Vitun pellet – Herra Tolomei siirtyy sirkukseen 2

Tony Tolomei kävi läpi kaapit ja laatikostot. Hän tiesi, että kaikki tässä huoneessa muistutti häntä, mutta samalla kaikki mikä kuului hänelle, oli jo hänen laukussaan tai pöydällä, paitsi pullollinen viiniä, joka vielä odotti avattuna kaapissa.

Oveen koputettiin, kun viisitoista minuuttia oli kulunut.
Alma oli komea nainen. Komea oli juuri oikea sana.


Jos Tony Tolomei olisi rehellinen itselleen, ja tänään hän sitä oli, hänen oli tunnustettava, että joskus hän oli ollut jossakin määrin rakastunut Almaan. Alma oli kaikkea muuta kuin hän itse; värillinen, protestantti, täysin omalla työllään noussut asemaansa, rohkea, suorasanainen, ja vanttera kuin tammi.
Ja Johnsson-Little. Tony Tolomei oli palkannut Johnsson-Littlen kaksi vuotta sitten, tittelillä tuontiosaston apulaishallintosihteeri. Se oli monimutkaisemmin ilmaistuna että hän teki mitä Alma tai Tony Tolomei käskivät häntä tekemään. Vasta muutama kuukausi sitten, tajuttuaan että hänen piti lähteä, Tony Tolomei tajusi tuon ylivuotisen opiskelijapojan olevan punatukkainen versio hänen Franco-sedästään. Ei täydellinen, mutta niin, että joskus, kun Johnsson-Little poistui huoneesta, enkelin siipi kosketti Tony Tolomeita.
Viimeisenä tuli huoneeseen Maria. Maria oli pitkä latinoksi, eli yhdessä norjalaisen naisen kanssa, jonka nimi kuulosti uhkaukselta, ja hänen poikansa oli juuri aloittanut yliopistossa.
Tony Tolomei kohdisti sanansa ensin Johnsson-Littlelle.
“Vie nämä paperit Harmon, Lionard & Roscowille kello 14.15 jälkeen, mutta ei myöhemmin kuin 14.45, ” Tony Tolomei antoi yhden kansion Johnsson-Littlelle, “Ja tämä sen jälkeen, viimeistään kello 15.00 Powell, Dietz & Marcukseen, käteen toimitettuna, joko Dietzille tai Marcukselle. He tietävät odottaa tätä.” Tony antoi kirjekuoren miehelle.
Sekä rouvat että Johnsson-Little kohottivat kulmiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Ohje ei ollut tavaton, mutta osoitteet olivat. Kun Johnsson-Little nyökkäsi, antoi Tony Tolomei luvan poistua.
Johnsson-Littlen poistuttua Tony Tolomei katsoi naisia, ystävällisesti, liki lempeästi ja sanoi, “rouvat Weiss ja da Silva, olkaa hyvä ja istukaa”, ja viittasi pieneen neuvottelupöytään ikkunan likellä.

Alma Weiss ei kyennyt pidättelemään kulmien kohotusta, mutta Maria da Silva hymyili, ja katsoi merkitsevästi Tony Tolomeita ja sitten rouva Weissia. Niin kauan kuin yrityksessä oli naisia ollut työssä konttorilla, oli sihteereitä puhuteltu etunimillä ja vaikka sihteerin tittelillä oli nykyään töissä myös miehiä, oli käytäntö jäänyt koskemaan vain naisia, ilman että siitä oli koskaan tehty mitään päätöstä.
“Niin, rouva da Silva tämän jo tietääkin. Viimeisiä asioita, joita olen saattanut päätökseen on puhuttelukäytännön muuttuminen. Maanantaista alkaen kaikki puhutellaan sukunimellä, “ sitten Tony Tolomein katse kävi molempien rouvien silmissä, “Niin, tiedän, pieni askel, aivan liian pieni askel, ja liian myöhään, mutta kuitenkin, se on askel, enkä minä ihmettelisi, jos ensi vuoden loppuun mennessä johtokunnan jäsenenä olisi nainen, sillä minun jäämiseni pois johtokunnasta tulee avaamaan sellaisen Pandoran laatikon, jota herrat johtajat eivät osaa aavistaa!” Nyt Maria da Silva kuuli esimiehensä äänessä tunnetta, jota siitä hyvin harvoin erotti, kiihtymystä.
“Nin herra Tolomei…” rouva da Silva aloitti, “ kaikki ovat, siis tarkoitan suuri osa talon väestä, eli siis osasto ja ainakin kaikki sihteerit,“ hän takelteli hieman, ja piti sitten tauon. “Ihmisten mielestä teitä on kohdeltu väärin!”
“No en tiedä. Minä olen dinosaurus, asemansa perinyt dinosaurus, joka ei ikinä olisi saavuttanut tätä omilla kyvyillään. Ja eikö siinä ole kuitenkin jotakin runollista, että minut siivotaan pois samalla yhtiösopimuksen pykälällä, jonka isäni aikoinaan sai uitetuksi fuusiosopimukseen siivotakseen pois oman aikansa dinosaurukset”
Puhuessaan Tony Tolomei kävi kaapilla, haki aikaisemmin avaamansa viinipullon, ja kolme hyvin kaunista lasia. Ei aivan Muranosta, vaan pienen matkan päässä mantereella Yhtiötä varten puhallettuja.
Rouva Weiss tiesi yhtiösopimuksen kierrätyssäännöksen. Mikäli yhtiön kokonaistuotto laskisi niin paljon, että johtokunnan bonukset laskisivat kahtena peräkkäisenä tilikautena, joutui virkaiältään vanhin johtajista luopumaan asemastaan. Koska johtajilla oli järjestelmä, jossa johtokunnan bonukset jakaantuivat virkavuosien perusteella, johtajista vanhimman poistuminen nostaisi nostaisi kaikkien muiden bonuksia seuraavana vuonna. 
“Weiss katsoi Tony Tolomeita surullisena suurilla ruskeilla silmillään, “Se on silti väärin!”
“Eiköhän yli viisikymmentä vuotta ole kylliksi?”


“Mutta joutua tuolla tavoin…” da Silva ei halunnut käyttää ilmaisua “irtisanotuksi”, mutta niin hän ajatteli.
“Pois potkituksi? Ajatelkaa että tämä on minulle mahdollisuus! Jos vielä lähtisin vanhaan maahan, tai vaikkapa liittyisin sirkukseen?” 

Naiset hymyilivät, surumielisesti, ja maistoivat viiniä.
Tony Tolomei katsoi naisia, ystävällisesti sanoessaan, “Tätä viiniä ette ole maistaneet koskaan ja tämä on tietääkseni viimeinen pullo!”, Tony Tolomei sanoi, kuin olisi poika joka kertoo ensimmäisestä autostaan.
“Tämä on hyvää!” sanoi rouva da Silva, “oikein hyvää!”
“Tämä minun isäni kotitilalta, tietääkseni viimeinen pullo, jonka isoisäni veli, Domenico Tolomei pullotti, ennen kuin palsta jolta tämä on peräisin, myytiin.”
“Ja te juotatte sen meille, työaikana, herra Tolomei!” Maria da Silva kauhisteli.
“Kenelle muulle? Te olette olleet läheisimmät ja parhaat työtoverini siitä lukien kun aloitin isäni liikkeessä, ja kun tämä on viimeinen päivä. Eikö viimeisen pullon juominen teidän kanssanne ole täysin asiallista?”



Tony Tolomei, Alma Weiss ja Maria da Silva joivat yhdessä pullon vanhaa punaviiniä, ja kun se oli tehty, rouvat nousivat poistuakseen.
“Hyvät rouvat… tämä on viimeinen päiväni, eikö olisi aika tehdä sinunkaupat?”
Rouva Weiss oli hetken varautunut, mutta sitten hänen suunsa levisi leveään hymyyn ja hän sanoi Tony Tolomeille etunimensä, ja rouva da Silva samoin, mutta hillitymmin.
Tony Tolomei katseli Almaa ja Mariaa, hetken hymyillen, ja sanoi “Minä, minä… olen Tony!” Sitten hän piti pienen tauon, näytti vähän pallopäiseltä pikkupojalta, joka joutuu tunnustamaan jonkin kolttosen, “olen järjestänyt sinulle Alma ja koko meidän osastollemme pienen jäähyväisbonuksen.”
Maria kiitti hymyillen, mutta Alma otti ja halasi Tony Tolomeita, “Meille tulee teitä ikävä!”
Tony Tolomei liikuttui. Hän ei muistanut koska oli viimeksi, jos koskaan, kokenut tällaista. Naiset poistuivat ja vanha johtaja meni takaisin pöytänsä ääreen.

Hänen pitäisi vielä soittaa muutama puhelu, mutta ei aivan vielä. 

Oikea ajoitus olisi tärkeää. Kuukauden viimeisen perjantain johtokunnan lounas ei ollut lounas. Se oli Yhtiön jumalanpalvelus, kuukauden tärkein kokous, johon osallistuivat vain johtokunnan jäsenet, ei ketään muita, ja siellä keskusteltiin asioista ilman pöytäkirjaa. Puhelimet jätettiin Almalle, ja ovet suljettiin 12.10 ja avattiin jälleen kello 13.50. Tunti ja neljäkymmentä minuuttia.
Tony Tolomei ei oikeastaan pitänyt tästä tavasta, mutta ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi sitä, vaan oli vain tehnyt niin, koska se oli tapana. Mutta koska se oli tapana, se oli tänään, hänen viimeisenä päivänään, tärkeämpää kuin koskaan.

Hän tiesi, että Donald Ellis olisi varattuna tänään puoliltapäivin, ja että puhelu menisi vastaajalle. Donald piti hänestä, vaikka olikin vittumaisen toimittajan maineessa. Hän oli tehnyt Tony Tolomein molemmat isot haastattelut, ensimmäisen, kun hän täytti kuusikymmentä, ja toisen kymmenen vuotta myöhemmin.  Tony Tolomei oli lukenut molemmat viimeisellä viikollaan, ja kun hän oikein niitä katseli, niin ne olivat ystävällisiä haastatteluja tylsästä miehestä.
Sitten Charly. Hän tunsi Charlyn pintapuolisesti, ja tiesi, että tämä oli pelätty mies, mutta he tulivat toimeen, koska hän ei pelännyt Charlya. Charles Clermont lähtisi tänään tyttärensä häihin, joten hänkään tuskin soittaisi takaisin. Mutta molemmat puhelut piti silti ajoittaa oikein.

Tony Tolomei istui viimeistä kertaa tuolissaan, suuressa ja mukavassa, harmaassa nahkaisessa korkeaselkäisessä tuolissa, joka oli valmistettu häntä varten lähellä Monzaa. Lopulta hän pienen epäröinnin jälkeen painoi nappia.
“Voi Donald, minulla olisi ollut hyvin tärkeää asiaa. Minulla on hyvin vaikea tilanne ja ajattelin, että kun sinä varmasti olet kuullut yhtä ja toista urasi aikana, niin olisit voinut ehkä… tai ehkä on parempi että unohdat että olen soittanut. Jos tämä nyt ei ole kuitenkaan mitään. Mutta jos silti soitat kun ehdit, kahden jälkeen? Sovitaan vaikka sitten lounaasta. Jos et saa minua kiinni, niin jätä sana sihteerilleni, mutta älä sano, että minä pyysin soittamaan!“
Puhelu meni Tony Tolomein mielestä hyvin. Hän vaikutti juuri sen verran hermostuneelta, että Donald varmasti soittaisi. Sitten hän painoi nappia ja odotti, kun Charlyn sihteeri vastasi.
“Tonny Tolomei täällä, Charles Clermontia tavoittelisin…” hän aloitti varovaisesti.
“Herra Clermont on tänään poissa, ja hänet tavoittaa vasta maanantaina. Voisiko vaikka herra Thornton olla avuksi? Hän on herra Clermontin avustaja?”
“No minä olisin vain kysynyt paria juttua toimitusjohtajan tekemistä kaupoista kilpailijan osakkeilla, mutta minä mieluummin juttelen sitten Charlyn kanssa, kun tunnetaan muutoinkin.”
“Kuten haluatte, hän on vapaa maanantaina kello 10 alkaen.”
“Minäpä soitan silloin, kuulemiin!”

Puhelut oli soitettu. Hänellä oli viisitoista minuuttia aikaa ennen lounasta. 

Kolmas ja viimeinen osa julkaistaan lähipäivinä…

1 ajatus aiheesta “Vitun pellet – Herra Tolomei siirtyy sirkukseen 2”

Kommentit on suljettu.