Avainsana: Tolomei

Vitun pellet – Tony Tolomei siirtyy sirkukseen 3

Johtakunnan ruokasali oli samassa kerroksessa, ja sinne mentiin Alman pöydän ohi. Alma hymyili Tony Tolomeille leveästi “Kiitos viimeisestä, Tony!”
“Eipä mitään, Alma. Ties vaikka otettaisiin joskus uusiksi?” Ja Alma palkitsi hänet harvinaisella herkulla, syvällä kehräävällä naurahdukselle. Tony jätti salkkunsa ja puhelimensa Almalle ja meni sisään tummista puuovista.
Pari muuta johtajaa oli aulassa, ja keskustelu keskeytyi, kun Tony Tolomei tuli sisään. 
“Se on sitten viimeinen viimeisen perjantain lounas sinulla”, henkilöstöjohtaja Savage tervehti häntä.
Tony Tolomei piti ihmisistä. Useimmista ihmisistä hän piti heti, epäröimättä. Vaikka hän saattoi olla vaativa asiakas, ja vaikka hän toisinaan joutui ikäviin tilanteisiin tavarantoimittajien kanssa, useimmista ihmisistä hän lähtökohtaisesti piti. Viime kuukaudet hän oli katsellut ympärilleen uusin silmin ja tajunnut, että John Eugene Savage oli koppava mulkku.
“Niin on. Seuraavalla kerralla tarvitaankin yksi lautanen vähemmän.”
“Talousjohtaja varmasti ilahtuu!” Tolomei arvioi, että seuraavana vuonna tuon persenaaman bonus olisi kolmesta viiteen miljoonaa enemmän kuin tänä vuonna. Summa riippui siitä, tulisiko hänelle seuraaja tänä vuonna, vai vasta seuraavana.


“Tony, ne on sitten eläkevuodet edessä!” Kiinteistöjohtaja Bennett pääsi yllättämään Tony Tolomein tulemalla vessasta hänen takaansa. “Minkä ikäisenä aloititkaan AIIT-Royalilla?”
“Olin yhdeksäntoista, juuri täyttänyt yhdeksäntoista, “ja ennen kuin Bennett ehti kysyä, “viisikymmentä seitsemän vuotta kuukauden ja viikon päästä!”
Bennettin otsa rypistyi, hän näytti siltä että tuo asia olisi harmittanut häntä, “No varmaan sitten odotat eläkepäiviä, pitkän uran jälkeen!  Jäätkö kaupunkiin, vai muutatko kokonaan maalle?”
“Ehkä minä karkaan sirkuksen mukaan!” Malcolm Earl Bennett nauroi vatsa hölskäten vyön ylitse ja muisti tuon letkautuksen ikänsä.

  Vaikka huoneeseen olisi mahtunut helposti kuusikymmentä henkeä, siellä oli nyt seisova pöytä johtokunnan kahdelletoista hengelle. Tony Tolomei sai ystävällisiä eleitä, hymyjä, taputuksia harteille. Hän ajatteli maaliskuun idusta.
Teknologiajohtaja Prevon hymyili kuin juoppo munkki, punakkana ja omahyväisenä. Tony Tolomei laski, että Prevon tienaisi hänen bonuksiensa jaosta hieman yli kymmenen miljoonaa. Provon vatkasi hänen kättään, tarmokkaasti kuin yrittäisi saada monnia hengiltä.
Kotimaan myyntijohtaja Lewis. Vaikka Lewis oli ehkä älykkäin mies talossa,  Tony Tolomei laski, että oikeasti myynnin pienenemisestä oli vastuussa tämä mies, ei hän. Lewis oli älykäs, mutta väsynyt ja vanhanaikainen, vaikka olikin viisitoista vuotta häntä nuorempi. Tony Tolomei tiesi Lewisin hyötyvän hänen syrjäyttämisestään liki yhdeksän miljoonaa.
Toimitusjohtaja Nick Key. Key näytti ikäistään vanhemmalta, arvokkaalta  ja harkitsevalta, ja Tony Tolomei myönsi tämän. Yhdeksässä vuodessa tämä mies oli kyllä tehnyt ihmeitä. Vaikka kaksi viimeistä vuotta eivät menneet nappiin, silti tuotto kasvanut uskomattomalla tavalla. Mies oli palkkansa ansainnut, eikä Tony Tolomei kiistänyt sitäkään, että mies oli myös ansainnut bonuksensa, joka nyt kasvaisi kuudella miljoonalla. Vaikka Nick oli se mies, joka pisti hänet lankulla, ei Tony Tolomei voinut olla jotenkin pitämättä tästä. Tällä oli karismaa, jonka kantoi sen ylitse, että analyyttisesti ajatellen, mies oli kuitenkin täysi mulkku, joka oli valmis pettämään kenet hyvänsä, ja tekemään mitä hyvänsä asettamiensa tavoitteiden eteen.


Tony Tolomei ei voinut olla katsomatta omaa heijastusta seinän kiillotetusta marmorista. Hän oli osa tätä. Hän ei ollut koskaan äänestänyt toimitusjohtajan kanssa eri puolilla, ei kertaakaan. Jokainen perseily, puukotus, petos ja epäoikeudenmukaisuus, jota Nick Key oli ehdottanut, oli hänen siunaamansa.
Nuoremmat johtajat olivat kuin lauma outoja pappeja, suorittamassa jotakin seremoniaa, joka edellytti temppelin vanhimman olalle taputtamista. 

Tony Tolomei katseli pöydän takana olevaa maalausta, jonka isä oli tähän huoneeseen valinnut, vaikka ei koskaan ehtinyt nähnyt sitä paikallaan. Pohjoismaisen taiteilijan, Claude Harvatin, jota monet eivät tunteneet, suurikokoinen työ, “Kai sy, teknon”. Se sai Tony Tolomein ajattelemaan, miten vähän hän oikeasti ties isästään. Isä ei ollut uskovainen, eikä mikään lukenut mies, mutta silti hän oli valinnut johtokunnan ruokasaliin pyhää ehtoollista esittävän työn, jonka nimi viittasi Julius Caesariin. Tony Tolomei istui mielellään niin, että näki maalauksen.

Aterialla puhuttiin kiinteistökaupoista, ostoskeskuksista, toimistorakennuksista, lomakohteista, Nick Key halusi panostaa kiinteistöihin. Tony Tolomeillä ei ollut mitään sanottavaa, asia ei oikeastaan koskenut häntä. 

Prepon puhui automaatiosta ja suunnittelusta sen ympärillä. Tony Tolomei ei ymmärtänyt teknologiaa, mutta oli lukenut siitä kyllä ja heitti väliin kysymyksen oman sektorinsa, luksustuotteiden verkkokaupasta. Prepon katsoi häntä hetken, kuin hän olisi laskeutunut juuri tämän lasin reunalle, “Verkkokauppa ei ole vielä vuosiin mikään merkittävä sektori, etenkään ylellisyystavaroiden kohdalla!”
Alempaa pöydästä kuului pieni yskähdys. Tony Tolomei näki, että johtajista tuorein, Euroopan kaupan johtaja Henry Lund, ainoa, hän itse mukaan lukien, joka oli äänestänyt hänen eroaan vastaan, olisi halunnut sanoa jotakin, mutta katsoikin sitten lautastaan, kuin tämä olisi keskeyttänyt hänet. Lund oli outo mies, hiljainen, tehokas, ja jotenkin latautunut. Hän oli puhunut tästä miehestä rouva Weissin kanssa, ja vaikka tämä piti mielipiteensä omana tietonaan, hänestä näki, että Lund oli myös hänen suosiossaan. 

Loppupuoli ateriasta oli vaivaannuttava.
Ihmiset alkoivat kertomaan muistojaan Tony Tolomeista, kuin kyseessä olisivat hautajaiset. Se kiusasi häntä, mutta hän ei saanut sanotuksi sitä. Vain Lund piti turpansa kiinni ja Tony Tolomein arvostus miestä kohtaan kasvoi koko ajan.
Tony Tolomei pelkäsi, että joku vielä kaivaisi esiin kultakellon, ikään kuin hän, joka oli ollut alalla koko ikänsä, ei sellaista omistaisi. Kun Nick Key nousi seisomaan virnistellen, hän pelkäsi että nyt se tulisi.
“Tony, hyvä veli, olet ollut johtokuntamme pitkäaikaisin jäsen koskaan, ja nyt kun siirryt eläkkeelle,“ tässä kohdassa Tony Tolomein kasvoja nyki,” ajattelin ensin, että antaisimme sinulle aivan erityisen kultakellon.” Sekä Tony Tolomei että Nick Key tunsivat tarvetta siemaista lasistaan tässä kohden, Nick gin&tonicia, Tony spritzeriään. “Päädyimme kuitenkin Henry Lundin aloitteesta toisenlaiseen lahjaan. Liki kuusikymmentä vuotta ovat antaneet sinulle varmasti kaiken sen tavaran, mitä tarvitset, joten lahjan pitäisi olla jotakin muuta. Olemme ymmärtäneet, että vanha kotikatusi ja kaupunginosasi ovat sinulle edelleen tärkeitä, vaikka oletkin asunut Wellington Palace Housessa aikuisikäsi. Vanhan kotitalosi lähellä on tulipalon ja autokorjaamon sulkemisen johdosta vapaa tontti, ja yhtiö on päättänyt rahoittaa siihen Tony Tolomein italialaisen puiston!”
Tony Tolomei oli varsin hämmentynyt. Tätä hän ei osannut odottaa ja ennen kuin hän kykeni vastaamaan, oli hänen juotava pitkä siemaisu spritzeriä. Johtokunta yllätti hänet. Tosin hän tiesi, että tässä tapauksessa Yhtiö saisi vähentää kustannukset verotuksesta ja että yhtiö omisti Tolomeiden aikoinaan sinne fuusiossa tuomat talot vanhaa Binchin veljesten autokorjaamon tonttia vastapäätä. Niiden arvo kasvaisi puiston myötä, ja tietysti kaupungin italialainen yhteisö ottaisi eleen kohteliaisuutena. 

“No… “Tony Tolomei nousi ylös sanojaan hakien, “tämähän oli… niin tämä nyt oli yllätys.., Minä arvelin, että sieltä tulee samanlainen kello, minkä perin isältäni,“ ja johtokunta suvaitsi nauraa, “ mutta te sitten keksitte lahjan, joka rikastuttaa meitä kaikkia.” Uusi naurahdus maistui omahyväisyydelle. “Minulla kuitenkin olisi pyyntö. Ehkä nimeäisitte puiston kuitenkin äitini mukaan? Äitiäni ei mainita yhtiön papereissa missään, mutta hän on antanut tälle yhtiölle enemmän kuin minä tai isäni, sen lisäksi että hän antoi Amerikalle poikansa. Laura Long Tolomei antoi Yhtiölle perheensä; minut ja miehensä.”  
Johtokunta katseli hetken hämmentyneenä ja sitten Nick Key katsoi Bennettiä, “Saatko tämän sovituksi kaupungin kanssa?”
“Minä saan sovituksi heidän kanssaan aivan mitä hyvänsä! Italialaisen naisen mukaan nimetyllä puistolla saan meille kaikille poskihoidon kaupan päälle!”
Tony Tolomei ei pitänyt Bennetistä. 

Vielä hieman rupattelua, jonka aikana Tony Tolomei kaatoi itselleen viskiä, Skotlannista. He olivat tuoneet sitä maahan jo sodasta asti..
Kun johtokunta alkoi hajaantua hän vinkkasi Harry Lundille, “Minä jään tänne vielä hetkeksi muistelemaan, mutta tuli mieleeni ajatus. Maria da Silva pitää lomansa ensi viikolla. Kun hän tulee takaisin, niin ehkä sinun kannattaisi pyytää hänet sihteeriksi.“ Vaikka lause oli muotoiltu kysymykseksi, se ei kuulostanut siltä, vaan ohjeelta.
“No minulla on…” Harry Lund aloitti, mutta tavoistaan poiketen Tony Tolomei puhui päälle. “Minä tiedän, sinulla on sihteeri, ja varmasti neiti Pinot on teille monella tapaa oikein hyvä, mutta Maria da Silva on ollut täällä kauan, ja hän tietää niin paljon sellaista, mitä neiti Pinot ei voi edes aavistaa.”
Harry Lund tajusi että Maria da Silva ei ollut vanha sihteeri, joka tarvitsi työpaikan, vaan vanhan johtajan henkilökohtainen lahja.
“Oletteko puhunut hänen kanssaan?” 
“En. Matt sanoi, että hän kyllä pitää huolen rouva da Silvasta, mutta minusta tuntuu että näin olisi parempi. Luonnollisesti da Silvahan sitten päättää, mutta sanokaa hänelle heti kun tapaatte, että minä suosittelin häntä. Itse en puhu tästä hänelle.”
“Minä ymmärrän. Neiti Pinot on paikallaan kyllä kansainvälisissä asioissa, vastuuni ja tehtäväni varmaan kasvavat paljon vuoden aikana, jotenettä toinen sihteeri voisi olla tarpeen.”
He katsoivat toisiaan hetken, sitten Tony Tolomei nosti lasiaan, “Voisin juoda tämän pois, ja hyvästellä johtokunnan huoneet yksin, ennen kuin lähden. “
“Tietysti, ja toivotan hyvää jatkoa,” sanoi Harry Lund, ” ja jos minä tarvitsen joskus kokeneemman neuvoa, niin voinhan ottaa yhteyttä?”
“Jos oikeasti koet sen tarpeelliseksi, niin jätä sana, minä autan jos pystyn. Mutta älä laita sähköpostia, en vastaa.”
Miehet kättelivät ja Tony Tolomei jäi yksin johtokunnan ruokasaliin. Hän tunsi liikutusta kun Harry Lund poistui, ja silmiin nousivat kyyneleet, mutta se johtui enemmän kivusta kuin Harry Lundista.
Tony Tolomei kaivoi liivintaskusta emaloidun hopearasian, otti siitä pillerin, ja huuhteli sen alas viskillä. Sitten hän hetken mielijohteesta otti käteensä haarukan ja käveli johtokunnan ruokasalin miesten huoneeseen. Tony Tolomei tiesi, että miestenhuone oli oikeastaan hänen isänsä suunnittelema, vaikka se olikin valmistunut vasta hänen kuoltuaan.
Melko myöhään oli Tony ymmärtänyt, että isä perimmältään oli taiteilija, vaikka olikin koko ikänsä häikäilemätön liikemies. 

Miestenhuone oli pelkistetty, käytännöllinen, mutta silti siinä oli ripaus menneestä. Tony Tolomei oli tajunnut vasta kymmenisen vuotta sitten, että isä oli jättänyt oman jälkensä miestenhuoneeseen. Mustaan marmoriin oli kiinnitetty vesihanojen juureen kullattu rengas, joka pysyi paikallaan ruuveilla. Ruuvien kannat ja rengasta kiertävä katkoviivanomainen koristeura muodostivat oikeassa asennossa T-kirjaimen. Koko mustasta ja valkoisesta kivestä, peilistä ja kullatusta metallista tehdyn suuren ja loisteliaan paskahuussin ainut koristeaihe oli tuo katkoviiva, josta ruuvi teki T-kirjaimen. Tämän huomattuaan Tony Tolomei oli käynyt läpi koko miestenhuoneen, ja huomannut, että jokainen ruuvi koko huoneessa teki saman.
Hänen isällään oli yksi mausoleumi pohjoisella hautausmaalla ja toinen täällä, johtajien kerroksessa.
Tony Tolomei kusi kauan mustaan kivialtaaseen. Sitten hän riisui takkinsa, kiireettä ja katseli ympärilleen. Siinä, kusialtaiden yläpuolella, oli tilaa.
Hän otti haarukan ja raaputti valkoiseen marmoriin viestinsä johtokunnalle. 

VITUN PELLET 

Välillä hän luuli, että joku tulisi, ennen kuin hän olisi valmis ja vilkaisi ovelle, mutta jatkoi sen jälkeen uudella tarmolla.

HAISTAKAA VITTU

Sitten Tony Tolomei kastoi kätensä mustaan kivimaljaan, ja veti verisellä kädellä yli seinän. Kohdissa, joissa haarukka oli raapinut pinnan rikki, hohti hänen viimeinen viestinsä johtokunnalle punaisempana, kun taas vierestä, kiillotetulta ja hyvin vaalitulta pinnalta veren sekainen kusi valui kuin katumus Nick Keyn kasvoilta.

Clowns de la Chatten sirkus ja teatteri oli hyvin kummallinen laitos. Osa katsojista poistui jollakin tavoin järkyttyneenä, hämmentyneenä ja aina joku vaati rahojaan takaisin. Yksikään ilta ei ollut toisen kaltainen, koska esitys ei oikeastaan edennyt kohden loppua, vaan kaatui kohden maaliviivaa jonkinlaisena järjestäytyneenä anarkiana.
Sirkuksella olisi kaupungissa vielä tämän päiväisen lisäksi kolme täyttä esitystä lauantaina ja sunnuntaina. Maanantaina he sitten  jatkaisivat matkaa, mutta tällä kertaa kevymmin taakoin. Pitkään he olivat pärjänneet vanhalla teltalla. Joku arveli, että sen korjaukseen oli käytetty enemmän lankaa kuin siinä alun perin oli ollut, ja joku joskus epäili, että se vielä repäisi pelkkään mahdottomuuteensa.
Yksi mies väitti, että osa teltasta olisi koottu Normandian maihinnousussa mukana olleista laskuvarjoista, mutta sitä ei kukaan uskonut, koskaan johto ei olisi raaskinnut käyttää niin arvokasta materiaalia. 
Nyt heillä olisi kiertuetauko, he harjoittelisivat ja esiintyisivät sillä aikaa vanhasta teatterista tehdyssä Bouffons de Cul teatterissa, jossa oli heidän pysyvä tukikohtansa ja oma outo teatteri- ja sirkuskoulunsa. 
Kuuden viikon kuluttua he lähtisivät liikkeelle uudella teltalla, joka olisi kuulemma jotain aivan uutta. Nykyinen teltta, joka mahdollisesti oli nähnyt dinosaurusten kuoleman, päätyisi tämän suuren kaupungin jätteenpolttolaitokselle. Tai johonkin ihan muualle.


Esityksen ensimmäinen osa oli mennyt hämmästyttävän hyvin. Taitoratsastajat loistivat. Jonglöörit eivät mokanneet mitään. Akrobatian ja tanssin väliin sijoittuvat esitykset olivat olleet henkeäsalpaavia. Badriya Baharan oli ollut suorastaan vaivaannuttavan hyvä. Miten hienoin liikkein, suorastaan kainosti, hän loi seksuaalisen ilmapiirin, joka vaikutti jokaiseen, jotenkin. Joihinkin näkyvämmin kuin toisiin, ja siksi seremoniamestari kuulutti veitsenheittäjät sisään hämärässä seisten. 
Isadora veti koko settinsä edes puraisematta mikrofonia, ja ”Non, je ne regrette rien” oli mennyt täydellisesti.
Päivä tuntui täydelliseltä ja jokainen esitys sai voimaa edellisestä, tuntui kuin tänään taiteilijat olisivat luoneet jonkinlaisen jatkuvat energian kehän.
Väliajalla sirkuslaiset ihmettelivät tätä matineaa. Trapetsitaiteilija Pete, taikauskoinen kun oli, ehdotti, että se johtui teltasta, joka yritti pitää itsensä mukana teatterissa, ja antoi nyt esittäjille voimaansa. Ajatus sai vähän tukea.
Toisella puoliajalla yksi pelleistä hyppäsi hieman pitkäksi ja löi nenänsä, mutta ei sitä yleisö huomannut. Derek oli lentää trampoliinilta, mutta sai sen näyttämään osalta ohjelmaa ja June sekosi laulun sanoissa pahemman kerran, mutta toisaalta äänentoiston ongelmat peittivät sen.
Baletin ja klovnerian välistä oleva esitys oli taas outo, eikä kukaan tanssijoita lukuunottamatta, tai ehkä eivät hekään, ymmärtäneet sitä kokonaan. Lisäksi yksi tanssijoista, lihava yksijalkainen nainen, joka teki puujalan varassa käsittämättömän nopeita piruetteja, kaatui varsin pahan näköisesti, mutta yleisön enemmistö piti sitä symboliikkana. 

Laulun säestämä jonglööriesitys tanssin jälkeen oli jotenkin helpompi ymmärtää, mutta se varmasti johtui osaltaan siitä, että puujalkaisen tanssijan kaatumisen jälkeen kaikki tuntui helpommalta.
Koska uimahyppynumeroa ei nyt ollut, ja Donaldin elefanteilla oli ollut ripulia, korvattiin ne Peten, Derekin ja Dollyn vielä hieman keskeneräisellä esityksellä. Derek oli aloittanut numeron harjoittelun toisen tiimin kanssa ja oli hieman huolissaan. Dolly oli pikkuisen pidempi kuin Nanette oli ollut, ja he eivät olleet harjoitelleet vielä tarpeeksi.  Kun yhdisti trapetsin ja trampoliinin, ajoituksen piti olla täydellistä, jokaisen raajan siinä, missä sen odotti olevan. Kuolema ei ollut pahin vaihtoehto, mitä saattoi seurata, silloin kun ajoitus petti.
Esitys meni kuitenkin pääosin nappiin, kuten on tapana sanoa, he saivat aikaan vaikutelman, että Dolly olisi kävellyt lavalta alas ilmassa hyppäävien miesten selkiä pitkin.. Todellisuudessa joissakin kohdin väliin jäi kymmeniä senttejä, mutta valot, liike, etäisyys ja sirkuksen lumo, jota ammattilaiset sanoivat vaijereiksi, loivat yleisölle sen, mihin he sirkuksessa halusivat uskoa, ihmeen. 

Esitys ei päättynyt kun Dolly laskeutui trampoliinin reunalle, vaan kuusi klovnia vei esitystä eteen päin, ja nosti Dollyn ilmaan. He kuljettivat häntä ympäri maneesin kantaen ja heittäen ja välillä hän sai kävellä muutaman askeleen maassa, pompahtaa trampoliinin yli ja jälleen pellejen harteille, ylösnostettujen selkien muodostaman sillan yli, sitten taas… Finaali lähestyi ja koko ajan tuli esiin muita esiintyjiä, joiden vuoro oli ollut jo aikaisemmin. 
Väki pyöri yleisön edessä harkitussa kaaoksessa, välillä trapetsilta tuli joku alas, toisinaan joku pomppasi trampoliinille ja siitä pois. Kaikki oli sekaisin, ja silti järjestyksessä, kauniissa hullunmyllyssä.
Kun kuului pamaus estradin yltä, katsojat olettivat sen kuuluvan esitykseen ja ajattelivat valonheittimien edessä näkyvän värikkäänromanttisen usvankin olevan osa sitä magiaa, jonka he halusivatkin nähdä.

Vastapäätä johtajien ruokasalin ovea oli ovi, jota liki kaikki kuvittelivat komeroksi, mutta jonka todellisen tarkoituksen johtokunnan jäsenet ja heidän lähimmät apulaiset tiesivät . Tony Tolomei kaivoi otti taskustaan avaimen, jolla avasi oven ja meni portaisiin.
Katolle pääsi toistakin kautta, ja sitä kautta sinne yleensä mentiin, mutta kun taloa oli suunniteltu, oli vanha johtaja Tolomei halunnut johtokunnan edustus- ja neuvottelutiloista, jos nyt ei suorastaan salaovea, niin kuitenkin kiertotien katolle ja helikopterikentälle. Portaat olivat kapeat, eivätkä aivan johtokunnan laatua, mutta niitä pitkin pääsi ylös ja ulos kattotasanteelle, lähelle hissin ovea, kulkematta kerrosaulan tai sihteerien ohitse.
Katolla oli yllättävän kylmä, kylmempi kuin Tony Tolomei osasi odottaa, mutta hän oli jättänyt takkinsa johtajien miestenhuoneeseen, arvellen sen kantamisen turhaksi. Tuuli puhalsi lännestä. Se ei ollut tavatonta tähän vuodenaikaan, mutta se oli tekijä, joka Tony Tolomein piti ottaa huomioon. 

Hän kiipesi joitakin askelmia helikopteritasanteelle menevistä teräsportaista ja katseli siitä vielä kerran länteen, mistä hän erotti kotitalonsa katon. Kun hän katsoi pohjoiseen, näkyivät tältä korkeudelta metsäiset kukkulat kaupungin ulkopuolella, mutta hautausmaa ei erottunut siitä laaksosta, missä se sijaitsi. Idässä oli vihreä katto, jonka hän ajatteli lapsuudenkotinsa katoksi. Hänen testamentissaan se menisi hänen taloudenhoitajalleen ja maaseutuasunto sihteerille.

Läntinen tuuli tuiversi hänen päälakeaan kiertävää valkoista tukkaa, kun hän lähti kohden itää. Hän epäröi, aivan askeleen verran, kiristi tahtiaan sitten, nousi muutaman portaan, joilta pääsi ikkunanpesukelkalle, ja sukelsi niiden ohi, kohden itää, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa.

Uskollinen Tony liiti läpi tyhjyyden. Hänen vauhtinsa nousi yli 160 kilometrin tunnissa ja saattoi olla, että hän ei enää ollut edes tajuissaan, kun ajan haurastuttaman vanhenevan miehen ruumis osui sirkuksen kannatinvaijeriin.
Tony Tolomein kapea kaula leikkautui vaijeriin helposti, ja harmaahapsinen pää vieri teltan lapetta vauhdilla, ja lensi kaaressa teltan räystäältä konttorina toimivan asuntovaunun katolle ja siitä rekan kopin ja kontin väliin.
Päätön ruumis iskeytyi läpi ajan syömän sirkusteltan ja veri suihkusi katkenneesta kaulasta valonheittimien eteen punaiseksi usvaksi. Katto, rakenteet ja vaijerit hieman hidastivat ruumista, joka pomppasi trampoliinilta kerran ilmaan ja tipahti sitten maneesille saapuneiden pellejen väliin.
Suurin osa kaikesta oli sirkuksen taikaa.

Vain muutama henkilö katsomossa arvasi, että jotakin poikkeuksellista oli tapahtunut,  jotakin, johon eivät edes tämän sirkuksen pellet olisi osanneet varautua, mutta heistäkään kukaan ei ymmärtänyt, että päätön ruumis oli pompannut trampoliinilta näiden vitun pellejen joukkoon. 

Tony Tolomei oli saapunut sirkukseen.

Muutamaa kuukautta myöhemmin.

Tony Tolomein kuolema sai aikaan melkoisen myrskyn. Jo samana päivänä, käytännössä ennen kuin tieto Uskollisen Tonyn kuolemasta oli edes levinnyt, alkoi liikkua huhuja väärinkäytöksistä yhtiössä.  Toimitusjohtaja Nick Key joutui pariinkin kertaan kuulusteltavaksi ja arvopaperikomission miehet kävivät firman asiat läpi varsin tiheällä kammalla. Liikkui huhuja Uskollisen Tonyn murhasta.
Yhtiön kurssi rapisi alas vauhdilla. Seuraavana maanantaina, tuntia ennen pörssin sulkeutumista, kurssi oli alempana kuin vuosiin ja seuraavana päivänä se vielä puolittui, kun Donald Ellisin erittäin tunteellinen ja epäilevä muistokirjoitus Tony Tolomeista  julkaistiin. Kurssi vakiintui tiistaina pörssipäivän lopulla, kun Harmon, Lionard & Roscowill ilmoitti ostavansa osakkeita asiakkaan lukuun hintaan, joka oli prosentin alle ilmoitushetken hinnan.
Yhtiön arvosta oli kadonnut perjantain ja tiistain välissä kaksi kolmannesta ja keskiviikkoon mennessä, kun kurssi oli vakiintunut ja hieman noussut, järistys oli jo hieman kolhinut myös sen suurimpia sijoittajaomistajia.

Seuraavaksi iskivät sirkuksen lakimiehet, jotka vaativat Yhtiöltä yhteensä 60 miljoonan korvauksia, ja kun muutaman päivän perästä seurasivat sirkusyleisön lakimiehet kaikkiaan 300 miljoonan korvausvaatimuksilla, kurssi niiasi uudelleen. Harmon, Lionard & Roscowill ilmoitti taas hinnan, jonka he maksavat ja romahdus pysähtyi uudelleen.

Powell, Dietz & Marcus valvoi Tony Tolomein kuolinpesää ja hoiti kaikki järjestelyt jätettyjen ohjeiden mukaan. Ne, jotka odottivat pönäköitä hautajaisia valkoisen marmoritalon edessä, saivat odottaa. Tony Tolomei haudattiin maatilalleen, samaan riviin koirien kanssa, ja hänen haudalleen tuli vain samanlainen laatta kuin koirille; etunimi, syntymä- ja kuolinvuosi.

Ennen kuolemaansa Tony Tolomei oli laatinut yksityiskohtaisen testamentin ja ohjeet sen avaamisesta vasta kolme kuukautta hautajaisten jälkeen. Jos Tony Tolomein kuolema oli ravistanut Yhtiötä, ravisti sitä hänen testamenttinsakin.  

Tony Tolomei oli ollut Yhtiön suurin henkilöosakas, kahdellatoista prosentilla, ja tämän osuuden hän jätti takaisin Bragaloneen muuttaneen setänsä lapsenlapselle, Rosa Tolomei Buonacorelle. Maatilan sai rouva da Silva ja vanhan kotitalon Joanne, taloudenhoitaja. Kaiken muun omaisuutensa hän jätti kolmelle entiselle työtoverilleen; rouva Alma Weissille 40%, rouva Maria da Silvalle 30%, herra Johnsson-Littlelle 20% ja loput 10% rahastolle, jonka edunsaajia olivat Yhtiön luksustavaraosaston henkilökunta. Tämä perintö koostui Long-Tolomei American Italian Luxury -yhtiön osakkeista ja tästä se parku vasta syntyikin.
Long-Tolomei paljastui Yhtiön suuromistajaksi. Long-Tolomei oli aikaisemmin, se oli julkista tietoa, omistanut vajaat kaksi prosenttia yhtiön osakkeista. Se oli perustettu holdingyhtiöksi, kun AIIT-Royal  oli fuusioitu Yhtiöön. Nyt se omisti 19% ja yhdessä Tony Tolomein omistamien osakkeiden kanssa osakkeet olivat kolmannes Yhtiöstä. Nick Key nosti nyt metelin.

Oliko Tony Tolomei rikkonut arvopaperilakia? Paljastui, että jo fuusion aikaan oli Uskollisen Tonyn isä, Frank Tolomei, antanut arvopaperikomissiolle ilmoituksen ostomääräyksestä, ja yhtiön asioita hoitaville meklareille ja lakimiehille ohjeen, jos kurssi laskee alle sen kurssin, millä yhtiö fuusioitiin, Long-Tolomei ostaa osakkeita sillä hinnalla. Ohje oli annettu kauan ennen kuin Tony Tolomeista tuli Long-Tolomei American Italian Luxuryn ainut omistaja, eikä Tony ollut koskaan puuttunut siihen, laittanut vain lisää rahaa yhtiöön vuosittain. Tarjous oli ollut aina olemassa, mutta kurssi ei ollut ollut riittävän alhaalla 33 vuoteen. Koska serkun tytär peri 12% ja loput olivat vasta kuoleman jälkeen hankittu  Long-Tolomei American Italian Luxurylle, 20% lunastusrajaa ei oltu ylitetty.

Yhtiön seuraavassa johtokunnassa oli vain seitsemän jäsentä, mukana herra Marcus, Powell, Dietz & Marcukselta, edustamassa Rosa Tolomei Buonacuorea, rouva Weiss, rouva da Silva ja varatoimitusjohtaja, herra Lund.