“Tohtori Fabbri, mitä sanotte tästä viinistä?”
“Kunnianarvoisa kreivi, ette kai te odota että kykenisin arvioimaan tätä puolikkaasta lasista?” Don Alonzo vastasi, luoden silmäpussinsa ystäväänsä kohden.
“Suokaa anteeksi, olinpa minä huolimaton,” vastasi Don Domenico Strozzi,” ajattelin rakasta puolisoani, ja tehän tiedätte hänet; hänellä on tiettyjä käsityksiä, joita en aivan jaa.”
“Olen ymmärtänyt tämän, mutta olen silti valmis juomaan hänen kunniakseen,” tohtori Alonzo Fabbri sanoi, ja kampesi itsensä pöytään nojaten pystyyn, hänen toverinsa seurasi esimerkkiä “Hänen Armolleen, Antiesin Ruhtinatar Elizabettalle!” ja Don Domenico vastasi “rakkaalle puolisolleni!” ja molemmat joivat lasinsa liki tyhjäksi, ja katsoivat sitten toisiaan, pitkään, katsoivat lasejaan ja sitten pulloa pöydällä.
“Parahin tohtori, olemme juoneet tamman kusta!”
“Minä sanoisin, kunnianarvoisa ystäväni, että tuosta sakasta päätellen tamma on sairas!”
Molemmat miehet ottivat suullisen, ja katselivat sitten toisiaan, pitkän hiljaisuuden vallassa, ennen kuin kreivi Strozzi otti vielä nopean siemaisun ja puristi hampaiden välistä “Aasin!”
“Anteeksi teidän kunnianarvoisuutenne?”
“Niin, aasintamman kusta!” ja huomio sai tohtorin maistelemaan uudelleen.
“En kiistä, teidän kunnianarvoisuutenne. Tämä on pahempaa kuin Dietro Fabbricassa!”
“Tarkoittaako oppinut ystäväni ensimmäistä vai toista pullollista Dietro Fabbricassa?”
“Ensimmäistä, teidän kunnianarvoisuutenne, ensimmäistä. Toinen on tämän rinnalla nektaria!”
“Kenties en menisi niin pitkälle, mutta en pidä asiaa kuitenkaan väittelemisen arvoisena,” Kreivi Strozzi sanoi ja kaatoi lisää ystävälleen ja itselleen. “Ja mitä me sanomme tästä… niin miksi me sanomme tätä?”
“Sanomme tätä kapakaksi, ja arvostelemme tämän yhdellä pisteellä, kunnianarvoisa ystäväni.”
“Saatan olla teidän kanssanne jälleen samaa mieltä. Ja liitämme tämän kirjamme viimeiseen osaan, “Bragalonen viheliäisemmät juottolat,” kreivi päätti lauseensa siemaisemalla lasistaan. “Oletteko käynyt sairaalalla, tohtori?”
“Olin toki aikaissa, mutta tapasin tohtori Amorettin ja sen hänen poliisiystävänsä, siinä enotecassa sairaalan vieressä, ja keskustelin heidän kanssaan hajuista. En sitten enää katsonut tarpeelliseksi jatkaa piemmälle.”
“Hajuista?”
“Hajuista. Poliisi etsii jotakin miestä, joka tuoksuu kielolta, ja yritimme keksiä, olisiko joku tauti tai ruoka, joka saa ihmisen tuoksumaan kieloilta?”
“Tämä viini ei kyllä tuoksu kielolta!”
“Ei todellakaan. Tämä haisee aasin kuselle!”
“Saako?”
“Anteeksi, kunnianarvoisuus?”
“Niin, tohtori, saako joku tauti tai ruoka ihmisen tuoksumaan kielolta?”
“Parsa saa kusen tuoksumaan orvokeilta, mutta kieloilta… En tiedä. Eikä tiennyt Amorettikaan,” sanoi tohtori Fabbri ja jakoi loput viinit kahteen, eri pariisiin lasiin.