Hän oli löytänyt kyyhkysen, joka ei vielä ollut aivan kuollut, mutta likimain, ja nopealla hyökkäyksellä saanut sen hengiltä. Ensin hän söi näkemättömät silmät, ne olivat helpot, ja sen jälkeen repi rinnan auki, päästäkseen kiinni vielä lämpimiin sisäelimiin.
Olisi väärin sanoa, että hän kuuli sen, mutta on hyvin vaikea muutoinkaan ilmaista sitä tietoisuutta, että joku oli sanonut hänen nimensä. Hän kallisti päätään ja katsoi kuollutta pulua epäluuloisena.
“Boele, missä sinä olet,“ oli selkeä lause, mutta silti häntä epäilytti, oliko hän tämä Boele, ja kuitenkin hän tiesi, että häntä puhuteltiin.
“Olen syömässä tätä kyyhkystä,” oli hänen vastauksensa, mutta kuten oli väärin sanoa, että häntä puhuteltiin, oli väärin sanoa, että hän sanoi niin, se vain oli vastaus ja hän täsmensi, “haluan syödä sen, ennen kuin se jäähtyy ja kovettuu.”
“Tule tänne!” Hän tiesi että häntä kutsuttiin, mutta silti ruoka olisi tärkeintä.
“Minun on syötävä,” hän vastasi, vaikka jokin hänessä pisti vastaan. Ruoka tuntui tärkeältä, mutta niin tuntui kutsuun vastaaminenkin.
“Missä sinä olet?” Häneltä kysyttiin, ja kysymys tuntui raskaalta, turhan vaativalta ja eikä hän pitänyt sen sävystä, vaikka se ei ollut ääni, vaan kysymys hänessä itsessään. 
“Tapulissa, täältä näkee suoraan poliisiasemalle”, vastaus tuntui jotenkin selvältä ja merkittävältä, ja se sai hänet sekä tajuamaan jotakin, jotakin mitä hän ei silti ymmärtänyt, ja hämmentymään.
Hän oli tapulissa, repi kyyhkysen sydäntä tuoreesta ruumiista nokallaan, pitäen jalallaan raatoa palkin päällä, ja silti kuitenkin hän oli Boele Passofinale, farmaseutin nuorin poika Bragalonen kaupungissa.
Boele katsoi vuoroin ateriaansa, vuoroin tapulin raollaan olevaa luukkua, päätään käännellen ja sitten tunsi itseltään kysyttävän, “Voisitko tulla luokseni?”
Hän tiesi jo lähtevänsä, mutta silti hän epäröi, käveli muutaman askeleen palkilla, levitti siipensä, sulkeakseen ne kuitenkin, “Kuka sinä olet?”
“Minä olen äitisi ystävä,” vastauksessa oli jotakin, joka loi hänelle mielikuvan suuresta sarvipäisestä eläimestä kulkemassa kivisen kaaren ali.
“Böömistä. Sinä olet Böömistä, se, joka auttaa äitejä?” Boele otti muutaman askeleen lähemmäs luukkuja ja levitteli siipiään. Hänen piti lähteä, “saanko palan läskiä, kun tulen?”
“Kyllä, minä olen Böömistä, se joka auttaa ja saat palan läskiä kun tulet!”
Boele lennähti ensin palkilta luukulle ja laskeutui siihen hetkeksi. Hänen mielensä jakaantui kummallisella tavalla, hän tiesi olevansa jotenkin rikki, ja kuitenkin ehjempi kuin koskaan ennen. Kaupungissa satoi lunta ja tapulin luukulta maailma näytti pehmeältä ja itsevalaisevalta.
Boele tiesi, mitä teki ja mihin hänen piti mennä, hän tunsi kutsun tulevan läheltä, jostakin Vanhankaupungin ja joen välistä, itsestään selvällä tavalla, ja antoi linnun vaistojen ohjata itseään, kun astui tyhjän päälle ja antoi siipien ottaa vastaan maan painon.
Boele tiesi lentäneensä aikaisemminkin, mutta tunsi olevansa siitä tietoisempi kuin edellisillä kerroilla. Kehon paino ja lumesta raskaan ilman virtaus siivissä tuntuivat kiehtovalta ja Boele teki muutaman ylimääräisen liikkeen, kuin tunteakseen siipiensä voiman ja ne veivät hänet hieman sivuun, kohden itää, mutta linnun vaistot korjasivat hänen lentonsa, takaisin kohden vanhaa kaupunkia.
Boele laskeutui harkitusti alemmas, ei varsin liitänyt, eikä lentänyt, vaan jotakin siltä väliltä, vain muutama ohjaava siivenisku, sitten hetki lumen seassa liitäen ja kiitäen maata kohden, sitten taas jokunen isku, korkeuden pitämiseksi, tuulenotto räystään nurkalta pyörivän lumen seasta ja siitä seuraavan kadun yli, kuin kylki edellä, myötätuulessa sairaalalle ja kadun puolen korkean seinän antamassa pystyvirtauksessa ylös yötä kohden, ja sitten liitäen tuulessa kaartaen, kohden yhtä rakennusta, yhtä valaistua ikkunaa, josta hän tiesi kutsun tulleen.
Boele lensi ensin ikkunan ohitse, vain nopeasti sisään vilkaisten ja antoi sitten vastatuulen nostaa itseään ylös, vastaan satavaa lunta ja muutti sitten siipien asentoa ja syöksyi loivasti itään, ohjasi sitten vielä kerran ylemmäs, ennen kuin kaartoi takaisin kohden sairaalaa ja laskeutui kadun puolen rakennuksen katolle, likelle savupiippua.
Muutama hyppy ja asettuminen tiilistä savupiippua vasten, joka savun hajusta huolimatta antoi mukavasti suojaa ja lämpöä tässä kummallisessa talvessa.
Hän näki tästä ikkunan, jolle oli matkalla, mutta ei kunnolla huoneeseen, hän ajatteli suurta sarvipäistä eläintä, joka kulki kivisen kaaren ali.
“Boele!” Hän tunsi kutsun itsessään.
“Niin,” Boele ajatteli.
“Sinä olet lähellä, “ ajatus puhutteli häntä todeten asian tilan, ilman väitöstä tai kysymystä.
“Niin olen. Näen ikkunan jonka takana sinä olet,” Boele vastasi ja suorastaan tunsi vastauksen koskettavan toista ikkunan takana.
“Sinä tiedät missä minä olen?”
“Niin tiedän” ja sitten Boele tunsi hetken, kuin häntä tönittäisiin omassa mielessään.
“Mikä on sinun hahmosi?” Ja kysymys sai Boelen hetken miettimään.
“Minä… minun hahmoni on…” ja vastaus oli pikemmin kuva kuin sana, vaikka sen saattoi ymmärtää sanaksi, “lintu, minä olen korppi!”
“Ei, sinä olet Boele Passofinale, mutta nyt sinun hahmosi on korppi!”
Boele tunnusteli itseään mielessään ja tunnusti tuon olevan oikein, hän oli Boele Passofinale ja hänen hahmonsa oli korppi. Hän ei ymmärtänyt, miten se oli mahdollista ja mitä se oikein tarkoitti, mutta tiesi sen todeksi. Hän tiesi sen tosiasian hirvittäväksi, hämmentäväksi ja täysin mahdottomaksi, mutta ei kokenut sitä niin, koska vaikka hän tiesi tämän todellisuuden, sen että hänen hahmonsa oli korppi, syvästi vääräksi, hän samalla kuitenkin koki sen täysin luonnolliseksi ja enemmän häntä häiritsi se, ettei hän kokenut sen edessä kauhua, kuin se todellisuus, jonka vuoksi hänen olisi pitänyt olla kauhuissaan. Hänen hahmonsa oli korppi.
Boele näki valoa vasten hahmon tulevan ikkunaan ja mieleen nousi taas sarvipää kivikaaren alla, “miksi minun hahmoni on korppi?”
“Se on hirvittävän monimutkaista, enkä ihan tarkkaan tiedä, miksi juuri korppi, mutta me varmasti pystymme selvittämään sen,“ nainen ikkunan takaa vastasi.
Naisen varjo oli ikkunan takana, ja jollakin tavalla Boele aisti, että huoneessa oli muitakin, ja hän tunsi mielensä nojaavan lähemmäksi.
Äiti, äiti oli tuon naisen takana olevassa huoneessa, Boele ymmärsi, ikään kuin hän olisi haistanut äidin tuoksun, “onko äiti siellä?”
“On, hän on täällä,” Boele aisti vastauksen ja samalla hän nousi siivilleen.