Avainsana: talvi

Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956

Lumi lankesi kaupungin ylle, kuin miljoonat pienet enkelit olisivat leijailleet tuulessa. Jäisin siivin ne liitivät yli kaupungin kattojen, lankesivat vanhojen kujien kanjoneihin ja hyisin kynsin tarttuivat kaupungin kaiken kirjaviin seiniin, joiden tiilet ja rappaukset oli huurre ja pakkanen tasoittanut monen sävyiseksi harmaakseen.
Ylikomisario Capratorrente meni niska kyyryssä ylös, kotia kohden, ja kääntyi sitten yhdelle niistä pienistä kujista, jotka olivat hieman paremmin suojassa lumelta ja tuulelta. Kujan laidalla olevien luukkujen takaa tulivat ihmisten tuoksut, polttoöljy, hiili, hiki, tupakka, kiima, sipuli, tomaatti, muna ja kala, ne tuoksut joista kaupungin maku syntyi, mutta kaikki oli kääritty tämän kummallisen talven kylmään ja lumeen. Lue lisää ”Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956”

Miksi 1956

Minulta on kysytty, että miksi minun novellini sijoittuvat aina menneeseen aikaan.
Ihan ensin, ensimmäinen Bragalone-tarina, jonka kirjoitin liki 20 vuotta sitten oli tunnelmaltaan etäinen, menneen maailman kaltainen, joka ei sijoittunut selvästi muualle, kuin sodan jälkeisen ajan Italiaan, ilman vuotta, mutta ilmapiiri oli nostalginen ja kiireetön.


Muut tarinat sijoittivat Bragalonen tarkemmin, saarelle, länsirannalle, kaupunkiin, joka oli jossakin välimerellisten kulttuuripiirien rajalla.

Sitten kirjoitin novellin Bragalonen laulaja, jossa pakkanen on tärkeä osa tarinaa. Se lukitsi monta tarinaa sitten vuoteen 1956, jolloin helmikuu oli hyytävin Italiassa vuosisatoihin.

Bragalonen tarinat eivät ole jatkokertomuksia, siten kuin yleensä ajatellaan, vaan tarinoiden verkosto, ja lukitsi sitten Bragalonen laulaja koko joukon muita tarinoita samaan aikaan, Bragalonen hyvä lukija sivuaa laulajaa, ja Bragalonen hyvä lukija viittaa Bragalonen rakastavaisiin, jotka taas…   

Ja samat hahmot ovat edelleen mukana, jotka olivat ensimmäisessä tarinassa.

Sitten on etäännyttäminen.
Vaimoni on ehdottanut että voisin kirjoittaa lapsuuten Malmista Helsingissä.
Ehkä joskus voinkin, mutta nyt en.
Kun sijoitan tarinan mielikuvitukselliseen kaupunkiin 63 vuoden taakse, saan tilaa. Vaikka poiminkin tarinoihin juttuja lapsuudestani, silti ne eivät ole totta, eikä kukaan pääse sanomaan, ettei se noin ollut, koska Bragalone on juuri sellainen millaiseksi minä sen ajattelen, pienehkö kaupunki saarella, joka kovasti muistuttaa Sardiniaa, mutta ei kuitenkaan ole, outona vuotena sodan jälkeen, juuri kun massaturismi oli syntymässä.

Eikä ne kaikki menneeseen sijoitu. Vain Bragalonen tarinat.

Kohtaaminen katedraalin edessä

Ylikomisario Capratorrente seisoi kylmissään aukion laidalla ja katseli miten miehet yrittävät lapioida lunta  kaduilta aukion puolelle. Kitin värinen päällystakki oli suurin mitä hän oli Bragalonesta löytänyt, ja se oli samaan aikaa hieman liian lyhyt ja selvästi suuri.  Vaikka hänellä oli alla tavanomainen harmaa pukunsa, ja vanha, jo nuoruusvuosilta mukana kulkenut vihreävillapaitansa, päällystakki oli hänelle liian suuri, ja kurottu solmitulla vyöllä.
Rouva Capratorrenten lukemattomiin hyveisiin ei kuulunut loistavan neulojan lahjat ja hänen miehelleen kutoma pipo näytti pikemminkin baskerin ja pannumyssyn epäsäätyisestä suhteesta syntyneeltä teatterirekvisiitalta, kuin ylikomisarion työssään käyttämältä päähineeltä. 
Capratorrente sormia paleli, vaikka hänellä oli hansikkaat kädessä ja kädet taskussa, mutta ajatteli, että kestävänsä vielä sen tovin, että pääsisi kahville, kunhan Väärä-Rossi tulisi. 
Kun hän tunnusteli oloaan, kaikki muut osat tuntuivat kärsivän kylmästä paitsi jalat, jotka olivat hänen kauan palvelleissa ja hyvin hoidetuissa alppikengissään, joiden merkitys hänen elämässään oli ollut vuosia lähinnä nostalginen, kuin laatikossa säilytetty pala vapaata nuortamiestä perheellisen miehen kaapin perällä.  Nyt, viimeiset kymmenen päivää vanhat alppikengät olivat olleet hänen tärkein vaatteensa. Vaikka hän olikin ostanut viime viikolla uudet vuoristoon ja talveen sopivat kengät Genovan matkalla, joiden hinta aiheutti hänelle pistoksen perheellisen miehen omassatunnossa, nämä vanhat alppikengät tuntuivat silti jalassa paremmilta. Jos hän olisi asiaa ajatellut, hän olisi tajunnut, että alppikengät muistuttivat häntä partisaanivuosista, jolloin hän oli tehnyt osansa vapaan Italian eteen.
Liike silmänurkassa sai Capratorrente kääntämään päätä, ja hänen kapeille kasvoilleen nopeasti kasvanut musta sänki pisti vastaan harmaata villaista kaulaliinaa vasten.

Isä Pozzo oli tullut ulos arkkipiispan palatsista, vierellään joku toinen, lyhyempi mies, jota Capratorrente ei tunnistanut, mutta kun lumipenkan takaa tuli esiin suuri harmaan kirjava, saattoi ymmärtää miehen olevan se ulkomaalainen kreivi jolla oli talo Jokikadulla.
Pelkästään kreivin näkeminen piispanpalatsin ovella olisi ollut kiinnostavaa, mutta isä Pozzon ja kreivin näkeminen yhdessä oli jo erikoista. Kreivi ja isä Pozzo vaihtoivat keskustelivat ja ilmassa leijuvan höyryn rytmi ja määrä kertoivat kumpi oli milloinkin äänessä. 
Kreivi oli pukeutunut asianmukaisesti, kuten Böömissä nuoruutensa viettäneeltä saattoi odottaa, talvisäähän, mutta isä Pozzo näytti olevan liikkeellä sutaanissa, jos ei se musta, mikä hänen käsivarrellaan näytti roikkuvan, ollut päällystakki.
Matkan päästä näki, että miten isä Pozzo nosti päähänsä cappello romanon, pappien perinteisen arkihatun, ja sitten kaivoi jostakin hansikkaat, joita pisti käteensä samalla puhuen kreiville, ja miehet erosivat toisistaan kättelemättä, tervehtivät vain heilautuksella. Suuren koiran kanssa liikkeellä oleva kreivi katosi nurkan taakse, mutta isä Pozzo näytti katsovan lumisen aukion yli, leväytti sitten, ja tämä olisi pitänyt arvata, auki suuren mustan viitan.
Kuin tietäisi tarkkaan olevansa tarkkailun kohteensa ja missä Capratorrente oli, isä Pozzo käänsi katseensa suoraan tarkkailijaansa, ja lähti tulemaan suoraan kohden.  Capratorrente ehti ajattelemaan, että hänen pitäisi keksiä syy lähteä liikkeelle, mutta oli liian myöhäistä. Pappi liikkui nopeasti ja varmasti, kevein askelin, eikä näyttänyt olevan laisinkaan huolissaan jäisestä kiveyksestä.
“Ylikomisario! Onpa ilo nähdä teitä!” Tervehdys kuului jo matkan päästä, eikä luontevaa tapaa poistua tilanteesta ollut. 
“Isä Pozzo, tekin liikkeellä täällä kylmässä!” Capratorrente tervehti takaisin, ja katsoi nyt lähestyvän miehen piirteitä. Jotenkin ne häiritsivät häntä ja Capratorrente ei voinut olla varma, oliko siinä kysymys hänen ennakkoluulonsa pappeja kohtaan, vai jokin muu tekijä, mutta isä Pozzon kasvot olivat näyttivät olevan liian symmetriset. Poliisin työssä, kun opetteli painamaan ihmisten piirteitä mieleensä, oppi katsomaan kasvojen tasapainoa, miten kulmakarvat, silmät, korvat, koko kasvojen tasapaino asettui, mutta isä Pozzon kasvoissa ei ollut mitään silmin nähden havaittavaa epäsymmetriaa. 
Silmät olivat elokkaat ja vaaleanruskeat, vaaleammat kuin yleensä paikallisilla, ja kulmakarvat säännölliset liki suorat, mutta nousivat ohimoa kohden, kuin taiteilija olisi nopeasti vetäissyt siveltimen irti kasvoja luodessaan. Suhteellisen matala nenä ei ollut aivan suora, vaan siinä näki pienen. matalan kyömyn.

Suoran suun huulet olivat kapeat, mutta amorinkaari oli vaikutti liioiteltulta ja yhdessä soikeiden kasvojen kanssa, näyttivät hieman naiselliselta.
Kuitenkin eniten vaivasi isä Pozzon korvat. Sellaisia korvia, joiden yläreuna oli aivan suora, ja Darwinin kyhmy näytti olevan taaksepäin, ja toivat mieleen jonkin eläimen. Hän ei ollut nähnyt sellaisia korvia kenelläkään aikaisemmin.

Talven edessä

Syksy tulee

Roiskii siemenet martoon maahan.

Joet kylmenevät

Hautajaisissa Ernst puhuu

Tärkeintä on olla aito

Kaukana pauhaavat kellot

Ja tyttöjen kädet puhuvat kielillä

Tiedämme kyllä

Kenelle sellot soivat

Ja sitten aikamerkki

Joulukuun idussa

Se ei olen nyt, vaan viidestoista päivä

Kaikki saa valkean vaipan

Siitä tiedämme vuoden vanhaksi

Saaneen ET-lehdestä ohjeen: soittakaa kotiin

Sitten, tammikuussa, kun käpy on jäässä

Väännämme konepajalla valssilla tangon

Jalassa villasukat ja monoset

Lennämme satumaahan foliosiivin

Näemme Leonardon hiilikädenjäljen

Kuinka mestari antoi juovalle kasvot

Sitten, auringon säde taittuu helmestä

Kuusen kärjestä spektriksi

Talviset toverit muistavat

Lunta vain on lyhyt elämämme

Ja katoavat pihalta kesken leikin

Vain pikisilmät jäävät pälviin

Yhdessä voimme katsoa kartasta

Minne he menivät sokein silmin ja kalpein kasvoin

Maailman laidalta löydämme totuuden:

Kaikki purot päätyvät meriin

Ja siellä Sulawesien määrä on vakio.

Bragalonen kaunein poika. Jälkimmäinen osa.

Tämä on loput tarinasta Bragalonen kaunein poika. 
Tai kenties vain alkua. 

Boelle retkahti iskun voimasta, ja olisi kaatunut, jos Nyrkki ei olisi pitänyt häntä edelleen otteessaan. Häntä oli lyöty ennenkin. Jos pojalla on kuusi isoveljeä, häntä on lyöty, ja jos perheessä on yksikin nyrkkeilyä harrastanut isoveli, on pikkuveli sen verren päässyt osalliseksi, että on jonkun haastanut, ja tullut lyödyksi. 
Mutta näin.
Aikuinen mies löi häntä.
Ei mitään harjoituslyöntiä.
Ei leikillistä tuuppaisua.
Häntä lyötiin, koska hänelle halutiin pahaa. 

Hän värähti, hän tunsi jotakin, jolle hänellä ei ollut nimeä. 
Boelle häpesi ja tunsi samalla sellaista raivoa, ettei ollut tuntenut koskaan.
Ihoa pisteli, rinta kohoili, ja se tunne, mikä oli vielä raivon alla, kasvoi. Ja Boelle tiesi, että hänen pitäisi saada se kuriin. Hän tiesi mikä on oikein ja mikä väärin, ja tämä on väärin.

Nyrkki kaiveli Boellen taskut sen enempiä selittämättä, ja heitti tantereelle sen, mikä ei häntä kiinnostanut, kunnes löysi kahden avaimen nipun, teräsrengaalla kiinni. Saatuaan avaimet Nyrkki tuuppasi pojan Valtuutetulle kuin takin.

Iskun voima soitti vielä Boellen korvia, kun Valtuutettu tuuppi häntä Nyrkin ja Rouvan perässä, jotka lähestyivät talon takaovea, josta poika oli vain muutama minuutti aikaisemmin tullut ulos. 
Nyrkki työnsi avain lukkoon ja väänsi, mutta vaikutus ei ollut toivottu, ja mies vaihtoi suuntaa, mutta siitä ei ollut vieläkään apua, yritti sitten taas toiseen suuntaan, puolitoista kierrosta, mutta vailla tulosta.  Samaa jatkui vielä tovin, ja sitten kirosi Rouva. 
-”Annan minä kokeilen, olen tainnut kuulla tällaisesta!”  Ja Rouva sinisessä puvussa työnsi Nyrkin sivuun, otti avaimen käteensä, käänteli hetken, otti sittien avaimen lukosta, ja työnsi sen takaisin, mutta ei yhtä syvälle, väänsi neljänneskierroksen, työnsi pienen matkaa, ja käänsi taas neljäänes kierroksen, sitten vielä syvemmälle, ja puolikierrosta takaisin päin. 
Rouva vilkaisi miehiin olkansa yli -”Kolmivaihelukko, vanha keksintö, mutta hyvin harvoin käytetty!” ja veti alistuneesti narahtavan oven auki, ja astui sisään.
Seurue marssi läpi työhuoneen, Rouva suoraan eteensä katsellen, miehet ympärilleen vilkuillen ja Boelle katse lattiaa haraten.  Rouva katseli ovea, ja kädessään olevia avaimia. Avaimia oli kaksi, suunnilleen samanlaiset, mutta toinen oli lyhyt ja toinen pitkä.

-”Kumpi avain käy tähän oveen?” Rouva kysyi kääntyen samalla katsomaan Boellea.
Boelle tuijotti jalkojaa.

”Kumpi avain!”
Boelle yritti olla, kuin ei olisi paikalla laisinkaan.
-”Tämä voidaan tehdä vaikeastikin! Nyt kerrot, kumpi avain!” 
Boelle tiesi ettei kumpikaan avain olisi sopiva, mutta ei todellakaan aikonut kertoa mitään.
-”Kokeile!”  Ehdotti Nyrkki, mutta Rouvan vilkaisu oli sellainen, että hän ei tuntenut tarvetta neuvoa enempää.
-”Jos ensimmäisessä ovessa on kolmivaihelukko, ja avaimenperissä kaksiavainta, on syytä mietti tarkkaan, mitä mahtaa olla seuraavassa ovessa!”  Vastasi rouva, ja katsoi miehiä kuin tolvanoita.  -”Se voi olla ansalukko!” 
-”Mikä se on?” kysyi nyt valtuutettu, jonka ots Boellesta samalla hieman heltisi.
-”Lukko, joka menee ikään kuin takalukkoon, jos sitä yrittää väärällä avaimella auki.”  Rouva   puhui Valtuutetulle kuin lapselle, ja valtuutettu kosti sen Boellelle puristamalla taas kovempaa.
-”Mitä sinä tiedät lukoista?”
Nyt katsoivat molemmat, Nyrkki ja Rouva, Valtuutettua, kuin nyt valtuutettua katsotaan. 
-”Äitini isä, etkö tiedä kuka hän oli?”
”En!”
“Lukko-Barella.” Nyrkin matala ääni kuulosti tulevan kaivosta.
-”No niin, pentu!” Rouva tarttui Boellan leukaan ja väänsi sen ylös katsoakseen tätä suoraan silmiin. -”Kumpi avain se on?” 
Boelle vaikeni. Hän oli luvannut Messerelle, ettei ketään kukaan muu kävisi talossa, eikä aikonut kertoa, ja hän vain katseli, mutta ei halunnut nähdä Rouvaa, vaan katseli tämän läpi.
“Ymmärräthän sinä, että minulla on laillinen oikeus mennä taloon!”

-“Minä en tiedä laista enkä oikeudesta, tiedän vain, että lupasin insinööri Messerelle, ettei kukaan muu pääse taloon.”

Se oli hänen mittansa.

Valtuutettu ja Nyrkki seisoivat kauempana.

Se Ovi oli vankkaa tekoa. Insinööri Messere oli kertonut että sisällä oli palkit, joiden välissä oli eristettä ja kummallakin puolen ovea oli kolmen millin teräslevy. Rouva katseli ovea, ja kääntyi sitten takaisin Boellea kohden.

Rouva löi. Lujaa.
Poika kaatui lattialle. Valtuutettu tuli perässä, tempaisi pojan uudestaan jaloille, ja löi.

Poika ei sanonut mitään. Ei hänellä ollut mitään sanottavaa.

Valtuutettu ei sanonut mitään, vain löi. Ei voimalla, ei nyrkillä, vaan nopeita, lyhyitä iskuja avokämmenellä.

Boellella ei ollut mitään sanottavaa. Hänen äitinsä oli joskus sanonut että hän oli kiltti lapsi, mutta rasittava, koska kaikki asiat täytyi koska hän piti päänsä, jos oli jotakin päättänyt. Poika ei tämä tehnyt mitään, mitä ei halunnut. Nyt hän ei halunnut puhua.

Nyt valtuutettu löi tosissaan ja Pojan sieraimista purskahtava veri piirsi ilmaan punaisen kaaren ja hän kaatui seinää vasten ja valui lattialle.

Rouva oli tuijottanut hakkaamista kärsimättömän näköisenä. Sitten hän käski Valtuutettua lopettamaan ja kyykistyi Boellen viereen. Hän sanoi, että pojan pitäisi kertoa kumpi avain se on, nyt, koska antaisi sen kuitenkin, eikä valtuutettu lopettaisi ennen kuin saisi mitä halusi.

Boelle vaikeni. Hänelle oli joku sanonut, vai oliko se niistä saduista, mitä isä kertoi, että ihmisen elettävä ylpeytensä säilyttäen, sillä niin kauan kun ylpeys on tallella, voi nousta jaloilleen.

Valtuutettu tuli ja potkaisi. Boelle veti itseensä linkkuun, niskan köyryyn ja kädet nyrkkiin rintaa vasten. Valtuutettu potki, ei voimalla vaan pieniä kopautuksia, pitkin kylkiä ja hartioita.

Kipu, täysin toisenlainen kuin ylös ajaessa täytti Boellen mielen. 
Raaka ja häpäisevä kipu. Poskeen sattui, huulia aristi, kylkiluissa jokainen henkäys aristi ja isku potku vatsaan tuntui siltä, että hänen sisäänsä olisi kasvamassa jotain repivää.  
Mutta enemmän sattui häpeä.
Boelle häpesi olla uhri, häntä hävetti se, ettei hän voinut lyödä takaisin ja repiä vainoojiaan kappaleiksi kuin lehden ennen uunipesään laittoa.  Mutta vielä enemmän häntä hävetti näiden ihmisten puolesta. Hän häpesi heidän puolestaan, ja vihasi sitä. 
Miten häpeällistä oli lyödä lasta, puolustuskyvytöntä ja kyvytöntä puolustautumaan. 
Hän häpesi olla lapsi, avuton ja uhri,mutta vielä enemmän häntä hävetti näitten pienten aikuisten puolesta. Tämä myötähäpeä kristallisoi hän vihansa. Hän vihasi näitä ihmisiä luuhun asti ja siitä syvemmälle, hän vihasi heitä heidän syntymäänsä asti, ja sen ohi, syvemmälle ja pidemmälle aikaan, mitä kukaan oli käyttänyt koskaan sanoja. 

Boelle puristi itseään kasaan, kuin voidakseen olla liian pieni maaliksi, mutta hän ei puhunut mitään. Jokainen isku ja potku vei hänet syvemmälle jotakin, jota hän ei tunnistanut, jotakin outoa ja pelottavaa. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Sitten hänet jätettiin hetkeksi rauhaan, ja vierailijat menivät huoneen toiseen päähän. Boelle näki miten Nyrkki repäisi työkalukaapin oven auki ja otti sieltä taltan ja vasaran ja lähestyi niitten kanssa Ovea.

Nyrkki katseli hetken aikaa oven ja sen saranoita, asensi sitten taltan kärjen saranatapin juureen ja löi vasaralla päälle. Nyrkki teki töitä tiiviisti ja keskeytti välillä ja sanoi surevan sanan hyvän työkalun puolesta.

Poika tiesi Nyrkkin työn turhaksi. Hän oli katsonut ystävänsä kanssa katsonut miten insinööri Messare  oli itse viimeistellyt lukon. Pinnassa näkyvän lukon kieli painoi kamanan sisällä olevaa jousta, joka laukaisi teljen, niin että se lukitsi joka sivulta kamanaan. Jos lukko oli kiinni, Oven sai auki vain repimällä sen paikaltaan, ja  kamanaan pääsi käsiksi vain sisältä. Kun ovi oli kiinni, mihinkään ei jäänyt milliäkään rakoa kammeta ovea auki.

Boelle odotti hiljaa paikallaan, toivoen että saisi olla rauhassa ja nieleksi vertaan. Kipu eli hänessä kuin outo loinen, välillä se puri jostakin, sitten se taas kulki ihan sisällä kuin siili tai pieni möyrivä karhu, ihon sisäistä tannertaan kaapien. Hän odotti tilaisuutaan, toivottomana toivoen, väijyen kuin haukka taivaan harmaudessa.

Nyrkki kävi välillä hakemassa uuden taltan, ja kirosi miten oli liian hyvät ja ihan väärät työkalut tähän hommaan. Ennen pitkään hän sai saranatapin poikki, pilattuaan kolme talttaa. Hän yritti liikauttaa ovea kampeamalla sitä taltalla, mutta mitään ei tapahtunut.

Boelle oli maannut hiljaa paikallaan tähän asti, verilammikko oli liimannut hänen hiuksensa lattiaan ja mutta veren tulo oli loppunut. Varovaisesti hän kohottautuu irti lattiasta, tukeutuu keskeneräisen kaappiin, johon jää veriset sormen jäljet ja nousee pystyyn. Hänen pitäisi päästä kuselle.

Hän lähtee kävelemään kohden ovea, seinään nojaten ja hiljalleen. Kylkiä kivistää, mutta tuska ei ole mitenkään sietämätön. Hän on puolimatkassa, kun Rouva huomaa että hän on poistumassa. valtuutettu havahtuu ja lyö häntä laudanpätkällä.

Selkään tullut osuma, tuntui tylpältä, mutta seuraava isku, laaja ja lattea, mutta ylen voimallinen, osui suoraa rintaa ja se sattui, mutta samalla, se ei enää koskenut häntä. Jotakin tapahtui, oli kuin kipu ja tuska olisi noussut siivilleen. Hän kaatui selälleen, ja kusi housuunsa.
Nyt Boelle vain makasi oman kusensa ja verensä kirjavassa lammikossa, hengittäen syvään ja mieli omassa kehossa vaeltaen, kuin vierasta maata tutkien. Huuli halki, nenästä tulee verta, vähän, rintaa polttaa, selkään sattuu, ja päässä pieni ruhje ja outo tunne, mutta vahingot eivät tunnu korvaamattomilta. Hetkittäin kaiken peittää kimalteleva pimeys, mutta lumi.

Kärsivällisyys on kärsimisen ainut jalo muoto. Muu on nilkkien kikkailua. Nöyryys ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, mutta antaa nilkeille tilaisuuden. Sen vuoksi nilkit tarvitsevat nöyryyttä ja mainostavat sen jalostavaa vaikutusta. Kipu ei jalosta, sinällään, mutta antaa perspektiiviä, kun tietää mitä se on.

Kärsiminen ei tee ihmisestä parempaa, mutta kärsivällisellä voi olla siihen tilaisuus.

Nyrkki on ahkeroinut aikansa ja saanut alemmankin saranatapin poikki ja paikaltaan. Nyrkki ja Valtuutettu yrittivät yhdessä saada nyt ovea kammetuksi auki, turhaan.

Nyt Boelle yrittää taas hivuttautua pystyyn. Liikkuminen sattuu, jokaisessa lihaksessa on hiekkaa, kuin simpukoissa, ja jokainen liike repii lihaksia, mutta hän kohottautuu taas jaloilleen, yrittämättäkään suoristautua hän lähtee kohden ovea, polttavaa rintaansa pidellen, kun Rouva sulkee hänen tiensä.

Poika yrittää ovelle, mutta liikkuminen sattuu, ja maailma on häntä nopeampi. Rouva tarttuu Boellen hiuksiin, joka yrittää riuhtaista itseään irti, mutta Rouva huitaisee häntä ensin laudan pätkällä silmäkulmaan ja sitten tuli Valtuutettu joka löi häntä nyrkillä nenää hipoen poskeen.

Pimeys, ei muuta.  Pimeys, taivaan harmaa korkeus, Boelle kurottaa sormensa pimeyden läpi, hän liitää, liitää pimeydessä, ja näkee kaiken sen lumen, joka hohtaa oudolla tavalla pimeyttä heijastaen. Hän kaarsi yli pimeydessä yli kotikaupunkinsa, korkeammalle, yhä ylemmäs,  läpi taivaan harmauden, kunnes sokaiseva valo tiputti hänet, tuska lävisti hänen siipensä, rintansa, kätensä.

Hän heräsi. Joka paikkaan sattui. Nyt elämä oli sellaista. Elämä nyt oli sellaista. Sellaista elämä nyt oli. Elämä oli sellaista nyt.

Silmänurkastaan hän näki kuinka Valtuutettu nai Rouvaa höyläpenkin päällä. Nyrkkiä ei näkynyt.

Oikeastaan hän haluaisi nukkua, kenties nähdä unta, ja… Voi kuinka hän toivoisi että tämä loppuisi. Hiljaisuutta, ei muuta.
Hän heräsi siihen että kasvoja kirvelsi ja avatessaan silmänsä, Boelle näki että Valtuutettu kusi häntä silmään. Jokainen sen kokee, mutta harvoin se oli näin konkreettista. Lämmin kusi kirveli hänen murjotussa nenässään, huulissa, silmänurkassa silmissä, ja sai hänet hereille. Ravistettuaan kullinsa ja pistettyään sen housuihin, hän ilmoitti leikin loppuneen ja vetäisi tämän olkapäästä pystyyn.
Haukka.
Boelle muisti haukan taivaalta. Ja hän muisti äidin kertomukset Böömistä talvella, ja hän muisti, miten oli katsellut kotkin silmin lumista maisemaa.  Vai kuvitellut? Väliäkö tuolla, se oli ollut kaunista, oli se tapahtunut tai ei. 
Valtuutettu tuuppasi pojan Nyrkille, joka nappasi tämän kiinni ja piti kiinni, kun Valtuutettu löi. Se oli päivän ensimmäinen suora isku vatsaan, ja Boellen verinen oksennus purskahti hänen suustaan pitkälle, sotkien valtuutetun takin. -”Helvetin äpärä!” ja kuittaus tuli rystypuolelta vasten kasvoja ja veri alkoi taas valua Boellen huulille.
Boelle ajatteli haukkaa, sen siipiä, ilmaa siipien alla, virtausta ja miten ilma kantoi häntä, suuteli hänen siipensä lentoon.

Sitten tuli isku rintaan, ja pojalta pääsi ensimmäinen tuskan ulvahdus, sillä se sattui pahemmin kuin iskut kasvoihin tai vatsaan. Valtuutettu löi saman tien lyhyen sarjan pojan rintaan, ja kehoitti tätä kertomaan miten oven saa auki. Joka iskulla pojan veren kirkkailta huulilta pääsi lyhyt ulvahdus.

Pojan ruumis eli ja kärsi, mutta poika ei ollut paikalla, hänen ajatuksensa, tahtonsa ja toiveensa olivat siitä poistuneet.
Miten se lumi olikaan ollut valkoista, ja miten siinä valkoisuudessa oli ollut kuitenkin aivan kaikki värit ja sävyt.  Ja miten kylmää oli ilma siipien alla.

Aamulla hän oli istunut pöydässä isän, äidin ja kuuden veljen kanssa, nyt hän lensi taivaan kirkkaudessa. Hän ymmärsi olevansa totaalisen yksin. Kukaan ei ollut hänen kanssaan. Oli vain hän. Vain hän oli. Hän Oli.

Sitten jokin osui häneen.
Boelle tipahti, ja lumi katosi.
Hän tippui, ja näki edessään kengän.
Hieno, englantilaismallinen kenkä.

Joku, jonka hän tiesi, se mies, jolla oli amerikkalainen auto, kysyi häneltä jotakin, jotakin joka olisi avain kaikkeen.  Miksi hänen olisi pitänyt tietää siitä mitään?

Lumi. Se lumi, joka oli kuusilla hänen äitinsä kotikylässä, kaukana Böömissä, Wienin tuolla puolen.
Boelle ajatteli lunta,  kun miehet riipivät takin hänen yltään.  Kipu välkehti jäisissä pisaroissa oksilla, kun ne koskivat hänen hellään rintaansa. Hän ajatteli kaiken peittävää valkoista lunta, joka kuitenkin kertoi kaiken, kun hänen kättään väännettiin. Hänen ruumiinsa värähti, kun hänen sormensa menivät sijoiltaan, mutta se ei kuitenkaan enää tuntunut Boellen asialta. 
Hän katsoi kaiken kertovan lumen läpi, miten ne repivät paidan hänen päältään, ja oli kuin olisi katsonut elävää taulua, kun taltta viilsi hänen ihoaan, ja veri, tummana ja kylmänä valui hänen kylkeään pitkin.
Kaareva kärkiset pihdit repivät hänen kädestään lapsuutta.

Se kylmä, mikä oli hänen sisällään jäähdytti hänen ruumiinsa kivut. Hänen sielunsa ympärillään oli niin paljon tyhjää, että mikään ruumiin tuska ei jaksanut sen yli ja pimeässä lyövät kivun salamatkin, näyttivät lempeiltä aamun pilkahduksilta, jotka kertoivat maailman kuitenkin olevan olemassa. Jossakin, lumen alla.

Boelle näki miten lumikiteet tiivistyvät näkymättömästä hänen eteensä.  Niin kaunista.
Tämä oli hänen ensimmäinen lumisateensa! Hiutaleita, suuria kuin katedraali, syntyi tyhjästä ja alkoi lipua majesteetillisena kuin taistelulaiva, johonkin kauas, alas, maahan. 

-”Meiltä loppuu aika!” Boelle kuuli jonkun sanovan.
Aika? Miten aika voi loppua.  Sitähän syntyy koko ajan, joka hetki, uutta aikaa, heti kun olet käyttänyt edellisen hetken, sinulla on jo uusi. 
Boelle avaa silmänsä. Jossakin kaukana on tulihehkuiset kissansilmät ja niiden takana kasvot, jotka tuijottavat häntä, uteliaana ja pahantahtoisina. 
-”Meidän pitää lähteä täältä, ennen kuin poikaa ehditään kaivata! ” Matala ääni hehkun takaa sanoi.
Nyt Boellen oli hyvin vaikea hahmottaa missä hän oli. Messeren verstas, mutta lumisateessa, kaikki kaiken paljastavassa lumessa.  Miten Messeren työhuoneessa saattoi sataa lunta?
Rouva käveli huoneen poikki, sinisessä puvussa ja katseli Boellea, uteliaana,  mutta samalla kireänä,  kumartui Boellen puoleen, ja kaatoi sitten jotakin nestettä hänen suuhunsa, hapanta ja lämmintä. 
-”Kerro nyt, miten oven saa auki! Nyt! Viimeinen tilaisuus!” 
Boelle ihmetteli, miksi tuo nainen puhui hänelle, mitä se tahtoi, ja kuka vastasi naiselle hänen suullaan.
”-Sama kude on meissä kuin mik’ unelmissa on ja lunta vain on lyhyt elämänne”

Rouva kallisti päätään, katseli ällistyneenä Boellea, ja tumppasi savukkeen tämän poskeen.  Boelle haistoi oman ihonsa käryn.
Boelle ihmetteli miten kylmä oli, ja miten Messaren työhuoneessa saattoi olla lunta. Sitten hän oksensi, verisen oksennuksen Rouvan käärmeennahkaisille varsikengille.  Kaiken kylmän takaa, Boelle tunsi, että joko osui häneen, osui lujaa ja raasti, mutta ei kuitenkaan häneen.  Se oli jossakin muualla.

Se oli outo tunne. Boelle tunsi itsensä samaan aikaan fyysisesti täysin murskatuksi, häneen kyllä sattui, mutta se ei jotenkin vaivannut häntä. Hän tiesi että mikään ei voisi vahingoittaa häntä, koska todellisuus loppui häneen, hän oli täydellinen, ja täydellisyys, joka sisälsi kaiken todellisen, oli jakamaton, koska siitä ei voi ottaa mitään pois, koska se on kaikki. Ulkopuolella ei ollut mitään. Paitsi lunta.

Boelle vain oli. Vain Boelle oli. Hän ei ollut kiinnostunut ajasta, hän vain tarkkaili. Mitään muuta todellista ei ollut.  Vain Boelle ja lumi.
Mitä muuta oli?
Värit.
Mitkä ovat Italian lipun värit.
Mistä tulevatkaan ranskanlipun värit ?
Mitä onkaan “väri” ?
Mikä on “lippu” ?
Mikä on “Italia” ?
Mitä on ”tuleva?”
Mikä on “mistä”?
Mikä on “on” ?
Mikä on “mikä” ?
Mikä on “?”?
Mikä on “””?

Boelle makaa lattialla, lähellä höyläpenkkiä, ja katselee sen alla, kolosessaan olevaa avainta. Sitten hän näkee sen,  naulan, lähellä höyläpenkin jalkaa, ja sieltä se hehkuu kuin lumi kuutamossa. Hitaasti hän liikuttaa kättään, ehkä kolmen viikon kuluttua hänen kätensä tulee naulan päälle. Viikossa hän saa naulan pikkusormella kämmenpohjaan. 
Kuukaudessa Boelle saa siirretyksi naulan siihen käteen, jossa etusormi ja peukalo toimivat.  Hän yrittää saada jalkaansa johonkin, yrittää muistaa sen, miten seisotaan.

Joku tarttuu Boelleen, nostaa hänet pystyyn, joku lyö häntä, jollakin kovalla, mutta joustavalla. Sitten hän näkee sen, mitä on ajatellut, seinässä on pistorasia. Pistorasia on siinä, lumen peitossa, mutta se on siinä.

Joku kannattelee häntä, ja metallinen viivotin iskee selkään, ja samalla hetkellä Boelle työntää naulan pistorasiaan.  Kaikki lumi hehkuu värejä joita hän ei ole ikinä ennen nähnyt.

Boelle tipahti lattialle. Sähkö kulki Boelleen ja hänen kauttaan Rouvaan ja Valtuutettuun.
-”Quella grandissima puttana di Eva! ” Rouva tiputti viivottimen kädestään lattialle ja piteli kättään ja valtuutettu käveli takaperin, törmäsi höyläpenkkiin ja oli kaatua.

-”Tappoiko se itsensä? Se perkele tappoi itsensä!”
Rouva painoi kättään rintaansa vasten, ja kirosi vielä, sitten kumartui Boellen yli.

“-Taisi… Se perkele, tosiaan taisi tappaa itsensä!”  Rouva katseli epäuskoisena Boellea lattialla. “Sähköllä! Saatana!”
-”Mitä me nyt tehdään?” Nyrkin matala ääni kysyi sivummalta.  Rouva katseli ympärilleen raivoisasti ja Valtuutettu ihmetteli edelleen Boellea.
”-Se perkele tappoi itsensä! Voi perkeleen perkele! Tappoi!” Sitten hän katsoi Rouvaa, pelokkaana. -”Miten me nyt saamme ne paperit! Sanokaa nyt, miten helvetissä saamme ne paperit!” -”Turpa kiinni! Yritän miettiä!” Rouva huusi, katse harhaillen ympäri huonetta.  Rouva käveli pariin kertaan työhuoneen päästä päähän, löi ovea joka sulki hänen tiensä, ja kääntyi sitten miehiin päin. 
-”No! Perkeleen perkele!” ja sitten rauhallisemmin -”Tämä ei nyt mennyt niin kuin Isola di Ponzalla! Me ei saada niitä papereita! Mutta  voidaan toivoa, että saadaan pelatuksi aikaa!  Poltetaan koko paska!” Selitti Rouva suunnitelman miehille, jotka eivät selvästi näyttäneen ymmärtäneen.
-”Jos Ludovicon paperit palaa, se joutuu tekemään ainakin osan työstä uudelleen, ja me saadaan aikaa.” selitti Rouva nyt rauhallisemmin.

Boelle tunsi ilman kantavan häntä hämmästyttävän voimakkaana,  näki hehkuvan lumen mustempana ja hehkuvampana kuin koskaan, ja sen alla lumisen Bragalonen, joka hehkui oudolla tavalla kaikkia sateenkaaren värejä.  Paikasta, missä joskus oli ollut San Michelen ja Santa Ignotan kirkko, loimusi värikäs tähti, ytimestään kirkkaampa kuin mikään,mitä Boelle oli koskaan nähnyt, mutta siltikään se ei häirinnyt,. Tähdestä lähti kuin sädehtiviä siimoja yli kaupungin. Boelle seurasi varmana siitä, että juuri se veisi hänet perille, yhtä siimoista, Radda-joen varta kaupunkiin,  Hotelli Obrigadon eteen, ja kadulle sen vierellä, di Stefanon apteekkiin, sen takapihalle, missä farmaseutti Bustianu di Passofinale ylitti juuri pihaa.  Boelle muodosti yhden äänettömän lauseen -”Isä, hae minut pois!” ja tipahti välkkyvään pimeyteen.

Rouva katseli seinää vastaan lysähtänyttä Boellea, kumartui kohden, ja sanoi -”Oli se helvetin sisukas äpärä!” ja kosketti, kuin epäuskoisena, pojan veristä otsaa. Kuinka outoa, kuin se olisi jo kylmennyt. Sitten hän tunsi jotakin outoa, kuin elohiiren sormessaan. 
Kuin sykkeen.
Elikö se perkele vielä? 
Ei?
Hän kokeili kunnolla, koko kädellä pojan kaulaa. Kylmä, ei pulssia.

Rouvan sormi, se elohiiri tuntui siinä vieläkin. Ja aivan selvästi se tärisi, kaksi viimeistä niveltä, pienenä väreenä, ja se vaivasi Rouvaa. Hän otti toisella kädellä siitä kiinni, se tuntui viileältä, ja puristi sitä kunnolla ja hänestä tuntui että elohiiri antoi periksi.  Sormi vain tuntui ikävältä, niin kuin siinä olisi ollut jotakin sisällä, jokin elävä.
-”Hae autosta bensiinikanisteri!” Rouva ohjeisti Valtuutettua, ja sinä, Nyrkille viitaten -”Sinä etsit täältä jotakin palavaa. Laitat tuohon oven eteen!”
Rouva hieroi sormeaan. Elohiiri palasi. Hänestä tuntui että että jokin liikkui etusormesta hiljaa kämmenen selkään. Iho värisi, niin kuin elohiiri olisi ryöminyt rystysen yli.  

Nyrkki oli löytänyt vähän puutavaraa ja höylänlastuja, ja Rouva viittasi oven suuntaan. Kohta tuli Valtuutettukin paikalle “Saatana että sitä lunta tulee! “Ja jatkoi vaivalloisesti kanisteria nostaen “Tämä onkin ihan täysi!”
”-No ei sitä varmaan paljon tarvita.” Vastasi rouva, kättään hieroen. “ Jos vedät tuohon yhden lorotuksen höyläpenkiltä ovelle ja tuon oikeanpuoleisen häkkivaraston ovelle.”
Nyrkki kasasi kasan puita ovea vasten, ja kun Valtuutettu oli kaatanut bensiini vanan koko huoneen pituudelta, he kaikki pysähtyivät hetkeksi. 
-”Onko pojan raato hyvä noin?” Kysyi Valtuutettu. ”Jos se olisi lähempänä ovea, voisi näyttää siltä, että on yrittänyt pois?” Rouva katsoi, hieman yllättyneen näköisenä Valtuutettua.
”Siirrä se, tuonne nurkkaan!” Rouva ohjasi vielä Nyrkkiä, ja tämä retuutti vielä pojan ulko-oven puoleiseen päähän, likelle toista häkkivarastoa, jossa näytti olevan jotakin rautoja.  Kun hänen kätensä hipaisi Boellen rentoa kättä, sen kylmyys tuntui hätkähdyttävältä.  kohtaan, missä kämmenselkä kosketti poikaa, jäi kylmä tunne vielä sen jälkeen kun hän laski pojan, hellemmin kuin koskaan tämän eläessä, lattialle, työpöydän ja seinän väliin.
Rouva katseli vielä huonetta.
Nyökkäsi sitten Nyrkille, -”Pistä palamaan tuo kasa oven luota, kyllä se siitä leviää” Elohiiri nyki nyt rouvan kyynärvarressa, aivan kyynärtaipeen sisäpuolella, tuntui kuin vapiseva etena ryömisi ihon alla, niljakas ja kylmä. 
Rouva ja Valtuutettu katsoivat, kuinka Nyrkki yritti sytyttää tulta, mutta tällä oli hieman vaikeuksia, vasenta kättä paleli ja se oli hieman puutunut. Ulkoa tuleva kylmä ei sopinut enää vanhenevalle sotilaalle.  Mutta kun tuli syttyi, lähtivät kaikki ripeästi ulos.
”Tuleepa sitä helvetisti!” sanoi ovelle tullessaan Nyrkki lumisateesta, ja hieroi kylmissään olevaa  kättä takkiin,  ennen kuin painoi oven kiinni takanaan.  Kolme hahmoa käveli lumisateessa kellanvaalealle Pacardille, nainen olkavarttaan hieroen.

Rouva meni etupenkille, Nyrkki taakse, ja Bragalonen valtuuston nuorin valtuutettu käänsi auton, ja silloin, välähdystä ennen kuin he poistuivat pihasta . Rouva vielä vilkaisi rakennusta takanaan vielä kerran, pidelleen kiinni elohiiren vaivaamasta olkavarresta, ja yhä sankkenevan lumisateen läpi näytti aivan siltä, niin kuin ovi olisi ollut auki, ja siinä seissyt kaita ja pitkä hahmo.

Voitte kommentoida myös FB:ssä 

Bragalonen kaunein poika

31.1.1956
Raffaello di Passofinalen tiesivät kaikki Bragalonessa. No, melkein kaikki. Ne, jotka olivat hänet nähneet, muistivat hänet ja häntä kutsuttiin Beddu Boeleksi, kauniiksi Boeleksi ja luokkatoverit nimittivät häntä vain Boeleksi.

Hänen silmänsä olivat oudon väriset- Lähinnä niitä voisi sanoa kullanruskeiksi, mutta silloin tällöin, päivänvalossa, ihmiset voisivat vannoa, että niissä oli sininen välähdys.

Boele oli kaita ja pitkä, kuten pojat tapasivat olla siinä vaiheessa, kun miehuudesta ei ollut vielä merkkiäkään, mutta tarkkasilmäisimmät tiesivät sen jo lymyävän jossakin, kuin muuttohaukan taivaan kirkkaudessa

Koulusta kotiin poika kulki verkkaan, mutta viivyttelemättä, ja sen jälkeen lähti viemään apteekin paketteja polkupyörällä, joka oli vielä hieman liian iso hänelle, mutta vain hieman, ja sillä hän viiletti sen verran lujaa, että jos jollakin oli jotakin pahaa sanottavaa hänestä, se johtui siitä, miten hän ajoi ihmisten takkeja hipoen.

Tummanvihreä polkupyörä oli valunut perheessä pojalta toiselle.

Pyörä oli seurannut perhettä Bolognasta Bragaloneen, ja ensin sillä oli ajanut isä, Bustianu, mutta muutaman vuoden päästä sen oli jakanut isän kanssa vanhin veljeksistä, Zemu.

Boelle oli nuorin heistä, ja kuten kuusi vanhempaa veljeä, olivat kukin vuorollaan hoitaneet samalla polkupyörällä apteekin lähetin tehtäviä iltapäivisin. Nyt Boelle ja toiseksi nuorin veljeksistä, Jolzi, hoitivat homman yhdessä, Boelle teki ensimmäisen kierroksen, ja Jolzi toisen, mutta jos isoveli ei ollut paikalla ajoissa, hoiti Boelle molemmat reitit.

Boelle teki mielellään töitä, ja apteekin lisäksi hän sai hoitaa monen sairaan tai vanhan ihmisen asioita saman tien, ja sillä kaikki pitivät hänestä ja luottivat häneen. Jos hän teki Jolzin reitin, hän maksoi reitiltä saaduista lisätöistä puolet veljelleen, vaikka arvasikin, ettei veli luultavasti olisi saanut näitä töitä, mutta olisi voinut saada.

Sinä päivänä ylimääräisiä töitä oli niin paljon, että Boelle oli vähän myöhässä, ja isoveli odotti häntä oma kuormansa valmiina, hyvällä tuulella. Jostakin syystä Jolzia aina ilahdutti, jos Boellella meni pitkään, se saattoi olla veljellistä rakkautta, koska pikkuveli oli tienannut ylimääräistä, tai jonkinlaista kilpailuviettiä, kun yleensä nopea pikkuveli oli tänään ollut hidas.

Oli syy Jolzin iloon mikä hyvänsä, hän ilmaisi sen kahdenkeskisellä vitsillä -“No, David!” viitaten siihen, miten oli kuullut Sisar Mannuellan kerran vertaavan pikkuveljeä Donatellon Davidiin.  Boelle punastui veljen kiusoittelusta, mutta silti se tuntui hyvältä, ja samaan aikaan tuntui, kuin joku olisi vaaninut häntä.

Kun Jolzi lähti kierrokselle,  Boelle haki laukkunsa apteekin tiskin alta ja lähti kotiin tekemään läksynsä. Lue lisää ”Bragalonen kaunein poika”

Isäni kuva

Tuli saatana sanomaan, ettei täällä pidetä sopimuksia!

Saatte, perkele, olla varmoja, että minä sen sopimuksen luin,

luin joka merkin, niin kirjaimen kirjaimelta, ja katselin pilkut viimeisen päälle, edestä ja takaa!

Ja minä tiedän, jumalauta, mitä siinä sopimuksessa lukee.

“Varastoon toimitettuna!”

Se ei tarkoita, että ne jätettäisiin ovipieleen.

Eikä se tarkoita, sitä, että ne jätettäisiin johonkin pihamaalle.

Jumalauta, että tätä hankea on, saatana. 300 metriä, perkele!

Jos siinä sopimuksessa lukisi, pihalle toimitettuna, niin, saatanan saatana, ne toimitettaisiin pihalle.

Perkele, että tätä lunta on. Mitä se tekee? Tieltä varastolle, 300 metriä, ja noin puolikuutiota neliöllä?

Mikä helvetti siinä on, että ihmiset yrittää luistaa sopimuksista!

Varastoon toimitettuna! Ei tienvarteen, ei pihamaalle, eikä traktorin lavalle, vaan varastoon!

Että laitettaisiin muka säkit johonkin tienvarteen, ja isäntä ne siitä veisi!

Lunta on, perkele, koko tien leveydeltä puolisen metriä, ja koko matkan, saatana! 300 kuutiota!

Niin perkele. Nyt on sitten viskottu Vanhalaukan isännän riihitien lumet sivuun ja viety, perkele, koko saatanan kuorma varastoon!

Älköön, jumalauta, kukaan sanoko, ettei Kotajärven Kuljetus, Perkele, pidä sopimusta joka saatanan pilkun päälle!

Valtion puputehdas ja 1939/100F

Aikoinaan hämmästyin ensimmäisellä Hämeenlinnan reissullani tekstiä tehtaan seinässä.

VALTION PUPUTEHDAS

hassusti osunut oksa sai asiat näyttäytymään oudossa valossa.

Jokseenkin tasan neljä vuotta sitten meni konkurssiin Suomen viimeinen paitatehdas, Lahdessa toiminut Jousi-paita.

Tämä palautti minun mieleeni mitä ajattelin kun kuulin että Valtion pukutehdas lopettaa.

Minä tiedän, että minä en olisi voinut sitä tehdä, vaan jos vaikka olisinkin, olisin tarvinnut pätevää hallintomiestä ja paljon rahaa, mutta, mutta, mutta…

Jos minulla olisi silloin ollut oikeat palikat hallussa, olisin esittänyt että Valtion Pukutehdas käyttää hyväksi sen ainutlaatuisen tarinan minkä siitä olisi voinut kertoa.

Suomen armeija taisteli ylivoimaista vihollista vastaan Talvisodan ankarissa pakkasissa, olosuhteissa joissa Puna-armeija hyytyi, Suomi taisteli ja sai aikaan kunniallisen rauhan hirvittävän vihollisen kanssa. Tämä Valtion Pukutehtaan tamineissa.

Sitten luotaisiin kuva Suomesta, maassa jonka pääkaupungin keskilämpötila on 6 astetta, joka on luonut kukoistavan teollisuuden, vaikka suuren osan vuotta maa on jäässä ja merikin metrin syvältä, ja siitä jäästä on revitty menestys, taistelemassa vyötäröön asti hangessa, kaatamassa puuta, repimässä sitä metsästä tehtaalle.

Ja kerrottaisiin suomalaisista, jotka kalastavat avannoista vedettävillä verkoilla, ja rikkovat jäätä jäänmurtajilla, jotta saisivat metsän kylmyydestä tuotetut tuotteensa markkinoille.

Kerrottaisiin kylmälaboratorion ennätyksistä.

Ja kerrottaisiin, että jos jossakin on kylmää, siellä on suomalainen, sillä suomalainen tietää mitä kylmä on, ja miten siltä suojaudutaan.

Valtion pukutehdas olisi uudistettu tarinan, ei tuotteiden pohjalta.

Vanhoista tuotteista olisi jätetty muutama liikelahjatuote, mutta muutoin tuotanto olisi suunnattu erikoisvaatteisiin äärimmäisiin olosuhteisiin. Arktisille alueille, porauslautoille, vuoristoihin, merille. Yhdistetty tarinaan korkean teknologian tuotteita, mittareita, antureita, älyvaatteita, termoplastiikkaa… Mitä olisi tarvittu, mutta idea olisi ollut, jos työskentelet pakkasessa, laiminlyöt turvallisuutesi, kuin Puna-armeija vuonna 39, jos vaatteitasi ei ole tehnyt se, jolla on eniten kokemusta kylmästä.

Ja sitten uusi nimi.

Kansainvälinen.

Legendaarinen.

Nimi jossa on tarina.

WinterWear 39°

Äärimmäinen ratkaisu, äärimmäisiin olosuhteisiin.

Fanien kesken vain WW.

Metapsykopatia

Suurin osa psykopaateista ei ole murhaajatyyppiä.

Varsinaisia “metsästäjiä” arvioidaan psykopaateista olevan vain noin 8-12%, joista heistäkään ei suurin osa koskaan ole todella vaarallinen, sillä he ovat myös erittäin laskelmoivia, ja osaavat arvioida mikä on väkivallan kannattavuus.

Mutta kuitenkin,

Suomessa on noin 105 000 miestä, jotka voisivat tappaa ilman syyllisyyttä, ja periaatteessa 15 000, jotka voisivat lähteä metsästämään ihmistä viihteen vuoksi.
Olen antanut kertoa itselleni mielenkiintoisen tiedon. Jos mies on kotoisin sellaiselta alueelta, jonka toinen laita on Oulu-Tornio alue ja toinen laita Valtimon-Kemijärven linjalla, hänen mahdollisuutensa joutua elämässään vankeuteen väkivaltarikollisena on huomattavasti suurempi, kuin väestöllä keskimäärin. Noin viidennes Suomen murhaajista on joko syntynyt tuolla alueella, tai heidän vanhempansa ovat siellä. Tilasto on epävirallinen, mutta perustuu yhden ihmisen keräämään aineistoon 25 vuoden ajalta kahdesta vankilasta.

Tappajat jakaantuvat maantieteellisesti tasaisemmin, ja onkin todettu eräässä tutkimuksessa, että tappajan mielenterveyongelta suurelta osin liittyvät juuri ADHD-tyyppisiin häiriöihin.
Jos voisimme olettaa, että merkittävä osa Suomen murhaajista on psykopaatteja, voisimme näin myös olettaa, että psykopatia on ominaisuus, joka periytyy läntisen verenperinnön mukana, mutta joka näyttää lisääntyvän siellä missä valonmäärä on vähäinen.
Jos voisimme olettaa…
Miksi? Psykopatiasta on oltava jotakin hyötyä, jos se yleistyy.

Talvi, pimeä pitkä ankara.
Joka vuotinen vihollinen.
Sen voittamiseen tarvitaan pitkäjännitteisyyttä, suunnitelmallisuutta, päämäärätietoisuutta ja tarvittaessa jäänkylmää toimintakykyä ja häikäilemättömyyttä. Nämä ovat psykopaattin ominaisuuksia. Toki siinä tarvitaan muitakin kykyjä, kuten vaikka yhteistyökykyä, mutta ei psykopaatti ole yhteistyökykyinen, vaan päin vastoin, saattaa olla hyvinkin yhteistyökykyinen ja haluinen, niin kauan kuin se palvelee hänen etuaan, mutta täysin katumatta puukottaa kaveriaan selkään, silloin kun hyöty yhteistyöstä on ulosmitattu. Juuri katumattomuus ja vulgariteetti ovat psykopatiaan liittyviä ominaisuuksia.
Psykopatiaan liittyvät ominaisuudet ovat siis olleet hyödyllisiä.

Tähän liittyy metapsykopatia.

Suomen kansallisessa kulttuurissa, kansanluonteessa on piirteitä, jotka jäljittelevät psykopatiaa, ilman että oikeasti oltaisiin psykopaatteja, sillä karuissa oloissa tietyntyyppiset psykopaatit ovat menestyneet, ja jäljittelemällä heitä, on ajateltu saatavan sitä menestystä mikä on näkynyt psykopaateissa.
Suomalaiset arvostavat rauhallisuutta, suunnitelmallisuutta, järjestelmällisyyttä, harkintaa ja ennen kaikkea tämä arvostus näkyy läntisessä Suomessa, samalla alueella mistä

näyttä tulevan myös vakaita murhamiehiä.
Jos ei nyt yö työntäisi ylleni raskasta viittaansa, sanoisin vielä sanani alkoholistakin tässä yhteydessä ja siitä miten se paljastaa ihmisen todellisen luonnon.

Näin Suomen asutushistoriaan, siihen miten ja kuka on Suomen asettunut, vaikuttaa kansanluonne, ja toisin päin, näin se maa, missä asumme, on muovannut meidän luonnettamme.

Lähemmäksi suomalaisuutta

Minä näen sen niin, että yksi suomalaisuutta määrittävä ilmiö on metapsykopatia.
Ilmaisu on omani, ja saa nyt kelvata, mutta sen avaamiseksi pitäisi katsoa ensin psykopatiaa.

Suomalaiset ovat kansa suon ja roudan välissä.
Joka vuosi on heillä ollut vastassaan vihollinen, talvi. Joka vuosi on pitänyt kerätä varastot, varustautua, koko kevät, kesä, syksy, ja suurin osa talvea, taistella talven kanssa.
Tämä on kasvattanut kansanluonnetta. Se on ollut sekä geneettistä, että opittua.
Jotkut haluavat käyttää heistä muuta sanaa, mutta miksi? Hehän ovat psykopaatteja. Jos kutsumme heitä hattivateiksi, se ei muuta asiaa.
Psykopatia ei ole sairaus, siinä mielessä kuin yleensä sairauden käsitettä ajatellaan, vaan se on ihmisen ominaisuus.
Näyttää siltä että psykopaateilla on rakenteellisia eroja aivoissaan ja nämä erot ovat ilmeisesti jossakin määrin periytyviä. Metkaa muutoin on se, että psykopatian vastapuolena voisi pitää tietyllä tavalla muodikasta ADHD-oireyhtymää, joka sekin on “mekaaninen” häiriö. Eräillä ihmisillä saattaa kuitenkin olla nämä molemmat.

Amerikkalainen elokuva on pilannut psykopaattien mainetta, ja tosi toisaalta sekin, että moderniyhteiskunta ei suosi psykopaatteja samalla tavalla kuin yhteiskunta suosi niitä vielä viisikymmentä vuotta sitten. Esimerkiksi erilaisissa suuryritysten strategisissa johtotehtävissä, kirurgeina, lentäjinä ja muissa vastuunalaisissa tehtävissä, joissa vaaditaan rauhallisuutta, tiettyä piittaamattomuutta ja häikäilemättömyyttä, psykopaatit menestyvät oikein hyvin.
Valkoisista miehistä maailmassa on psykopaatteja noin 1%.
Ja kaikista psykopaateista ilmeisesti on 1% naisia.
Suomalaisista miehistä aitoja psykopaatteja on noin 4%. Tämä tarkoittaa että Suomessa on noin 105 000 aitoa psykopaattimiestä, naisspykopaatteja on noin 1500. Väestöön suhteutettuna enemmän kuin missään muualla Euroopassa.
Mielenkiintoinen detalji on sekin, että amerikkalaisten mukaan, psykopaateissa on huomattavasti enemmän sinisilmäisiä ihmisiä, kuin väestössä muutoin. Sitä vastoin punatukkaisia psykopaatteja taas on vähemmän kuin vaaleatukkaisia, luki joskus tiede 2000 lehdessä.
Saamelaisissa ei taas tunnu olevan psykopatiaa, ne ovat vain ärsyttäviä.

Ja tästä taas jatkuu ensiviikolla.