvia Helsingistä 2: Kontulan metroasema

Kontulan sielu on paljon ostarilla ja metrossa, joka kytkee Kontulan muihin kaupunginosiin.
Kontulassa metro tuli ostarille, kun Itäkeskuksessa ostari rakennettiin metron päälle, ja minusta se jollakin tavoin kuvaa kauniisti Kontulan olemusta, Kontula ei nöyristellyt metrolle, siirtämällä ostariaan, vaan kun metro tuli siihen rinnalle, ostari otti sen haltuunsa.
Ja kuitenkin, metroasemalla on merkittävä osa Kontulan sielua, sen pintojen pinttyneessä rosossa, betonin kirjavassa hämyssä, 

Tein tämän kun osallistuin metroasemien taidekisaan. Siinä Kontulan osaksi tuli kivilajikartta koko metron osalta, ja se ei minusta vastannut kilpailun asettelua, mutta ei se huono teos ole.

Itselläni oli ajatus ikään kuin näkymiin betonin läpi, teokset suunnittelin niin, että ne olisivat antaneet viitteitä siitä, mitä aseman ulkopuolella, mitä lähempänä uloskäyntiä, sitä kauempana asemalta, mutta keskiosan työt olisivat viitanneet asemaan itseensä, kuin olisi nähnyt aseman toisin silmin, hieman tämän todellisuuden vierestä.
Ja tässä se on.
Kontulan tytöt kesähameissaan, menossa maailmalle, hempeän betonin seasta.

Kangastuksia lehdistä, merestä ja Paisleystä

Ajattelin laittaa esiin taas, pienen ajan jälkeen, mun suunnittelemia kankaita vuosien varrelta.
Näitähän vaatteitahan ei ole tehty, vaan ne ovat digitaalisesti laitettu mallin päälle.

Red of Fall

Tämä perustuu takapihalta joitakin vuosia sitten löytämääni suureen lehteen. Yhtään en tiedä mikä kasvi oli kyseessä, mutta innoitti monta vuotta.

Voimakkaat värit, lehtiruoteiden puna ja lehden oranssin kirja keltaisuus ovat hyvin voimakkaat, ja luovat vaiktulman saumoista, pinnoista, monimutkaisesta työstä, vaikka kaikki on vain väriä kankaalla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pale Darkness

Pale Darkness perustuu siihen samaan lehteen, mutta se sai mukaansa paisley kuvion. Tämä on yksi suosikkini ja kankaasta on tehty laukku.
Hieman lantiolinjan alapuolelta olkava kultaan vivahtava paisley kuvio on orgaanisnen ja elävä, mutta sitten taas tausta, photoshopilla uudelleen tummaksi sävytetty lehti, on kyllä orgaaninen, mutta sen väri on muuta kuin elävä.
Helmasta olkapäälle nouseva lehtiruode ja sen toiselle olkapäälle kiipeävä haara jakavat rinnan kolmeen osaan, ja sivuruoteet jakavat edelleen pinnan hieman vinosti vakaatasosta oleviin kenttiin, jotka omalla tavallaan korostavat rintaa, siinä missä alaosan kuvio korostaa lanteita.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paisley Sea

Paisley Sea on taas versioitu samasta paisley-kuviosta, mutta nyt sen taakse on tullut välimeren aaltoja purjehdukselta vuosia sitten.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paisley on Strassbourg rose window

Paisley on Strassbourg rose windowissa paisley-kuvio on Strassbourgin katedraalin ikkunan edessä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Demiparti rosso e verdi

Demiparti rosso e verde perustuu sekin siihen samaan innoittavaan lehteen, mutta värit ovat toiset.
Näiden demiparti sarjan kankaiden idea oli siinä, että värilinjat mahdollistat eräänlaiset valesaumat; kun pinnat ovat suuria, niiden rajalinjoja voi käyttää kuin saumoja. Tämäkin näyttää siltä, että siinä olisi sauma olalta helmaan ja poikittain rinnan alla, mutta se on vain illuusio.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Demiparti blu e verdi

Demiparti blu e verdissäon kuviota käytetty taas luomaan illuusio saumoista, mutta hieman toisella tapaa. Demiparti on vanha, renesanssimuodin ilmiö, jossa puku on jaettu voimakkaasti kahteen tai neljään eriväriseen osaan. Tässä leikin idealla niin, että jaoin kolmeen, mutta epäsymmetrisesti, vihreää on hitusen enemmän toisella puolen, joka se luo liikettä pukuun, vaikutelman tietynlaisesta muutoksesta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

RedLeaf

Red Leaf toistaa taas lehtiteemaa, mutta taas hieman eri tavalla käsiteltynä.
Olalta helmaan laskeutuva lehtiruoti luo vaikutelman saumasta, johon sivusta tulevat ruoteet yhtyvät, niin että kokonaisuus on hieman tilkkutyöhön viittaava.

 

Ja mitä halusin sanoa?
Sen miten teema elää, miten sitä voidaan muunnella, luovasti, etsien uutta siitä mikä on, sovittaen sitä.
Ja siinä se on.
Taide ja luovuus on valintoja, mitä me käytämme, mihin lopetamme, mistä alamme, mitä välineitä ja mitä elementtejä on mukana.

Leila-täti varakkuudesta

Leila-ottaa-kuppia
Leila-täti 25 vuotta sitten

Leila-tädin letkautus varakkaasta miehestä, on muovannut minua.
Oikeasti, en muista tätä sanatarkasti, mutta henki on oikein.
Varakkaalla miehellä omaisuudesta
yksi neljännes on rahana,
yksi neljännes on kiinteistöissä
yksi neljännes on arvopapereissa
yksi neljännes on taiteessa
ja yksi neljännes on helposti rajan yli vietävässä kullassa ja jalokivissä.
Lue lisää ”Leila-täti varakkuudesta”