Kutsu päivälliselle tuli kotiosoitteeseen, enkä todellakaan tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Olin kuullut Lihinin nimen silloin tällöin töissä, mutta vain ohimennen, ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen työpaikan sisäinen “Kilroy was here!” tyyppinen juttu, tai olisi viitattu temppeliherroihin tai siionin viisaisiin.
Suhtauduin kutsuun ensin kuin käytännön pilaan, enkä sanonut siitä mitään, ennen kuin mainitsin siitä Tannerille, joka esittää laitoksemme esimiestä.
”Olette saanut päivälliskutsun Herra Lihiniltä?” Tanner katsoi minuun ilahtuneen näköisenä lasiensa yli, näyttäen Sir Derek Jacobilta.”Onneksi olkoon, kaiketi ja toivottavasti! Saitte perinteisen kutsukirjeen, jossa oli toivottiin vahvistettavan kutsu puhelimitse rouva Dahlille, yrititte soittaa, mutta ette tavoittaneet ketään, mutta kohta teille soitettiin ja rouva Dahl vahvisti kutsun ja pyysi tietää ruokarajoituksenne?”
Täytyy myöntää, että takeltelin hieman, “siis, tuota… onko Lihin oikeasti joku, joka pitäisi tietää?”
Tanner naurahti ääneen, “Saatatte tietää Alexander-säätiön” hän sanoi äänessä karrikoitua vaatimattomuutta ja totta kai minä sen tiesin. Tanner oli saanut kaksi vuotta sitten Alexander-palkinnon, 25 000 vuodessa loppuiäksi ja se kyllä tarkoitti, että ihan jokainen, joka työskenteli alalla, tiesi Alexander-palkinnon. Tanner ei antaisi unohtaa sitä.
“Lihin on Alexander-säätiö, “ Tanner piti tauon, jota saisin niellä tietämättömyyteni sapen, “jokainen, joka on saanut Alexander-palkinnon, on käynyt ensin päivällisellä Lihinillä.”
Mietin hetken, mitä olin juuri kuullut.
Alexander-palkinto annettiin vain joka neljäs vuosi, enkä olisi valmis siihen vielä kahden vuoden päästä, mutta Alexander-apuraha auttaisi kyllä työhön keskittymisessä, vaikka se kestäisi vain vuoden.
“Luulen, että tarvitsen uusia vaatteita,” ja Green hymyili leveästi.
“Ja soittakaa rouva Dahlille.”
Tanner antoi koko joukon vinkkejä, mutta silti jännitimme molemmat, minä ja Anne, päivällisille menoa. Meillä oli ehkä hieman liian samanlaiset puvut, Anne järjesti ne puvustajatuttavansa kautta, mutta värit olivat erilaiset, niin, ettei liki identtinen malli ollut silmiinpistävä. Tanner oli varoittanut, että puhelimet piti jättää eteisessä lokerikkoon, mutta se tuntui silti oudolta, että kaksi turvamiestä ystävällisesti, mutta vastaansanomattomasti pyysi jättämään kamerat, kännykät ja muun elektroniikan eteisessä olevaan kaappiin, ennen kuin meidät ohjattiin pidemmälle.
Meidät otti vastaan mattamustaan smokkiin pukeutunut mies, jonka täysin karvattomasta päästä valot heijastuivat “Arvaan; Tohtori Savio? Olen Lihin.” Hän ei kätellyt, mutta kumarsi sulavasti. “Minun pyydettävä anteeksi näitä järjestelyjä, mutta haluan säilyttää yksityisyyden, “ja hän kääntyi sitten Annea kohden, kuin jääden odottamaan esittelyä.
“Tässä on puolisoni, Anne Beck”
“Tervetuloa rouva Beck, ette arvaa mikä ilo oli saada teidät molemmat tänne tänään, “ ja jälleen pieni, luonteva, kumarrus.
Tanner sanoi, että meitä luultavasti olisi pöydässä kaikkineen yksitoista henkeä ja että todennäköisesti me istuisimme lähimpänä isäntää ja juuri näin oli. Sain vierustoverikseni tulevaisuuden tutkijan, kuivakkaan laihan miehen, herra Linturin, joka harrasti valokuvausta ja vertasi tulevaisuudentutkimusta antropologiaan. Löysimme jotenkin yhteisen sävelen, kun hän kuvaili, miten pitää ymmärtää toisenlaista kokonaisuutta olipa kyse tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Se on yhteinen pinta ja ulkopuolisille yleensä vaikea käsittää, joten syntyy yhteys – jaetun ymmärryksen kautta, kun molemmat tuntevat jotakin sellaista, joka ulkopuolisille on hankala hänen työstään käsittää. Mutta silti, menneisyys on kouriintuntuvaa. Toisaalta molemmissa voi sotkea kätensä.
Annen viereen osui vanheneva tanssija, joka viljeli auliisti sarkastista huumoria. Lisäksi pöydässä oli harmaantunut kielitieteilijä mustassa leningissä, jotka kummatkin olin nähnyt aikaisemmin jossakin yliopiston tilaisuudessa. Oli myös kirjailija, jota oli haastateltu televisiossa samassa tilkkutyötä muistuttavassa puvussa, joka sai hänet näyttämään räsynukelta.
Loppujen lopuksi minulle jäi hieman epäselväksi, meidät kyllä esiteltiin, mutta minun nimi muistini on mitä on, ketkä istuivat toisessa pöydän päässä. Joku taisi olla laulaja ja joku toinen lääkäri, ja heidän sananvaihdostaan en kuullut mitään. Me pöydän yläpäässä keskustelimme pitkään historiantutkimuksesta ja siitä, miten fyysisten todisteiden vahvistamat ja kumoamat myytit vaikuttavat maailmaan, tai eivät vaikuta.
Lihin puuttui keskusteluun melko vähän. Annen kanssa hän vaihtoi muutaman sanan teatterista, mutta yleensä hän avasi suunsa vain, jos keskustelu uhkasi jäädä akanvirtaan, työntäen sen keskemmälle, vapaaseen ja virtaavaan uomaan. Lue lisää ”Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle”
