Avainsana: talvi

Sydäntalvella Lihin palaa takaisin

Julkaistu tekijä admin

Talven pimein aika kääntää esiin toisenlaisia sivuja

 

Toisenlaisia, joita en oikeastaan halua.

En sano, että ne olisivat huonoja.

Ne eivät niitä, joita haluaisin kirjoittaa, mutta arvatkaa kysytäänkö minulta?

Marraskuun lopussa Lihin alkaa vaeltaa liki 1000 neliön talossaan, kurkistella pihalle, käy lyhyen hämärän jälkeen rannassa, kuuntelemassa miten aallot soittavat kaisloja riitettä vasten ja katsomassa, miten naapureiden näkymättömistä ikkunoista kimmeltää valo puihin laskeutuneessa kuurassa.

Joulukuun puolen välin tuntumassa käy fysioterapeutti ennen lähtöään etelään ja sen  jälkeen ei Lihinin talossa enää käy kuin näkymättömät lähetit, joka jättää ruuan autotallin kaappiin ja litteät pehmeät paketit eteisen eteisen hyllylle.
Sitten  tietysti rouva Hodzic, joka pyyhkii olemattoman lian kivisiltä lattioilta, pölyttää taulujen kehykset  ja veistokset, tyhjentää tiskikoneen, pesee osan pyykeistä, pussittaa puvut ja paidat odottamaan pesulan lähettiä.
Ja sitten rouva Hodzic katoaa muutamaksi viikoksi omaan elämäänsä.  Lue lisää ”Sydäntalvella Lihin palaa takaisin” →

Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956

Julkaistu tekijä admin

Lumi lankesi kaupungin ylle, kuin miljoonat pienet enkelit olisivat leijailleet tuulessa. Jäisin siivin ne liitivät yli kaupungin kattojen, lankesivat vanhojen kujien kanjoneihin ja hyisin kynsin tarttuivat kaupungin kaiken kirjaviin seiniin, joiden tiilet ja rappaukset oli huurre ja pakkanen tasoittanut monen sävyiseksi harmaakseen.
Ylikomisario Capratorrente meni niska kyyryssä ylös, kotia kohden, ja kääntyi sitten yhdelle niistä pienistä kujista, jotka olivat hieman paremmin suojassa lumelta ja tuulelta. Kujan laidalla olevien luukkujen takaa tulivat ihmisten tuoksut, polttoöljy, hiili, hiki, tupakka, kiima, sipuli, tomaatti, muna ja kala, ne tuoksut joista kaupungin maku syntyi, mutta kaikki oli kääritty tämän kummallisen talven kylmään ja lumeen. Lue lisää ”Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956” →

Perinne.

Julkaistu tekijä admin

Pari kymmentä vuotta, siitä asti, kun poika muutti kotoa, olemme jossakin vaiheessa loppukesästä, syöneet parvekkeella vaimoni kanssa, sitten katsoneet elokuvan ja tulleet parvekkeelle, iltaan joka vielä on lämmin, mutta hieman kylmän alta, kuin muistuttaakseen talven olevan tulossa.
Hämärässä illassa syöneet yksinkertaiset, kardemummaiset pullat ja juoneet suuret kupit kaakaota, jossa on seassa kohtuullisesti brandyä ja sokeria ja muistaneet sen, että syksyn perällä vaanii talvi.

Tämä vuosi on ollut aika raskas.
Tuttuja ja omaisia on sairastunut ja kuollut, hääpäivän vietto meni niin kuin meni, kun Italia oli suljettu.

Mutta kuka tietää, miten vuoden päästä.

Miksi 1956

Julkaistu tekijä admin

Minulta on kysytty, että miksi minun novellini sijoittuvat aina menneeseen aikaan.
Ihan ensin, ensimmäinen Bragalone-tarina, jonka kirjoitin liki 20 vuotta sitten oli tunnelmaltaan etäinen, menneen maailman kaltainen, joka ei sijoittunut selvästi muualle, kuin sodan jälkeisen ajan Italiaan, ilman vuotta, mutta ilmapiiri oli nostalginen ja kiireetön.


Muut tarinat sijoittivat Bragalonen tarkemmin, saarelle, länsirannalle, kaupunkiin, joka oli jossakin välimerellisten kulttuuripiirien rajalla.

Sitten kirjoitin novellin Bragalonen laulaja, jossa pakkanen on tärkeä osa tarinaa. Se lukitsi monta tarinaa sitten vuoteen 1956, jolloin helmikuu oli hyytävin Italiassa vuosisatoihin.

Bragalonen tarinat eivät ole jatkokertomuksia, siten kuin yleensä ajatellaan, vaan tarinoiden verkosto, ja lukitsi sitten Bragalonen laulaja koko joukon muita tarinoita samaan aikaan, Bragalonen hyvä lukija sivuaa laulajaa, ja Bragalonen hyvä lukija viittaa Bragalonen rakastavaisiin, jotka taas…   

Ja samat hahmot ovat edelleen mukana, jotka olivat ensimmäisessä tarinassa.

Sitten on etäännyttäminen.
Vaimoni on ehdottanut että voisin kirjoittaa lapsuuten Malmista Helsingissä.
Ehkä joskus voinkin, mutta nyt en.
Kun sijoitan tarinan mielikuvitukselliseen kaupunkiin 63 vuoden taakse, saan tilaa. Vaikka poiminkin tarinoihin juttuja lapsuudestani, silti ne eivät ole totta, eikä kukaan pääse sanomaan, ettei se noin ollut, koska Bragalone on juuri sellainen millaiseksi minä sen ajattelen, pienehkö kaupunki saarella, joka kovasti muistuttaa Sardiniaa, mutta ei kuitenkaan ole, outona vuotena sodan jälkeen, juuri kun massaturismi oli syntymässä.

Eikä ne kaikki menneeseen sijoitu. Vain Bragalonen tarinat.

Kohtaaminen katedraalin edessä

Julkaistu tekijä admin

Ylikomisario Capratorrente seisoi kylmissään aukion laidalla ja katseli miten miehet yrittävät lapioida lunta  kaduilta aukion puolelle. Kitin värinen päällystakki oli suurin mitä hän oli Bragalonesta löytänyt, ja se oli samaan aikaa hieman liian lyhyt ja selvästi suuri.  Vaikka hänellä oli alla tavanomainen harmaa pukunsa, ja vanha, jo nuoruusvuosilta mukana kulkenut vihreävillapaitansa, päällystakki oli hänelle liian suuri, ja kurottu solmitulla vyöllä.
Rouva Capratorrenten lukemattomiin hyveisiin ei kuulunut loistavan neulojan lahjat ja hänen miehelleen kutoma pipo näytti pikemminkin baskerin ja pannumyssyn epäsäätyisestä suhteesta syntyneeltä teatterirekvisiitalta, kuin ylikomisarion työssään käyttämältä päähineeltä. 
Capratorrente sormia paleli, vaikka hänellä oli hansikkaat kädessä ja kädet taskussa, mutta ajatteli, että kestävänsä vielä sen tovin, että pääsisi kahville, kunhan Väärä-Rossi tulisi. 
Kun hän tunnusteli oloaan, kaikki muut osat tuntuivat kärsivän kylmästä paitsi jalat, jotka olivat hänen kauan palvelleissa ja hyvin hoidetuissa alppikengissään, joiden merkitys hänen elämässään oli ollut vuosia lähinnä nostalginen, kuin laatikossa säilytetty pala vapaata nuortamiestä perheellisen miehen kaapin perällä.  Nyt, viimeiset kymmenen päivää vanhat alppikengät olivat olleet hänen tärkein vaatteensa. Vaikka hän olikin ostanut viime viikolla uudet vuoristoon ja talveen sopivat kengät Genovan matkalla, joiden hinta aiheutti hänelle pistoksen perheellisen miehen omassatunnossa, nämä vanhat alppikengät tuntuivat silti jalassa paremmilta. Jos hän olisi asiaa ajatellut, hän olisi tajunnut, että alppikengät muistuttivat häntä partisaanivuosista, jolloin hän oli tehnyt osansa vapaan Italian eteen.
Liike silmänurkassa sai Capratorrente kääntämään päätä, ja hänen kapeille kasvoilleen nopeasti kasvanut musta sänki pisti vastaan harmaata villaista kaulaliinaa vasten. Lue lisää ”Kohtaaminen katedraalin edessä” →

Talven edessä

Julkaistu tekijä admin

Syksy tulee

Roiskii siemenet martoon maahan.

Joet kylmenevät

Hautajaisissa Ernst puhuu

Tärkeintä on olla aito

Kaukana pauhaavat kellot

Ja tyttöjen kädet puhuvat kielillä

Tiedämme kyllä

Kenelle sellot soivat

Ja sitten aikamerkki

Joulukuun idussa

Se ei olen nyt, vaan viidestoista päivä

Kaikki saa valkean vaipan

Siitä tiedämme vuoden vanhaksi

Saaneen ET-lehdestä ohjeen: soittakaa kotiin

Sitten, tammikuussa, kun käpy on jäässä

Väännämme konepajalla valssilla tangon

Jalassa villasukat ja monoset

Lennämme satumaahan foliosiivin

Näemme Leonardon hiilikädenjäljen

Kuinka mestari antoi juovalle kasvot

Sitten, auringon säde taittuu helmestä

Kuusen kärjestä spektriksi

Talviset toverit muistavat

Lunta vain on lyhyt elämämme

Ja katoavat pihalta kesken leikin

Vain pikisilmät jäävät pälviin

Yhdessä voimme katsoa kartasta

Minne he menivät sokein silmin ja kalpein kasvoin

Maailman laidalta löydämme totuuden:

Kaikki purot päätyvät meriin

Ja siellä Sulawesien määrä on vakio.

Bragalonen kaunein poika. Jälkimmäinen osa.

Julkaistu tekijä admin

Tämä on loput tarinasta Bragalonen kaunein poika. 
Tai kenties vain alkua. 

Boelle retkahti iskun voimasta, ja olisi kaatunut, jos Nyrkki ei olisi pitänyt häntä edelleen otteessaan. Häntä oli lyöty ennenkin. Jos pojalla on kuusi isoveljeä, häntä on lyöty, ja jos perheessä on yksikin nyrkkeilyä harrastanut isoveli, on pikkuveli sen verren päässyt osalliseksi, että on jonkun haastanut, ja tullut lyödyksi. 
Mutta näin.
Aikuinen mies löi häntä.
Ei mitään harjoituslyöntiä.
Ei leikillistä tuuppaisua.
Häntä lyötiin, koska hänelle halutiin pahaa. 

Hän värähti, hän tunsi jotakin, jolle hänellä ei ollut nimeä. 
Boelle häpesi ja tunsi samalla sellaista raivoa, ettei ollut tuntenut koskaan.
Ihoa pisteli, rinta kohoili, ja se tunne, mikä oli vielä raivon alla, kasvoi. Ja Boelle tiesi, että hänen pitäisi saada se kuriin. Hän tiesi mikä on oikein ja mikä väärin, ja tämä on väärin.

Nyrkki kaiveli Boellen taskut sen enempiä selittämättä, ja heitti tantereelle sen, mikä ei häntä kiinnostanut, kunnes löysi kahden avaimen nipun, teräsrengaalla kiinni. Saatuaan avaimet Nyrkki tuuppasi pojan Valtuutetulle kuin takin.

Iskun voima soitti vielä Boellen korvia, kun Valtuutettu tuuppi häntä Nyrkin ja Rouvan perässä, jotka lähestyivät talon takaovea, josta poika oli vain muutama minuutti aikaisemmin tullut ulos. 
Nyrkki työnsi avain lukkoon ja väänsi, mutta vaikutus ei ollut toivottu, ja mies vaihtoi suuntaa, mutta siitä ei ollut vieläkään apua, yritti sitten taas toiseen suuntaan, puolitoista kierrosta, mutta vailla tulosta.  Samaa jatkui vielä tovin, ja sitten kirosi Rouva. 
-”Annan minä kokeilen, olen tainnut kuulla tällaisesta!”  Ja Rouva sinisessä puvussa työnsi Nyrkin sivuun, otti avaimen käteensä, käänteli hetken, otti sittien avaimen lukosta, ja työnsi sen takaisin, mutta ei yhtä syvälle, väänsi neljänneskierroksen, työnsi pienen matkaa, ja käänsi taas neljäänes kierroksen, sitten vielä syvemmälle, ja puolikierrosta takaisin päin. 
Rouva vilkaisi miehiin olkansa yli -”Kolmivaihelukko, vanha keksintö, mutta hyvin harvoin käytetty!” ja veti alistuneesti narahtavan oven auki, ja astui sisään.
Seurue marssi läpi työhuoneen, Rouva suoraan eteensä katsellen, miehet ympärilleen vilkuillen ja Boelle katse lattiaa haraten.  Rouva katseli ovea, ja kädessään olevia avaimia. Avaimia oli kaksi, suunnilleen samanlaiset, mutta toinen oli lyhyt ja toinen pitkä.

-”Kumpi avain käy tähän oveen?” Rouva kysyi kääntyen samalla katsomaan Boellea.
Boelle tuijotti jalkojaa.

”Kumpi avain!”
Boelle yritti olla, kuin ei olisi paikalla laisinkaan. Lue lisää ”Bragalonen kaunein poika. Jälkimmäinen osa.” →

Bragalonen kaunein poika

Julkaistu tekijä admin

31.1.1956
Raffaello di Passofinalen tiesivät kaikki Bragalonessa. No, melkein kaikki. Ne, jotka olivat hänet nähneet, muistivat hänet ja häntä kutsuttiin Beddu Boeleksi, kauniiksi Boeleksi ja luokkatoverit nimittivät häntä vain Boeleksi.

Hänen silmänsä olivat oudon väriset- Lähinnä niitä voisi sanoa kullanruskeiksi, mutta silloin tällöin, päivänvalossa, ihmiset voisivat vannoa, että niissä oli sininen välähdys.

Boele oli kaita ja pitkä, kuten pojat tapasivat olla siinä vaiheessa, kun miehuudesta ei ollut vielä merkkiäkään, mutta tarkkasilmäisimmät tiesivät sen jo lymyävän jossakin, kuin muuttohaukan taivaan kirkkaudessa

Koulusta kotiin poika kulki verkkaan, mutta viivyttelemättä, ja sen jälkeen lähti viemään apteekin paketteja polkupyörällä, joka oli vielä hieman liian iso hänelle, mutta vain hieman, ja sillä hän viiletti sen verran lujaa, että jos jollakin oli jotakin pahaa sanottavaa hänestä, se johtui siitä, miten hän ajoi ihmisten takkeja hipoen.

Tummanvihreä polkupyörä oli valunut perheessä pojalta toiselle.

Pyörä oli seurannut perhettä Bolognasta Bragaloneen, ja ensin sillä oli ajanut isä, Bustianu, mutta muutaman vuoden päästä sen oli jakanut isän kanssa vanhin veljeksistä, Zemu.

Boelle oli nuorin heistä, ja kuten kuusi vanhempaa veljeä, olivat kukin vuorollaan hoitaneet samalla polkupyörällä apteekin lähetin tehtäviä iltapäivisin. Nyt Boelle ja toiseksi nuorin veljeksistä, Jolzi, hoitivat homman yhdessä, Boelle teki ensimmäisen 

kierroksen, ja Jolzi toisen, mutta jos isoveli ei ollut paikalla ajoissa, hoiti Boelle molemmat reitit.

Boelle teki mielellään töitä, ja apteekin lisäksi hän sai hoitaa monen sairaan tai vanhan ihmisen asioita saman tien, ja sillä kaikki pitivät hänestä ja luottivat häneen. Jos hän teki Jolzin reitin, hän maksoi reitiltä saaduista lisätöistä puolet veljelleen, vaikka arvasikin, ettei veli luultavasti olisi saanut näitä töitä, mutta olisi voinut saada.

Sinä päivänä ylimääräisiä töitä oli niin paljon, että Boelle oli vähän myöhässä, ja isoveli odotti häntä oma kuormansa valmiina, hyvällä tuulella. Jostakin syystä Jolzia aina ilahdutti, jos Boellella meni pitkään, se saattoi olla veljellistä rakkautta, koska pikkuveli oli tienannut ylimääräistä, tai jonkinlaista kilpailuviettiä, kun yleensä nopea pikkuveli oli tänään ollut hidas.

Oli syy Jolzin iloon mikä hyvänsä, hän ilmaisi sen kahdenkeskisellä vitsillä -“No, David!” viitaten siihen, miten oli kuullut Sisar Mannuellan kerran vertaavan pikkuveljeä Donatellon Davidiin.  Boelle punastui veljen kiusoittelusta, mutta silti se tuntui hyvältä, ja samaan aikaan tuntui, kuin joku olisi vaaninut häntä.

Kun Jolzi lähti kierrokselle,  Boelle haki laukkunsa apteekin tiskin alta ja lähti kotiin tekemään läksynsä. Lue lisää ”Bragalonen kaunein poika” →

Isäni kuva

Julkaistu tekijä admin

Tuli saatana sanomaan, ettei täällä pidetä sopimuksia!

Saatte, perkele, olla varmoja, että minä sen sopimuksen luin,

luin joka merkin, niin kirjaimen kirjaimelta, ja katselin pilkut viimeisen päälle, edestä ja takaa!

Ja minä tiedän, jumalauta, mitä siinä sopimuksessa lukee.

“Varastoon toimitettuna!”

Se ei tarkoita, että ne jätettäisiin ovipieleen.

Eikä se tarkoita, sitä, että ne jätettäisiin johonkin pihamaalle.

Jumalauta, että tätä hankea on, saatana. 300 metriä, perkele!

Jos siinä sopimuksessa lukisi, pihalle toimitettuna, niin, saatanan saatana, ne toimitettaisiin pihalle.

Perkele, että tätä lunta on. Mitä se tekee? Tieltä varastolle, 300 metriä, ja noin puolikuutiota neliöllä?

Mikä helvetti siinä on, että ihmiset yrittää luistaa sopimuksista!

Varastoon toimitettuna! Ei tienvarteen, ei pihamaalle, eikä traktorin lavalle, vaan varastoon!

Että laitettaisiin muka säkit johonkin tienvarteen, ja isäntä ne siitä veisi!

Lunta on, perkele, koko tien leveydeltä puolisen metriä, ja koko matkan, saatana! 300 kuutiota!

Niin perkele. Nyt on sitten viskottu Vanhalaukan isännän riihitien lumet sivuun ja viety, perkele, koko saatanan kuorma varastoon!

Älköön, jumalauta, kukaan sanoko, ettei Kotajärven Kuljetus, Perkele, pidä sopimusta joka saatanan pilkun päälle!

Valtion puputehdas ja 1939/100F

Julkaistu tekijä admin

Aikoinaan hämmästyin ensimmäisellä Hämeenlinnan reissullani tekstiä tehtaan seinässä.

VALTION PUPUTEHDAS

hassusti osunut oksa sai asiat näyttäytymään oudossa valossa.

Jokseenkin tasan neljä vuotta sitten meni konkurssiin Suomen viimeinen paitatehdas, Lahdessa toiminut Jousi-paita.

Tämä palautti minun mieleeni mitä ajattelin kun kuulin että Valtion pukutehdas lopettaa.

Minä tiedän, että minä en olisi voinut sitä tehdä, vaan jos vaikka olisinkin, olisin tarvinnut pätevää hallintomiestä ja paljon rahaa, mutta, mutta, mutta…

Jos minulla olisi silloin ollut oikeat palikat hallussa, olisin esittänyt että Valtion Pukutehdas käyttää hyväksi sen ainutlaatuisen tarinan minkä siitä olisi voinut kertoa.

Suomen armeija taisteli ylivoimaista vihollista vastaan Talvisodan ankarissa pakkasissa, olosuhteissa joissa Puna-armeija hyytyi, Suomi taisteli ja sai aikaan kunniallisen rauhan hirvittävän vihollisen kanssa. Tämä Valtion Pukutehtaan tamineissa.

Sitten luotaisiin kuva Suomesta, maassa jonka pääkaupungin keskilämpötila on 6 astetta, joka on luonut kukoistavan teollisuuden, vaikka suuren osan vuotta maa on jäässä ja merikin metrin syvältä, ja siitä jäästä on revitty menestys, taistelemassa vyötäröön asti hangessa, kaatamassa puuta, repimässä sitä metsästä tehtaalle.

Ja kerrottaisiin suomalaisista, jotka kalastavat avannoista vedettävillä verkoilla, ja rikkovat jäätä jäänmurtajilla, jotta saisivat metsän kylmyydestä tuotetut tuotteensa markkinoille.

Kerrottaisiin kylmälaboratorion ennätyksistä.

Ja kerrottaisiin, että jos jossakin on kylmää, siellä on suomalainen, sillä suomalainen tietää mitä kylmä on, ja miten siltä suojaudutaan.

Valtion pukutehdas olisi uudistettu tarinan, ei tuotteiden pohjalta.

Vanhoista tuotteista olisi jätetty muutama liikelahjatuote, mutta muutoin tuotanto olisi suunnattu erikoisvaatteisiin äärimmäisiin olosuhteisiin. Arktisille alueille, porauslautoille, vuoristoihin, merille. Yhdistetty tarinaan korkean teknologian tuotteita, mittareita, antureita, älyvaatteita, termoplastiikkaa… Mitä olisi tarvittu, mutta idea olisi ollut, jos työskentelet pakkasessa, laiminlyöt turvallisuutesi, kuin Puna-armeija vuonna 39, jos vaatteitasi ei ole tehnyt se, jolla on eniten kokemusta kylmästä.

Ja sitten uusi nimi.

Kansainvälinen.

Legendaarinen.

Nimi jossa on tarina.

WinterWear 39°

Äärimmäinen ratkaisu, äärimmäisiin olosuhteisiin.

Fanien kesken vain WW.