Ylikomisario Capratorrente seisoi puolikaaren muotoisten portaiden ylätasanteella, takanaan suuri tyhjä kivijalka ja edessään veritahraiset raput. Portaiden edestä lähti etelään vanha kivellä päällystetty tie, joka muistutti roomalaisten rakentamia, mutta joka ei ollut samalla huolellisuudella tehty. Se oli jo muutamassa vuosisadassa painunut, niin että kivet olivat lonkollaan, jokainen omalla tavallaan ja ajatus siitä, miten tarkasti tämä kuvasi koko kaupunkia, kosketti sen verran Capratorrenten mieltä, että silmissä ehti välähtää pieni ja lämmin, rakkaudellinen huvittuneisuus oman kaupungin väkeä kohtaan.
Capratorrente seurasi mielessään, miten tie kulkisi kadonneen kartanon portille ja muuttuisi siitä samanlaiseksi hiekkatieksi, joita suurin osa seudun maanteistä oli, joskin tavallista leveämmäksi. Tie oli nimetty aiemmin kartanon paikalla olleen temppelin mukaan Strada Venereksi.
Tien oli suunnitellut satoja vuosia sitten kuvernöörinä toiminut grandi. Tarkoituksena oli linnoitustöiden varjolla yhdistää suoralla tiellä kuvernöörin kesäasunto kaupungin toisella puolella olleeseen ja nyt aikaan kadonneeseen Tuscarin kreivittären kartanoon.
Pian portin jälkeen tie lähtisi alamäkeen, kohden etelää, kuilussa, joka oli suurin vaivoin hakattu kallioon. Sitten se jatkuisi pengertä pitkin muutaman sadan metrin verran, halkaisten kahden harjanteen välisen laakson.
Ylikomisario muisti, missä tien vierellä seisoi ammoin sen linjalta puretun maalaistalon viimeinen seinä, kuin pilkaten, siinä idästä tuli uusi, valkobetonilla päällystetty yhdystie Porto Floresin suuntaan. Risteyksessä nimi vaihtui Strada Porta Rei Filippoksi ja tie jatkoi kaupunkia kohden, enimmäkseen vielä valkoisuutensa säilyttäneen betonin peittämänä.
Uusia, sodan jälkeen rakennettuja taloja oli jokunen, ennen kuin tie tunkeutui varsinaiselle kaupunkialueelle kahden massiivisen tyhjäksi jääneen kivijalan välistä, johon oli joskus suunniteltu uutta bastionia. Paikkaa sanottiin Parco Filippoksi ja siitä saattoi kääntyä uuden aseman suuntaan itään, tai poliisiasemalle, tai länteen, kaupungin uuteen satamaan, joka valmistui nopeasti, vain 300 vuotta sen jälkeen, kun se oli suunniteltu.
Parco Filipposta vanhan kaupungin muurille Strada Porta Filippo kulki juhlavana 1700-luvulla rakennettujen talojen välissä. Ylikomisario oli joskus kuullut komisario Nieddun sanovan, tien olevan tempomerkinnällä, ”poco pomposo”, hieman mahtipontisesti, ennen kuin se päätyi kaupungin porteista komeimpaan, Porte Filippoon.
Suureellisen barokkiportin jälkeen katu kompasteli kaupungin juonitteluihin, nimellä Via Rei di Spagna. Se jatkui suorana vain korttelin verran, väistääkseen markiisi Meraglin palatsia länteen ja sitten toiseen suuntaan yrittääkseen palata linjalleen. Pian se ohittaakseen San Ciprianuksen kirkon koukkasi ensin itään ja nyrjähti noin 15 astetta alkuperäisestä linjasta vanhan luostarin muurin viertä Piazza Rei Carlokselle, Bragalonen linnan eteen.
Aukion vastakkaisesta nurkasta Via Rei di Spagna yritti taas palata uhmakkaasti samalle linjalle, millä se oli koettanut pysytellä koko matkan, mutta heti ohitettuaan prefektuurin kaupunki kuritti katua, joka väistettyään San Donaton kirkon portaita kapeni sylin verran. Mahtiaan menettänyt katu valui kreivi Bonolvan kaupunkitalolle, jonka edessä pylväskäytävän varassa oleva julkisivu puristi taas kadun leveydestä jonkin verran, ja vaikka katu sen jälkeen hieman laveni, ihan samaan mittaan se ei palannut,
Kun tie jatkui suorana kohden jokea, jokainen talo, joka siihen kykeni, kuroi sen leveyttä, kuin kaupunki olisi halunnut kuristaa Espanjan kuninkaan. Viimein vain muutaman talo ennen kaupungin muuria väylä törmäsi Santa Pia Margharetan kirkon nurkkaan ja kiersi sen parilla loivalla mutkalla pienelle aukiolle portin luokse.
Porta Neptune oli suunniteltu yhtä mahtipontiseksi kuin Porta Filippo, mutta aika oli tullut vastaan ja pysäyttänyt rakennustyöt. Portin sivussa olevat graniittiset pylväät kannattivat päälleen asetettuja kivisiä keuloja, mutta niiden väliin tarkoitettua korkokuvaa ei oltu koskaan laitettu paikalleen ja ajan myötä kiveen hakatut merihevoset ja vedenneidot olivat päätyneet jokirannan talojen kivijalkoihin ja vanhan sataman aallonmurtajan päässä saattoi edelleen nähdä jossakin, Neptunuksen käsivarren tai merenneidon rinnan.
Portin ulkopuolella oli aukio, jolla oli tien nimi, Via Ponte di Neptune, mutta siltaa, jolle tien piti viedä, ei oltu koskaan rakennettu ja aukion tukki joen puolelta kolmikerroksinen rakennus, joka kärkkyi tilaisuuttaan heittäytyä virtaan.
Vastapäisellä rannalla oli laiturin nysä, ainut mitä sillasta oli valmistunut, ja siitäkin oli osa jo sortunut jokeen, kunnes se oli ennen sotaa kunnostettu terassiksi merellä kuolleiden muistomerkille. Se, että fasistit rakensivat merellä kuolleille muistomerkin jokirantaan, kuvasi Capratorrenten mielestä hyvin koko aikakautta.
Muistomerkiltä lähti tie uhmakkaasti kohden etelää, nyt nimeltä Strada Castello Rei Federico, mutta jonkin matkan päästä rinteeseen oli merkitty kivipylväin vain ajateltu tielinja, kun taas oikea tie, alun perin rakennusaikaiseksi ajateltu, kiersi käärmeenä kohden harjanteella olevaa linnoituksen ja huvilan äpärää. Neliapilan muotoisen linnoituksen päälle oli rakennettu talo, aiemmin kuvernöörin kesäasunto, ikään kuin bastionit pitäisivät ruton, koleran, kupan ja keuhkotaudin poissa.
Capratorrente mietti omaa osaansa kaupungissa. Yli kolmesataa vuotta sitten mahtavan Espanjan kuningas lähetti tänne kuvernöörin linnoittamaan kaupunkia ja rakentamaan uutta laivastotukikohtaa, ja tämä sai kolmessa vuosikymmenssä aikaiseksi yhden linnoitetun huvilan, keskeneräisen kehämuurin, epäonnistuneen tien onnettoman rakkautensa luokse ja kupan.
Capratorrente kääntyi takaisin työnsä pariin. Varmaa oli, ettei hän ylikomisariona rakennuttaisi mahtipontista porttia, mutta ehkä hän selvittäisi, mitä oli tapahtunut kivijalassa, makaavalle nuorelle naiselle ja missä oli tämän vastasyntynyt lapsi ja olisihan sekin jo jotakin.