Mielleyhtymä

Tämä on loput tarinasta Bragalonen kaunein poika. 
Tai kenties vain alkua. 

Boelle retkahti iskun voimasta, ja olisi kaatunut, jos Nyrkki ei olisi pitänyt häntä edelleen otteessaan. Häntä oli lyöty ennenkin. Jos pojalla on kuusi isoveljeä, häntä on lyöty, ja jos perheessä on yksikin nyrkkeilyä harrastanut isoveli, on pikkuveli sen verren päässyt osalliseksi, että on jonkun haastanut, ja tullut lyödyksi. 
Mutta näin.
Aikuinen mies löi häntä.
Ei mitään harjoituslyöntiä.
Ei leikillistä tuuppaisua.
Häntä lyötiin, koska hänelle halutiin pahaa. 

Hän värähti, hän tunsi jotakin, jolle hänellä ei ollut nimeä. 
Boelle häpesi ja tunsi samalla sellaista raivoa, ettei ollut tuntenut koskaan.
Ihoa pisteli, rinta kohoili, ja se tunne, mikä oli vielä raivon alla, kasvoi. Ja Boelle tiesi, että hänen pitäisi saada se kuriin. Hän tiesi mikä on oikein ja mikä väärin, ja tämä on väärin.

Nyrkki kaiveli Boellen taskut sen enempiä selittämättä, ja heitti tantereelle sen, mikä ei häntä kiinnostanut, kunnes löysi kahden avaimen nipun, teräsrengaalla kiinni. Saatuaan avaimet Nyrkki tuuppasi pojan Valtuutetulle kuin takin.

Iskun voima soitti vielä Boellen korvia, kun Valtuutettu tuuppi häntä Nyrkin ja Rouvan perässä, jotka lähestyivät talon takaovea, josta poika oli vain muutama minuutti aikaisemmin tullut ulos. 
Nyrkki työnsi avain lukkoon ja väänsi, mutta vaikutus ei ollut toivottu, ja mies vaihtoi suuntaa, mutta siitä ei ollut vieläkään apua, yritti sitten taas toiseen suuntaan, puolitoista kierrosta, mutta vailla tulosta.  Samaa jatkui vielä tovin, ja sitten kirosi Rouva. 
-”Annan minä kokeilen, olen tainnut kuulla tällaisesta!”  Ja Rouva sinisessä puvussa työnsi Nyrkin sivuun, otti avaimen käteensä, käänteli hetken, otti sittien avaimen lukosta, ja työnsi sen takaisin, mutta ei yhtä syvälle, väänsi neljänneskierroksen, työnsi pienen matkaa, ja käänsi taas neljäänes kierroksen, sitten vielä syvemmälle, ja puolikierrosta takaisin päin. 
Rouva vilkaisi miehiin olkansa yli -”Kolmivaihelukko, vanha keksintö, mutta hyvin harvoin käytetty!” ja veti alistuneesti narahtavan oven auki, ja astui sisään.
Seurue marssi läpi työhuoneen, Rouva suoraan eteensä katsellen, miehet ympärilleen vilkuillen ja Boelle katse lattiaa haraten.  Rouva katseli ovea, ja kädessään olevia avaimia. Avaimia oli kaksi, suunnilleen samanlaiset, mutta toinen oli lyhyt ja toinen pitkä.

-”Kumpi avain käy tähän oveen?” Rouva kysyi kääntyen samalla katsomaan Boellea.
Boelle tuijotti jalkojaa.

”Kumpi avain!”
Boelle yritti olla, kuin ei olisi paikalla laisinkaan.
-”Tämä voidaan tehdä vaikeastikin! Nyt kerrot, kumpi avain!” 
Boelle tiesi ettei kumpikaan avain olisi sopiva, mutta ei todellakaan aikonut kertoa mitään.
-”Kokeile!”  Ehdotti Nyrkki, mutta Rouvan vilkaisu oli sellainen, että hän ei tuntenut tarvetta neuvoa enempää.
-”Jos ensimmäisessä ovessa on kolmivaihelukko, ja avaimenperissä kaksiavainta, on syytä mietti tarkkaan, mitä mahtaa olla seuraavassa ovessa!”  Vastasi rouva, ja katsoi miehiä kuin tolvanoita.  -”Se voi olla ansalukko!” 
-”Mikä se on?” kysyi nyt valtuutettu, jonka ots Boellesta samalla hieman heltisi.
-”Lukko, joka menee ikään kuin takalukkoon, jos sitä yrittää väärällä avaimella auki.”  Rouva   puhui Valtuutetulle kuin lapselle, ja valtuutettu kosti sen Boellelle puristamalla taas kovempaa.
-”Mitä sinä tiedät lukoista?”
Nyt katsoivat molemmat, Nyrkki ja Rouva, Valtuutettua, kuin nyt valtuutettua katsotaan. 
-”Äitini isä, etkö tiedä kuka hän oli?”
”En!”
“Lukko-Barella.” Nyrkin matala ääni kuulosti tulevan kaivosta.
-”No niin, pentu!” Rouva tarttui Boellan leukaan ja väänsi sen ylös katsoakseen tätä suoraan silmiin. -”Kumpi avain se on?” 
Boelle vaikeni. Hän oli luvannut Messerelle, ettei ketään kukaan muu kävisi talossa, eikä aikonut kertoa, ja hän vain katseli, mutta ei halunnut nähdä Rouvaa, vaan katseli tämän läpi.
“Ymmärräthän sinä, että minulla on laillinen oikeus mennä taloon!”

-“Minä en tiedä laista enkä oikeudesta, tiedän vain, että lupasin insinööri Messerelle, ettei kukaan muu pääse taloon.”

Se oli hänen mittansa.

Valtuutettu ja Nyrkki seisoivat kauempana.

Se Ovi oli vankkaa tekoa. Insinööri Messere oli kertonut että sisällä oli palkit, joiden välissä oli eristettä ja kummallakin puolen ovea oli kolmen millin teräslevy. Rouva katseli ovea, ja kääntyi sitten takaisin Boellea kohden.

Rouva löi. Lujaa.
Poika kaatui lattialle. Valtuutettu tuli perässä, tempaisi pojan uudestaan jaloille, ja löi.

Poika ei sanonut mitään. Ei hänellä ollut mitään sanottavaa.

Valtuutettu ei sanonut mitään, vain löi. Ei voimalla, ei nyrkillä, vaan nopeita, lyhyitä iskuja avokämmenellä.

Boellella ei ollut mitään sanottavaa. Hänen äitinsä oli joskus sanonut että hän oli kiltti lapsi, mutta rasittava, koska kaikki asiat täytyi koska hän piti päänsä, jos oli jotakin päättänyt. Poika ei tämä tehnyt mitään, mitä ei halunnut. Nyt hän ei halunnut puhua.

Nyt valtuutettu löi tosissaan ja Pojan sieraimista purskahtava veri piirsi ilmaan punaisen kaaren ja hän kaatui seinää vasten ja valui lattialle.

Rouva oli tuijottanut hakkaamista kärsimättömän näköisenä. Sitten hän käski Valtuutettua lopettamaan ja kyykistyi Boellen viereen. Hän sanoi, että pojan pitäisi kertoa kumpi avain se on, nyt, koska antaisi sen kuitenkin, eikä valtuutettu lopettaisi ennen kuin saisi mitä halusi.

Boelle vaikeni. Hänelle oli joku sanonut, vai oliko se niistä saduista, mitä isä kertoi, että ihmisen elettävä ylpeytensä säilyttäen, sillä niin kauan kun ylpeys on tallella, voi nousta jaloilleen.

Valtuutettu tuli ja potkaisi. Boelle veti itseensä linkkuun, niskan köyryyn ja kädet nyrkkiin rintaa vasten. Valtuutettu potki, ei voimalla vaan pieniä kopautuksia, pitkin kylkiä ja hartioita.

Kipu, täysin toisenlainen kuin ylös ajaessa täytti Boellen mielen. 
Raaka ja häpäisevä kipu. Poskeen sattui, huulia aristi, kylkiluissa jokainen henkäys aristi ja isku potku vatsaan tuntui siltä, että hänen sisäänsä olisi kasvamassa jotain repivää.  
Mutta enemmän sattui häpeä.
Boelle häpesi olla uhri, häntä hävetti se, ettei hän voinut lyödä takaisin ja repiä vainoojiaan kappaleiksi kuin lehden ennen uunipesään laittoa.  Mutta vielä enemmän häntä hävetti näiden ihmisten puolesta. Hän häpesi heidän puolestaan, ja vihasi sitä. 
Miten häpeällistä oli lyödä lasta, puolustuskyvytöntä ja kyvytöntä puolustautumaan. 
Hän häpesi olla lapsi, avuton ja uhri,mutta vielä enemmän häntä hävetti näitten pienten aikuisten puolesta. Tämä myötähäpeä kristallisoi hän vihansa. Hän vihasi näitä ihmisiä luuhun asti ja siitä syvemmälle, hän vihasi heitä heidän syntymäänsä asti, ja sen ohi, syvemmälle ja pidemmälle aikaan, mitä kukaan oli käyttänyt koskaan sanoja. 

Boelle puristi itseään kasaan, kuin voidakseen olla liian pieni maaliksi, mutta hän ei puhunut mitään. Jokainen isku ja potku vei hänet syvemmälle jotakin, jota hän ei tunnistanut, jotakin outoa ja pelottavaa. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Sitten hänet jätettiin hetkeksi rauhaan, ja vierailijat menivät huoneen toiseen päähän. Boelle näki miten Nyrkki repäisi työkalukaapin oven auki ja otti sieltä taltan ja vasaran ja lähestyi niitten kanssa Ovea.

Nyrkki katseli hetken aikaa oven ja sen saranoita, asensi sitten taltan kärjen saranatapin juureen ja löi vasaralla päälle. Nyrkki teki töitä tiiviisti ja keskeytti välillä ja sanoi surevan sanan hyvän työkalun puolesta.

Poika tiesi Nyrkkin työn turhaksi. Hän oli katsonut ystävänsä kanssa katsonut miten insinööri Messare  oli itse viimeistellyt lukon. Pinnassa näkyvän lukon kieli painoi kamanan sisällä olevaa jousta, joka laukaisi teljen, niin että se lukitsi joka sivulta kamanaan. Jos lukko oli kiinni, Oven sai auki vain repimällä sen paikaltaan, ja  kamanaan pääsi käsiksi vain sisältä. Kun ovi oli kiinni, mihinkään ei jäänyt milliäkään rakoa kammeta ovea auki.

Boelle odotti hiljaa paikallaan, toivoen että saisi olla rauhassa ja nieleksi vertaan. Kipu eli hänessä kuin outo loinen, välillä se puri jostakin, sitten se taas kulki ihan sisällä kuin siili tai pieni möyrivä karhu, ihon sisäistä tannertaan kaapien. Hän odotti tilaisuutaan, toivottomana toivoen, väijyen kuin haukka taivaan harmaudessa.

Nyrkki kävi välillä hakemassa uuden taltan, ja kirosi miten oli liian hyvät ja ihan väärät työkalut tähän hommaan. Ennen pitkään hän sai saranatapin poikki, pilattuaan kolme talttaa. Hän yritti liikauttaa ovea kampeamalla sitä taltalla, mutta mitään ei tapahtunut.

Boelle oli maannut hiljaa paikallaan tähän asti, verilammikko oli liimannut hänen hiuksensa lattiaan ja mutta veren tulo oli loppunut. Varovaisesti hän kohottautuu irti lattiasta, tukeutuu keskeneräisen kaappiin, johon jää veriset sormen jäljet ja nousee pystyyn. Hänen pitäisi päästä kuselle.

Hän lähtee kävelemään kohden ovea, seinään nojaten ja hiljalleen. Kylkiä kivistää, mutta tuska ei ole mitenkään sietämätön. Hän on puolimatkassa, kun Rouva huomaa että hän on poistumassa. valtuutettu havahtuu ja lyö häntä laudanpätkällä.

Selkään tullut osuma, tuntui tylpältä, mutta seuraava isku, laaja ja lattea, mutta ylen voimallinen, osui suoraa rintaa ja se sattui, mutta samalla, se ei enää koskenut häntä. Jotakin tapahtui, oli kuin kipu ja tuska olisi noussut siivilleen. Hän kaatui selälleen, ja kusi housuunsa.
Nyt Boelle vain makasi oman kusensa ja verensä kirjavassa lammikossa, hengittäen syvään ja mieli omassa kehossa vaeltaen, kuin vierasta maata tutkien. Huuli halki, nenästä tulee verta, vähän, rintaa polttaa, selkään sattuu, ja päässä pieni ruhje ja outo tunne, mutta vahingot eivät tunnu korvaamattomilta. Hetkittäin kaiken peittää kimalteleva pimeys, mutta lumi.

Kärsivällisyys on kärsimisen ainut jalo muoto. Muu on nilkkien kikkailua. Nöyryys ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, mutta antaa nilkeille tilaisuuden. Sen vuoksi nilkit tarvitsevat nöyryyttä ja mainostavat sen jalostavaa vaikutusta. Kipu ei jalosta, sinällään, mutta antaa perspektiiviä, kun tietää mitä se on.

Kärsiminen ei tee ihmisestä parempaa, mutta kärsivällisellä voi olla siihen tilaisuus.

Nyrkki on ahkeroinut aikansa ja saanut alemmankin saranatapin poikki ja paikaltaan. Nyrkki ja Valtuutettu yrittivät yhdessä saada nyt ovea kammetuksi auki, turhaan.

Nyt Boelle yrittää taas hivuttautua pystyyn. Liikkuminen sattuu, jokaisessa lihaksessa on hiekkaa, kuin simpukoissa, ja jokainen liike repii lihaksia, mutta hän kohottautuu taas jaloilleen, yrittämättäkään suoristautua hän lähtee kohden ovea, polttavaa rintaansa pidellen, kun Rouva sulkee hänen tiensä.

Poika yrittää ovelle, mutta liikkuminen sattuu, ja maailma on häntä nopeampi. Rouva tarttuu Boellen hiuksiin, joka yrittää riuhtaista itseään irti, mutta Rouva huitaisee häntä ensin laudan pätkällä silmäkulmaan ja sitten tuli Valtuutettu joka löi häntä nyrkillä nenää hipoen poskeen.

Pimeys, ei muuta.  Pimeys, taivaan harmaa korkeus, Boelle kurottaa sormensa pimeyden läpi, hän liitää, liitää pimeydessä, ja näkee kaiken sen lumen, joka hohtaa oudolla tavalla pimeyttä heijastaen. Hän kaarsi yli pimeydessä yli kotikaupunkinsa, korkeammalle, yhä ylemmäs,  läpi taivaan harmauden, kunnes sokaiseva valo tiputti hänet, tuska lävisti hänen siipensä, rintansa, kätensä.

Hän heräsi. Joka paikkaan sattui. Nyt elämä oli sellaista. Elämä nyt oli sellaista. Sellaista elämä nyt oli. Elämä oli sellaista nyt.

Silmänurkastaan hän näki kuinka Valtuutettu nai Rouvaa höyläpenkin päällä. Nyrkkiä ei näkynyt.

Oikeastaan hän haluaisi nukkua, kenties nähdä unta, ja… Voi kuinka hän toivoisi että tämä loppuisi. Hiljaisuutta, ei muuta.
Hän heräsi siihen että kasvoja kirvelsi ja avatessaan silmänsä, Boelle näki että Valtuutettu kusi häntä silmään. Jokainen sen kokee, mutta harvoin se oli näin konkreettista. Lämmin kusi kirveli hänen murjotussa nenässään, huulissa, silmänurkassa silmissä, ja sai hänet hereille. Ravistettuaan kullinsa ja pistettyään sen housuihin, hän ilmoitti leikin loppuneen ja vetäisi tämän olkapäästä pystyyn.
Haukka.
Boelle muisti haukan taivaalta. Ja hän muisti äidin kertomukset Böömistä talvella, ja hän muisti, miten oli katsellut kotkin silmin lumista maisemaa.  Vai kuvitellut? Väliäkö tuolla, se oli ollut kaunista, oli se tapahtunut tai ei. 
Valtuutettu tuuppasi pojan Nyrkille, joka nappasi tämän kiinni ja piti kiinni, kun Valtuutettu löi. Se oli päivän ensimmäinen suora isku vatsaan, ja Boellen verinen oksennus purskahti hänen suustaan pitkälle, sotkien valtuutetun takin. -”Helvetin äpärä!” ja kuittaus tuli rystypuolelta vasten kasvoja ja veri alkoi taas valua Boellen huulille.
Boelle ajatteli haukkaa, sen siipiä, ilmaa siipien alla, virtausta ja miten ilma kantoi häntä, suuteli hänen siipensä lentoon.

Sitten tuli isku rintaan, ja pojalta pääsi ensimmäinen tuskan ulvahdus, sillä se sattui pahemmin kuin iskut kasvoihin tai vatsaan. Valtuutettu löi saman tien lyhyen sarjan pojan rintaan, ja kehoitti tätä kertomaan miten oven saa auki. Joka iskulla pojan veren kirkkailta huulilta pääsi lyhyt ulvahdus.

Pojan ruumis eli ja kärsi, mutta poika ei ollut paikalla, hänen ajatuksensa, tahtonsa ja toiveensa olivat siitä poistuneet.
Miten se lumi olikaan ollut valkoista, ja miten siinä valkoisuudessa oli ollut kuitenkin aivan kaikki värit ja sävyt.  Ja miten kylmää oli ilma siipien alla.

Aamulla hän oli istunut pöydässä isän, äidin ja kuuden veljen kanssa, nyt hän lensi taivaan kirkkaudessa. Hän ymmärsi olevansa totaalisen yksin. Kukaan ei ollut hänen kanssaan. Oli vain hän. Vain hän oli. Hän Oli.

Sitten jokin osui häneen.
Boelle tipahti, ja lumi katosi.
Hän tippui, ja näki edessään kengän.
Hieno, englantilaismallinen kenkä.

Joku, jonka hän tiesi, se mies, jolla oli amerikkalainen auto, kysyi häneltä jotakin, jotakin joka olisi avain kaikkeen.  Miksi hänen olisi pitänyt tietää siitä mitään?

Lumi. Se lumi, joka oli kuusilla hänen äitinsä kotikylässä, kaukana Böömissä, Wienin tuolla puolen.
Boelle ajatteli lunta,  kun miehet riipivät takin hänen yltään.  Kipu välkehti jäisissä pisaroissa oksilla, kun ne koskivat hänen hellään rintaansa. Hän ajatteli kaiken peittävää valkoista lunta, joka kuitenkin kertoi kaiken, kun hänen kättään väännettiin. Hänen ruumiinsa värähti, kun hänen sormensa menivät sijoiltaan, mutta se ei kuitenkaan enää tuntunut Boellen asialta. 
Hän katsoi kaiken kertovan lumen läpi, miten ne repivät paidan hänen päältään, ja oli kuin olisi katsonut elävää taulua, kun taltta viilsi hänen ihoaan, ja veri, tummana ja kylmänä valui hänen kylkeään pitkin.
Kaareva kärkiset pihdit repivät hänen kädestään lapsuutta.

Se kylmä, mikä oli hänen sisällään jäähdytti hänen ruumiinsa kivut. Hänen sielunsa ympärillään oli niin paljon tyhjää, että mikään ruumiin tuska ei jaksanut sen yli ja pimeässä lyövät kivun salamatkin, näyttivät lempeiltä aamun pilkahduksilta, jotka kertoivat maailman kuitenkin olevan olemassa. Jossakin, lumen alla.

Boelle näki miten lumikiteet tiivistyvät näkymättömästä hänen eteensä.  Niin kaunista.
Tämä oli hänen ensimmäinen lumisateensa! Hiutaleita, suuria kuin katedraali, syntyi tyhjästä ja alkoi lipua majesteetillisena kuin taistelulaiva, johonkin kauas, alas, maahan. 

-”Meiltä loppuu aika!” Boelle kuuli jonkun sanovan.
Aika? Miten aika voi loppua.  Sitähän syntyy koko ajan, joka hetki, uutta aikaa, heti kun olet käyttänyt edellisen hetken, sinulla on jo uusi. 
Boelle avaa silmänsä. Jossakin kaukana on tulihehkuiset kissansilmät ja niiden takana kasvot, jotka tuijottavat häntä, uteliaana ja pahantahtoisina. 
-”Meidän pitää lähteä täältä, ennen kuin poikaa ehditään kaivata! ” Matala ääni hehkun takaa sanoi.
Nyt Boellen oli hyvin vaikea hahmottaa missä hän oli. Messeren verstas, mutta lumisateessa, kaikki kaiken paljastavassa lumessa.  Miten Messeren työhuoneessa saattoi sataa lunta?
Rouva käveli huoneen poikki, sinisessä puvussa ja katseli Boellea, uteliaana,  mutta samalla kireänä,  kumartui Boellen puoleen, ja kaatoi sitten jotakin nestettä hänen suuhunsa, hapanta ja lämmintä. 
-”Kerro nyt, miten oven saa auki! Nyt! Viimeinen tilaisuus!” 
Boelle ihmetteli, miksi tuo nainen puhui hänelle, mitä se tahtoi, ja kuka vastasi naiselle hänen suullaan.
”-Sama kude on meissä kuin mik’ unelmissa on ja lunta vain on lyhyt elämänne”

Rouva kallisti päätään, katseli ällistyneenä Boellea, ja tumppasi savukkeen tämän poskeen.  Boelle haistoi oman ihonsa käryn.
Boelle ihmetteli miten kylmä oli, ja miten Messaren työhuoneessa saattoi olla lunta. Sitten hän oksensi, verisen oksennuksen Rouvan käärmeennahkaisille varsikengille.  Kaiken kylmän takaa, Boelle tunsi, että joko osui häneen, osui lujaa ja raasti, mutta ei kuitenkaan häneen.  Se oli jossakin muualla.

Se oli outo tunne. Boelle tunsi itsensä samaan aikaan fyysisesti täysin murskatuksi, häneen kyllä sattui, mutta se ei jotenkin vaivannut häntä. Hän tiesi että mikään ei voisi vahingoittaa häntä, koska todellisuus loppui häneen, hän oli täydellinen, ja täydellisyys, joka sisälsi kaiken todellisen, oli jakamaton, koska siitä ei voi ottaa mitään pois, koska se on kaikki. Ulkopuolella ei ollut mitään. Paitsi lunta.

Boelle vain oli. Vain Boelle oli. Hän ei ollut kiinnostunut ajasta, hän vain tarkkaili. Mitään muuta todellista ei ollut.  Vain Boelle ja lumi.
Mitä muuta oli?
Värit.
Mitkä ovat Italian lipun värit.
Mistä tulevatkaan ranskanlipun värit ?
Mitä onkaan “väri” ?
Mikä on “lippu” ?
Mikä on “Italia” ?
Mitä on ”tuleva?”
Mikä on “mistä”?
Mikä on “on” ?
Mikä on “mikä” ?
Mikä on “?”?
Mikä on “””?

Boelle makaa lattialla, lähellä höyläpenkkiä, ja katselee sen alla, kolosessaan olevaa avainta. Sitten hän näkee sen,  naulan, lähellä höyläpenkin jalkaa, ja sieltä se hehkuu kuin lumi kuutamossa. Hitaasti hän liikuttaa kättään, ehkä kolmen viikon kuluttua hänen kätensä tulee naulan päälle. Viikossa hän saa naulan pikkusormella kämmenpohjaan. 
Kuukaudessa Boelle saa siirretyksi naulan siihen käteen, jossa etusormi ja peukalo toimivat.  Hän yrittää saada jalkaansa johonkin, yrittää muistaa sen, miten seisotaan.

Joku tarttuu Boelleen, nostaa hänet pystyyn, joku lyö häntä, jollakin kovalla, mutta joustavalla. Sitten hän näkee sen, mitä on ajatellut, seinässä on pistorasia. Pistorasia on siinä, lumen peitossa, mutta se on siinä.

Joku kannattelee häntä, ja metallinen viivotin iskee selkään, ja samalla hetkellä Boelle työntää naulan pistorasiaan.  Kaikki lumi hehkuu värejä joita hän ei ole ikinä ennen nähnyt.

Boelle tipahti lattialle. Sähkö kulki Boelleen ja hänen kauttaan Rouvaan ja Valtuutettuun.
-”Quella grandissima puttana di Eva! ” Rouva tiputti viivottimen kädestään lattialle ja piteli kättään ja valtuutettu käveli takaperin, törmäsi höyläpenkkiin ja oli kaatua.

-”Tappoiko se itsensä? Se perkele tappoi itsensä!”
Rouva painoi kättään rintaansa vasten, ja kirosi vielä, sitten kumartui Boellen yli.

“-Taisi… Se perkele, tosiaan taisi tappaa itsensä!”  Rouva katseli epäuskoisena Boellea lattialla. “Sähköllä! Saatana!”
-”Mitä me nyt tehdään?” Nyrkin matala ääni kysyi sivummalta.  Rouva katseli ympärilleen raivoisasti ja Valtuutettu ihmetteli edelleen Boellea.
”-Se perkele tappoi itsensä! Voi perkeleen perkele! Tappoi!” Sitten hän katsoi Rouvaa, pelokkaana. -”Miten me nyt saamme ne paperit! Sanokaa nyt, miten helvetissä saamme ne paperit!” -”Turpa kiinni! Yritän miettiä!” Rouva huusi, katse harhaillen ympäri huonetta.  Rouva käveli pariin kertaan työhuoneen päästä päähän, löi ovea joka sulki hänen tiensä, ja kääntyi sitten miehiin päin. 
-”No! Perkeleen perkele!” ja sitten rauhallisemmin -”Tämä ei nyt mennyt niin kuin Isola di Ponzalla! Me ei saada niitä papereita! Mutta  voidaan toivoa, että saadaan pelatuksi aikaa!  Poltetaan koko paska!” Selitti Rouva suunnitelman miehille, jotka eivät selvästi näyttäneen ymmärtäneen.
-”Jos Ludovicon paperit palaa, se joutuu tekemään ainakin osan työstä uudelleen, ja me saadaan aikaa.” selitti Rouva nyt rauhallisemmin.

Boelle tunsi ilman kantavan häntä hämmästyttävän voimakkaana,  näki hehkuvan lumen mustempana ja hehkuvampana kuin koskaan, ja sen alla lumisen Bragalonen, joka hehkui oudolla tavalla kaikkia sateenkaaren värejä.  Paikasta, missä joskus oli ollut San Michelen ja Santa Ignotan kirkko, loimusi värikäs tähti, ytimestään kirkkaampa kuin mikään,mitä Boelle oli koskaan nähnyt, mutta siltikään se ei häirinnyt,. Tähdestä lähti kuin sädehtiviä siimoja yli kaupungin. Boelle seurasi varmana siitä, että juuri se veisi hänet perille, yhtä siimoista, Radda-joen varta kaupunkiin,  Hotelli Obrigadon eteen, ja kadulle sen vierellä, di Stefanon apteekkiin, sen takapihalle, missä farmaseutti Bustianu di Passofinale ylitti juuri pihaa.  Boelle muodosti yhden äänettömän lauseen -”Isä, hae minut pois!” ja tipahti välkkyvään pimeyteen.

Rouva katseli seinää vastaan lysähtänyttä Boellea, kumartui kohden, ja sanoi -”Oli se helvetin sisukas äpärä!” ja kosketti, kuin epäuskoisena, pojan veristä otsaa. Kuinka outoa, kuin se olisi jo kylmennyt. Sitten hän tunsi jotakin outoa, kuin elohiiren sormessaan. 
Kuin sykkeen.
Elikö se perkele vielä? 
Ei?
Hän kokeili kunnolla, koko kädellä pojan kaulaa. Kylmä, ei pulssia.

Rouvan sormi, se elohiiri tuntui siinä vieläkin. Ja aivan selvästi se tärisi, kaksi viimeistä niveltä, pienenä väreenä, ja se vaivasi Rouvaa. Hän otti toisella kädellä siitä kiinni, se tuntui viileältä, ja puristi sitä kunnolla ja hänestä tuntui että elohiiri antoi periksi.  Sormi vain tuntui ikävältä, niin kuin siinä olisi ollut jotakin sisällä, jokin elävä.
-”Hae autosta bensiinikanisteri!” Rouva ohjeisti Valtuutettua, ja sinä, Nyrkille viitaten -”Sinä etsit täältä jotakin palavaa. Laitat tuohon oven eteen!”
Rouva hieroi sormeaan. Elohiiri palasi. Hänestä tuntui että että jokin liikkui etusormesta hiljaa kämmenen selkään. Iho värisi, niin kuin elohiiri olisi ryöminyt rystysen yli.  

Nyrkki oli löytänyt vähän puutavaraa ja höylänlastuja, ja Rouva viittasi oven suuntaan. Kohta tuli Valtuutettukin paikalle “Saatana että sitä lunta tulee! “Ja jatkoi vaivalloisesti kanisteria nostaen “Tämä onkin ihan täysi!”
”-No ei sitä varmaan paljon tarvita.” Vastasi rouva, kättään hieroen. “ Jos vedät tuohon yhden lorotuksen höyläpenkiltä ovelle ja tuon oikeanpuoleisen häkkivaraston ovelle.”
Nyrkki kasasi kasan puita ovea vasten, ja kun Valtuutettu oli kaatanut bensiini vanan koko huoneen pituudelta, he kaikki pysähtyivät hetkeksi. 
-”Onko pojan raato hyvä noin?” Kysyi Valtuutettu. ”Jos se olisi lähempänä ovea, voisi näyttää siltä, että on yrittänyt pois?” Rouva katsoi, hieman yllättyneen näköisenä Valtuutettua.
”Siirrä se, tuonne nurkkaan!” Rouva ohjasi vielä Nyrkkiä, ja tämä retuutti vielä pojan ulko-oven puoleiseen päähän, likelle toista häkkivarastoa, jossa näytti olevan jotakin rautoja.  Kun hänen kätensä hipaisi Boellen rentoa kättä, sen kylmyys tuntui hätkähdyttävältä.  kohtaan, missä kämmenselkä kosketti poikaa, jäi kylmä tunne vielä sen jälkeen kun hän laski pojan, hellemmin kuin koskaan tämän eläessä, lattialle, työpöydän ja seinän väliin.
Rouva katseli vielä huonetta.
Nyökkäsi sitten Nyrkille, -”Pistä palamaan tuo kasa oven luota, kyllä se siitä leviää” Elohiiri nyki nyt rouvan kyynärvarressa, aivan kyynärtaipeen sisäpuolella, tuntui kuin vapiseva etena ryömisi ihon alla, niljakas ja kylmä. 
Rouva ja Valtuutettu katsoivat, kuinka Nyrkki yritti sytyttää tulta, mutta tällä oli hieman vaikeuksia, vasenta kättä paleli ja se oli hieman puutunut. Ulkoa tuleva kylmä ei sopinut enää vanhenevalle sotilaalle.  Mutta kun tuli syttyi, lähtivät kaikki ripeästi ulos.
”Tuleepa sitä helvetisti!” sanoi ovelle tullessaan Nyrkki lumisateesta, ja hieroi kylmissään olevaa  kättä takkiin,  ennen kuin painoi oven kiinni takanaan.  Kolme hahmoa käveli lumisateessa kellanvaalealle Pacardille, nainen olkavarttaan hieroen.

Rouva meni etupenkille, Nyrkki taakse, ja Bragalonen valtuuston nuorin valtuutettu käänsi auton, ja silloin, välähdystä ennen kuin he poistuivat pihasta . Rouva vielä vilkaisi rakennusta takanaan vielä kerran, pidelleen kiinni elohiiren vaivaamasta olkavarresta, ja yhä sankkenevan lumisateen läpi näytti aivan siltä, niin kuin ovi olisi ollut auki, ja siinä seissyt kaita ja pitkä hahmo.

Voitte kommentoida myös FB:ssä