Anna Capratorrente ei voinut olla miettimättä sitä, miten elämä muuttuisi, kun veli vaimoineen muuttaisi pois, samalla kun nosti jalkansa sinisen buklee-sohvan puiselle käsinojalle. Tulevassa omassa rauhassa oli epäilemättä paljon hyvää, ja Anna ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sitä, mutta toki siinä oli huonojakin puolia.
Vaikka lapsia oli vasta yksi, oli Anna kiitollinen siitä, että käly otti välillä pojan kanssaan ulos, ja silloin hänellä saattoi olla aikaa nostaa jalat käsinojalle, asettaa tyyny pään alle, ja ottaa toiseen käteen kirja, toisen silittäessä pinkeää sinisen kirjavaa puuvillaa valtavan vatsakupolin päällä.
Kirja ei ollut huono, jonkun ruotsalaisen Waltarin Egyptiin sijoittuva historiallinen romaani, mutta nyt Anna vain tuijotti aukeamaa, mielen vaeltaessa kotoisemmissa asioissa.
Asunto oli kylmä. Viimeisten kahden viikon aikana heiltä oli kulunut kaasua enemmän, kuin tavallisena talvena kahdessa kuukaudessa, vaikka he olivat käyttäneet sitä niin vähän, kuin vain pystyivät. Tiistaina alkaisi paasto, ja vaikka he eivät siitä niin erityisesti perustaneet, se kannattaisi nyt huomioida, säästösyin. Vaikka Otto sanoikin, että hänen piti ajatella vain lasta, niin oli tässä toinenkin lapsi. Hän suunnittelisi kälyn kanssa ruokalistan niin, että kaasua säästyisi. Asunto olisi silti kylmä.
Anna paleli, eikä huoli veljen työttömyydestä yhtään lämmittänyt häntä. Hyväähän tässä nyt oli, että veljen työt jatkuisivat heti talven jälkeen, mutta ankaran talven vuoksi heidän muuttonsa varmaan lykkääntyisi ainakin kuusi viikkoa, ja käly olisi vielä täällä, kun poika syntyisi. Kunhan kevät koittaisi.
Käsi vatsan päällä tunnusteli sisällä liikkuvaa elämää, lasta. Poikaa, oli Otto sanonut, joka syntyisi maaliskuun alussa. Hän ei epäillyt sitä, Otto tiesi nämä, yhtä varmasti kun hän itse tiesi taivaan olevan sininen.
Anna tuhahti itselleen; viimeiset pari viikkoa taivas oli ollut joko lumisateinen tai lyijyn harmaa. Sinisen taivaan ajattelu tuntui jotenkin vitsiltä, joka osui itseensä. Hän luotti Oton tietoon siitä, että lapsi olisi poika, voimakkaammin kuin taivaan sineen.
Hän luotti Ottoon niin paljon, että hetkittäin se epäilytti häntä. Häntä epäilytti, oliko oikein kenellekään luottaa niin ehdoitta toiseen, kuin hän luotti Ottoon. Oliko se Kierkegaard vai Kant, joku protestanttifilosofi kuitenkin, joka sanoi, että uskoa ei voi selittää järjellä, vaan siinä tarvitaan uskonloikka, usko itse, luottamus siihen, että Jumala oli. Jumalasta hän ei tiennyt, ja hän tiesi miehensä puutteet ja heikkoudet, mutta silti, silti hän luotti mieheensä, tiesi, että oli joitakin asioita, joissa Ottoon voisi luottaa yhtä varmasti, kuin että päivä seuraa yötä.
Anna Capratorrente nousi taas istumaan sinisellä sohvalla, pisti jalkaansa veljensä vanhat kengät, jotka oli topannut sanomalehdellä, ja meni ikkunan ääreen, raotti tapparelloa, sen verran että näki harmaan taivaan Bragalonen yllä.
Sinä päivänä, 17. helmikuuta, harmaiden pilvien alla, Anna Capratorrenten oli helpompi luottaa mieheensä, kuin kevään joskus koittavan. Hänen pitäisi kysyä keväästä Otolta, kun tämä tulisi kotiin.