…mutta ennen aikaisia.
Toisaalla kysyivät, miten selviää siitä merkityksettömyyden tunteesta, kun kaikki päättyy kuolemaan.
Kuolema antaa merkityksen.
Koska olemme olemassa vain hetken, meidän on tehtävä parhaamme nyt, ei ensi vuonna, ei ensiviikolla, vaan nyt.
Meidän on tehtävä se parempi maailma lapsillemme, puolisollemme, kaupan kassaneidille, bussikuskille ja sairaanhoitajille tänään.
Sillä mitä meillä itsellämme on, kun meillä on multa suussa, sillä ei ole väliä, vaan sillä mitä me teemme maailman parantamiseksi tänään.
Mitä se olisi, jos eläisin 100 tai 200 vuotta pidempään? 
Miten minun ajatukseni väsyisivät. Miten minun korkeimmat unelmani jäisivät ajan alle, ja huikeimmat uudistukseni jäisivät päivästä jälkeen.Siinä minä olisin, patona nuorille, uusille ajatuksille, kasvavalle kauneudelle, huikeille unelmille, ja veisin paikan lastenlasteni lapsilta.
Olisiko se elämä hyvää? Olisiko se kaunista? Olisiko se oikein?
Ei. Se olisi surkea elämä. Se olisi rumaa ja crippled! Ja sellainen elämä olisi väärin, väärin kuin nuorena kuoleminen, ja löyhkäisi taivaisiin asti.
Ja kun kuolema juoksee minut kiinni, niin tipunko polvilleni? En vittun helvetissä! Sillä vaikka tiedän ja hyväksyn sen, että elämälläni on viimeinen käyttöpäivä, minä haluan kuolla sen mukaan kuin haluan elää, voimakkaasti, taistellen ja henkeni kalliilla myyden.
Ja sitten, kuolla.
Ja kuolemalla kiitämme elämää antamalla tilaa lapsille, ystävillemme ja rakkaimmillemme, jotta taas heidän lapsillaan olisi tilaa kasvaa täyteen mittaansa, elää täyttä elämää ja tehdä parhaan tälle maailmalle.