Avainsana: Typerysten salaliitto

Rouva Barberis saa vieraan 2.

Rouva Barberis otti muutaman askeleen taakse, ja viittasi lady Agathaa astumaan sisään, kuin antaakseen myös tilaa omille sanoilleen.

Lady Agatha loi emäntäänsä ystävällisen ja odottavan katseen astuessaan sisään keltaseinäiseen salonkiin, josta heti näki sen nimen, kiinalainen huone. Rouva Barberis astui peremmälle huoneeseen vieraansa rinnalla ja villatakkiaan nyppien jatkoi. ”Tiedättekö, lady Agatha, kun tulin tapaamaan teitä ja ylikomisariota hotellille, se oli vasta neljäs, tai oikeastaan viides kerta kun poistun talosta sodan jälkeen.
”Todellako?” Agathan ihmetys oli aitoa ja ystävällistä, kun hän samalla asettui istumaan omin avuin puuleikkauksin koristeltuun, josta näki sekä pieniruutuiselle ikkunalle ja huoneen kaikki ovet.
”Kyllä.” Rouva Barberiksen vastaus kuulosti huokaukselta. ”Negroni? Campari ja vermutti ovat olleet kaapissani iät ja ajat, mutta ginin toi vävyni syksyllä. Ja jäät ovat tuoreita!” Huomautus sai molemmat naiset hymyilemään.
Lady Agatha antoi emäntänsä valmistaa drinkit rauhassa, ja tarkkaili tilaa missä he istuivat. Huonetta hallitsi kultapronssilla maalatut seinät, ja katkesi mustaan puolipanelin. Vaikka valoa oli vähän, se heijastui seinistä ja loi koko huoneeseen jonkinlaisen unenomaisen hohteen. Vihreä matto ja huonekalujen paksu punainen sametti loivat kontrastia huoneen hehkuun. Agatha tunsi mielihyvää ymmärtäessään, että jopa drinkki vaikutti huoneeseen, tähän tilaan suunnitellulta, kun sen tulen hehkuinen punainen välkkyi kristallissa.
”Miksi ette ole poistunut?” Lady Agatha kysyi ottaessaan lasin pieneltä hopea tarjottimelta.
”Niin, ” rouva Barberis aloitti taas villatakkiaan nyppien, ”niin, tiedättekö kuka oli minun mieheni?”

”Teidän miehenne oli tuomari Barberis, ”ja lady Agatha onnistui olemaan samaan aikaan neutraali, mutta silti ystävällinen.

”Niin. Tuomari Barberis…” Rouva Barberis sai sen kuulostamaan tunnustukselta, sitten hän katsoi lady Agathaa, kuin kissa, joka näkee jotakin ällistyttävää. ”Minun mieheni oli paha mies. Hän oli fasistituomari. Hän vapautti puolueen jäseniä syytteistä, eikä suinkaan sen vuoksi, että häntä olisi painostettu, vaan koska hän halusi vapauttaa niitä paskiaisia jotka hakkasivat, kiusasivat ja tappoivat oppositiota, runoilijoita, taiteilijoita, homoja, ammattiyhdistysmiehiä, ” rouva Barberis veti ensin syvään henkeä ja sitten kunnon siemaisun lasistaan, ennen kuin istuitui sohvalle lady Agathaa vastapäätä.
”Niin, ” ja nostaen lasia, kuin onnitellakseen lady Agatha sanoi, ”ja hän on ollut kuollut jo 13 vuotta!”
Rouva Barberis oli hämmästynyt. Mitä hän sitten olikaan odottanut lady Agathalta, niin ei tätä. Se ei ollut iloa. Se ei ollut pahanilkisyyttä. Se oli jotakin sarkasmin kaltaista hyväntahtoisuutta.
”Niin, hän on kuollut.” Rouva Barberis kuunteli omaa ääntään. Hän saattoi helpotukseen sanoa, ”niin, hän on kuollut. Partisaanit ampuvat hänet vuorilla, kun hän yritti saksalaisten kanssa pohjoiseen. Niin minulle kerrottiin. Jossakin Firenzen ja Bolognan välillä.” Siemaisu lasista, ja katse lady Agathan teräviin, mutta myötätuntoisiin silmiin, ”kun kuulin siitä, olin raivoissani. Ihan saatanan raivoissani.” ja siemaus lasista, ennen tunnustusta. ”Olisin hallunnut ampua hänet itse, ja kun kuulin siitä, kävin ampumassa hänen kuvaansa työhuoneessa!”

Huoneeseen jäi hiljaisuus, joka läikehti tulipunaisena kristallilaseista, kun kaksi leskirouvaa nautti juomiaan.
”Minun mieheni, ”ja lady Agatha nosti lasiaan, kuin nostaakseen maljan, ”Sir Gaius Cluskey of St.Cluskey, ei ollut paha mies. Ei sillä että hän olisi ollut erityisen hyväkään, mutta ei hän ollut paha mies.”

Lady Agatha loi kaipaavan katseen liki tyhjään lasiin, ja rouva Barberis ymmärsi viestin, ”taidamme tarvita toiset!” ja tuli hakemaan lady Agathan lasin.
”Minun mieheni ja poikani esimies, eversti Wallace… ” Lady Agatha hiljeni hetkeksi, ”Niin, en ole koskaan sanonut sitä ääneen. Mieheni ja William Wallace, poikani kummisetä olivat rakastavaisia. Luultavasti ensimmäisestä maailmansodasta siihen asti, kun poikani laskeutui hävittäjällään ja tukehtui vereensä.”

Pullo kilisi lasinreunaan kun rouva Barberis kaatoi vermutin lasiin.
”Te olette menettänyt lapsen.”
”Anthony. Anthony olisi nyt 37 vuotias.”
”Minun Achilleni. Hän on yläkerrassa. Sirpale päässä. Hän täyttää kesällä 30.”
Lady Agatha ottaessa uutta lasillista, naisten katseet kohtasivat ja kipeä myötätunto kouraisi kumpaakin.

Rouva Barberis saa vieraan

Lady Agatha kahlasi lumessa, päällään kertaalleen lyhennetty Sir Gaiuksen vanha viitta, joka silti harjasi askeleet hänen takaansa, kuin yrittäisi peittää kantajansa jäljet.

Lady olisi saattanut, joskus, jossakin elämässä, katsella nenänvarttaan taloa, jonka ovea kolkutti, mutta vuodet olivat pehmentäneet katsetta, jos kohta tuoneet lisää särmää nenän varteen. Talo ei varmasti ollut vanhempi kuin viisikymmentä vuotta, mutta selvästi laiminlyöty. Se näytti leveine räystäineen ja haalistuneen vihreän ja keltaisen sävyineen jotenkin itämaiselta.

 

Rouva Barberis odotti eteishallissaan yönsinisessä leningissä. Leningissä, jonka oli ostanut Firenzestä, toisessa elämässä, ennen sotaa, kun kreivi Cianon piti esitellä heidät Il Ducelle.  

Pitäisikö hänen vielä käydä katsomassa että Achillella on kaikki hyvin? Haisiko täällä? Hänen pitäisi viedä lady Agatha ylös, se olisi välttämätöntä. Voi kun hänellä olisi edes yksi palvelija talossa. Hän oli varannut puutarhasalongin pöydälle giniä ja camparia, mutta katsoessaan ovelta sisäpihan paleltunutta kameliapuuta, hän kävi hakemassa tarjottimen, ja vei juomat kiinalaiseen huoneeseen kadun puolelle. Hän epäröi hetken. Olisiko maalaismaista pukea villatakki tämän hameen kanssa, ja päätyi sen olevan kuitenkin tarpeen, ja juuri oikeaa sävyä.

Rouva Barberis hyräili huomaamattaan Don Giovannin finaalia, kun ovenkolkuttimen raskas ääni säpsäytti hänet. Vielä vilkaisu hallin peiliin ja muutama askel ovelle, jonka alta talven raaka koura tavoitteli hänen polviaan. Ja vielä hetki, jolloin rouva Barberiksen kasvot yrittivät muistaa aikaa ennen sotaa, kuinka hymyillään emännän valloittava vastaanottohymy. Sitten telki syrjään ja hän avasi raskaan ja juhlallisen mustan oven. 

Rauva Barberis ei tiennyt mitä odottaa, ja siinä suhteessa hän ei yllättynyt, muutoin kyllä.  Hotellin ravintolassa lady Agatha oli näyttänyt niin aristokraattiselta kuin ikinä sopi odottaa, mutta nyt hän näytti lähinnä hassahtaneelta kleptomaanilta joka oli paennut teatterin puvustosta. 

-”Päivää, lady Agatha, tervetuloa,” rouva Barberis ojensi kätensä kun vieras astui yli kynnyksen. 

-”No päivää,” vastasi Lady Agatha työntäen rouva Barberiksen käteen brandypullon, ”rouva Barberis. Ajattelin että teitäkin ilahduttaisi pullo espanjalaista brandya! Serkkuni poika lähetti minulle sitä muutaman laatikollisen.” 

Rouva Barberis katseli pulloa kädessään ja vierastaan, joka alkoi suorittaa jonkinlaista muodonmuutosta. Ensin kuoriutui suuri tweed-viitta, jonka pelkkä keeppi olisi riittänyt peitteeksi. 

”Voin ottaa sen, ”rouva Barberis aloitti 

”Jos sopii, jätän vain nämä tuohon tuolille, niin lämpiävät paremmin,” vieras selitti ja alkoi riisua päätään. Päähän oli kiedottu suuri kotikutoisen näköinen saali, jonka alta loisti teatraalinen punainen samettibaskeri, kuin osa jonkun ritarikunnan seremonia-asua. ”Minä ajattelen, jos äiti olisi nyt elossa, hän nauraisi ja kuolisi. ”

Rouva Barberiksesta se vaikutti oudolta, mutta mahdolliselta. lady Agathan puhe oli sujuvaa, mutta hieman erikoista. 

”Minä vien tämän pullon tuonne,” rouva Barberis sanoi, enemmän saadakseen tekemistä, kuin päästäkseen pullosta, ja viittasi kiinalaiseen huoneeseen. 

”Sitä ei nyt kannata avata,” lady Agatha sanoi, nykien päältään kellankirjavaa villakangastakkia, joka näytti samaan aikaan hyvin kalliilta, mutta jollekin toiselle tehdyltä. “Sen pitää olla huoneenlämpöistä, “huusi hän vielä perään, mutta lisäsi sitten hiljempaa, “mutta se huone tuskin on tällä saarella”.  

 

Lady Agatha katseli syrjäsilmin pois kävelevää emäntää. Rouva Barberis oli samaan aikaa erittäin tyylikäs, hieman vanhanaikainen ja pikkuisen sekä ali- että ylipukeutunut. Puku oli ehkä hieman liian hieno arkiseen tilanteeseen, ja ilman muuta liian kylmä, ottaen huomioon, että vaikka talo oli toki lämpimämpi kuin ulkona, se ei missään tapauksessa silti ollut niin lämmin, että silkkipuku ja ohut villatakki olisivat riittäneet.  

Toisaalta lady Agatha kyllä tiesi, ettei hänen oma asunsa ollut millään tavalla sovelias, mutta hän myös itsetietoisesti oli välittämättä siitä.
Saatuaan yhden villapuseron vähemmäksi, Lady Agatha veti takin takaisin päälleen ja näki Rouva Barberiksen juuri tulevan hallin päässä olevasta ovesta.
“Tulkaa tänne, lady Agatha!” emäntä kutsui vierastaan.
Hän piti talosta, joka oli toki hieman hoitamattoman oloinen, mutta sisältä paremmassa kunnossa kuin ulkoa. Halli oli kadun suuntainen, kokoonsa nähden matalahko huone, joka oli ennen muuta italialaista versiota art nouveausta, mutta jossa orientalismi paistoi läpi selvästi. Oikealla puolen olevat tummat ja leveät portaat veivät suhteettoman paljon tilasta, mutta toisaalta niiden takana oleva kullankeltainen seinä heijasti yläkerrasta valoa muutoin hämärään tilaan. 

Punaiseksi maalatut ovenpielet loivat kehyksen ja takana olevan huoneen keltainen kajo antoi taustan sinipukuiselle rouva Barberikselle, ja Lady Agatha tuli ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että nainen näytti elämän ylikävelemältä, mutta oli silti kaunis ikäisekseen.
“Niin, lady Agatha, minulle jäi mieleeni se, mitä sanoitte typerysten salaliitosta,” rouva Barberis aloitti, ja tämä sai vieraan hieman hämmästymään. Jotenkin hän ei odottanut tätä, eikä näin suoraan asiaan menoa.
“Sanoitte silloin kun tapasimme että typerysten salaliitto on maailman laajin ja tehokkain salaliitto, jonka laajuus ei koskaan paljastu, koska vain muutama jäsenistä edes tietää olevansa mukana. No, minusta tuntuu, että minä olen jäsen.”

Jatko-osa täältä